Gimme Indie Rock!

Unohdetut indierock-klassikot 1992–2001, osa 10

Unwound, syysmyrskyn sisäistäneet.

Kid A oli määrännyt ennalta paljon vuosikymmenen tyylistä jo vuoteen 2001 mennessä ja asettanut samalla standardin, jota vasten projektien kääntyminen elektronisempaa musiikkia kohti tultaisi mittaamaan. The Strokes aloitti nousunsa tänä vuonna, ja sen seurauksena indierock alkoi kivuta ylös listoilla jälleen kerran. Huomattavasti pienemmän merkityksen asioissa todettakoon, että yllekirjoittanut oli tässä vaiheessa sukeltanut tähän kiehtovaan musiikkimaailmaan. Tämän jälkeisiä tapahtumia olen siis seurannut jo omin silmin.

Toivottavasti olette pitäneet tästä katsauksesta. Sen kirjoittaminen on ainakin ollut ilahduttavaa, ja monet näkemyksistänikin ovat päässeet kehittymään erilaisiksi.

Jäikö oma suosikkisi mainitsematta? Kerro se toki jutun alla tai juttusarjan pohjalta kootun soittolistan kommenteissa! Tämän aikakauden levyille ruokahaluni on kyltymätön!

Mahogany, Landing, John Vanderslice, Berlin Carousel, Jim O’Rourken Insignificance ja muut saavat väistyä näiden tieltä, sillä 2001 oli 1994 ohella indierockin paras vuosi. Vai mitä sanotte näistä?

2001: Valonsäteitä

Ted Leo & The Pharmacists – The Tyranny of Distance (Lookout!)

Kitaransoiton kannalta Ted Leo on aivan yhtä hyvä kuin J Mascis ja tarvitsee puolet vähemmän melua laittakseen sukat pyörimään kosmisten henkien jaloissa. Laulajana hänellä on myös järjettömät palkeet: jos Jeff Buckley olisi ryhtynyt punkkariksi ja jättänyt kaiken diivailun pois, hän kuulostaisi varmaankin Leon pikkuveljeltä.

Voittoputki jatkui ainakin Hearts of Oakiin asti, ja sen jälkeenkin on iloisia yllätyksiä. Tämä pystyy kuitenkin repimään kenet tahansa sängynpohjalta – henkilökohtainen huonon päivän levyni numero yksi.

Biomusicology Under the Hedge tarvitsee vain 12 sekunnin kitarasoolon puhaltaakseen kaikki pilvet pois taivaalta – puhkean yleensä nauruun ennen sen päätöstä silkasta ilosta. Timorous Me hidastelee Thin Lizzy -riffeineen, ettei karkaisi käsistä. Lyhyemmät kappaleet ovat välillä ihmetystä herättäviä – miksi hyvä idea lopetetaan heti, kun on todistettu miten loistavan biisin siitä voisi saada?

The Gold Finch and the Red Oak Tree ja You Could Die (Or This Might End) kumartavat heti tehtyään lähtemättömän vaikutuksen. Ja pitkiä revittelyjä etsiville löytyvät Stove by a Whole sekä St. John the Divine.

Jotenkin vaikuttaa, ettei kovin moni tunne tätä. Asian olisi aika muuttua juuri nyt; tässä on klassikko, joka on uinunut tarpeeksi ainakin täällä päin maailmaa.

Ennakoi: The Tyranny of Distance lienee ensimmäinen merkki indierockin uudistuneesta rakkaudesta Thin Lizzyä ja muita vanhoja rockbändejä kohtaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Dismemberment Plan – Change (DeSoto)

Kaksi vuotta aiempi Emergency & I on tietenkin se täydellinen levy, mutta Changen asema sen varjossa harmittaa – kyllä Mount Everestin varjossa suurinta osaa yli 8 000 -metrisistä vuoristakin vituttanee.

Levyn nimi viittaa pieneen muutokseen bändin tyylissä: Emergency oli usein spastista, mutta useimmiten todella tanssittavaa. Change rauhoittaa tahtia useamman askeleen. Travis Morrison on muuttunut huomattavasti hiljaisemmaksi, mutta Change antaa yhdelle genren parhaista sanoittajista rutkasti lisätilaa ilman, että se söisi materiaalista energiaa.

Ne harvat hetket, kun Morrison päästetään irti, ovat toki loistavia, kuten epätoivon perikuva Timebomb. Iskusävelmistä ei ole pulaa muutenkaan; täältä saamme poimia Gyroscopen epäröivämmän pikkuveljen, Following Through’n.

Morrison ei ole ainoa, joka saa enimmän melun kadotessa lisätilaa. Changen rohkein kappale on aidoilla soittimilla toteutettu drum’n’bass-rytäkkä The Other Side. Planin järjetön rytmiryhmä oli tähän aikaan suurella todennäköisyydellä yksi parhaista rockmusiikissa. Rumpali Joe Aesley ja basisti Eric Axelson saisivat pidettyä kasassa minkä tahansa yhtyeen biisit, sen verran lahjakasta ja nyanssirikasta heidän työskentelynsä on.

Näiden kahden loistolevyn välissä Plan julkaisi yhden kaikkien aikojen bilebiiseistä, The Dismemberment Plan Gets Richin!

Ennakoi: Travis Morrison modernisoi indierockin kerrontatyyliä huomattavan paljon, ja hänen seuraajiaan riittää paljon. Bändin nerokas funk näkyy joka puolella tanssittavamman indierockin kenttää.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Unwound – Leaves Turn Inside You (Kill Rock Stars)

Monet varmasti toivoivat tämän koillisen ylpeyden ilmestymistä listalle, ja tässä se viimenkin on. Anteeksi pihtailuni! Unwound ei jatkanut tästä pidemmälle: raskas kiertue aiheutti kaikkien jäsenten hermoille paljon pahaa. Toisaalta, jos teet levyn, josta ei oikein voi parantaa, niin sen voinee antaa anteeksi.

Toisin kuin perinteisempi meteli, mitä Unwound tuotti viiden hienon levyn verran vuodesta 1993 eteenpäin, Leaves Turn Inside You on enemmänkin valtava, arvaamaton massa synkkiä sävyjä. Kahteen osaan jaettu tupla on myös vakuuttavimpia psykedelialevyjä: kummalliset ja unohdetut instrumentit heittelevät outoja kierteitä.

Osuvimmin Leaves Turn Inside Youta voisi kuvailla näin: tämä levy hylkii valoa. Se säilyttää ahdistuneen tunnelmansa hienosti loppuun asti, We Invent Youn läpäisemättömästä dronesta aina Who Caresin humoristiseen torvisoittokuntalopetukseen.

Itse biisit pärjäisivät millaisessa ympäristössä tahansa. Huippukohdat nousevat harvoin nähdylle tasolle. Kymmenminuuttinen Terminus kiertää raskaan grooven kautta viiltäviin jousinostatuksiin. Äärimmäisen raskas Treachery enemmänkin vyöryy kuuntelijan niskaan mutta kätkee sisäänsä erehtymättömästi puhtaan poplaulun. Demons Sing Love Songs on kuin pala vintage-psykedeliaa suoraan 1960-luvulta.

Jos puhutaan levyistä, jotka ovat enemmän kuin osiensa summia, tässä on loistava esimerkki. Laulaja-kitaristi Justin Trosper, basisti Vern Rumsey ja rumpali Sara Lund vaihtavat soittotyylejään kuin huomaamatta, ja käy selväksi kuinka loistavia muusikoita kaikki kolme ovat. Scarlette sisältää kaksi kitaransointua, mutta sen ympärillä Lundin ja Rumseyn verenhimoinen mättäminen tekee siitä Unwoundin rajuimman hetken. Se on saavutus, kun tuotannosta löytyy Here Come the Dogsin ja Dragnaluksen kaltaisia räjähdyksiä.

Leaves Turn Inside You on oma suosikkini kaikista tämän artikkelisarjan levyistä, ja ehdottoman tärkeää kuunneltavaa kenelle tahansa postpunkista tai noiserockista pitävälle. Albumi oli tärkeimpiä innoittajia tälle artikkelisarjalle ja ansaitsee päättää sen. Parempaa levyä tähän paikkaan tuskin voisi kuvitella.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!