Gimme Indie Rock!

Unohdetut indierock-klassikot 1992–2001, osa 1

Jawbox, suotta Fugazin varjossa.

Antti Piirainen tarkastelee yhtä itselleen rakkaimmista musiikin aikakausista ja nostaa esiin kolme unohdettua klassikkoalbumia per vuosi.

Olen jo hyvän aikaa tahtonut nostaa esille 1990-luvun vähemmän tunnettuja indierock-levyjä. Myönnän suoraan ajanjakson olevan haasteellinen määriteltäväksi; tässä juttusarjassa aikajanan päätyinä saavat toimia Nirvanan Nevermind ja The Strokesin Is This It.

Koska indierockin kuvitteellinen kaanon on uudelleenkirjoitettu jo niin monta kertaa, sen alle on hautautunut lukemattomia vähemmän tunnettuja levyjä. Puhumattakaan siitä, kuinka termi on laimentunut! Mikä levy ei olisi nykyään jonkun mielestä sijoitettavissa tuon kirotun termin alle? Ja mitä se edes alun perin tarkoitti?

Kriteerejä valinnoille oli kaksi: henkilökohtainen mielipide ja mahdollinen vaikutus sittemmin tulleeseen musiikkiin. Osa näistä yhdistelyistä on leikinomaisia, se myönnettäköön, mutta välillä on nähtävissä selkeämpääkin kausaliteettia.

Toisin kuin brittien valitettavan homogeenisessä musiikkikentässä, Atlantin toisella puolella ei ollut 1990-luvun indierockissa mitään selkeää suuntausta. Usein kiinnostavimpia levyjä olivatkin ne kaikkein idiosynkraattisimmat, monet täysin uniikkeja kummallisuudessaan ja kiehtovuudessaan.

1992: Grunge nousi – mitä pinnan alla tapahtui?

Unrest – Imperial f.f.r.r. (Teenbeat)

Pitkän uran tehnyt Mark Robinson perusti Unrestille oman levy-yhtiönkin, sittemmin legendaarisen statuksen saavuttaneen Teenbeatin. Bändin toiseksi viimeinen levy, Imperial f.f.r.r., oli läpimurto monella osa-alueella. Kuvitelkaa Beat Happening hieman söpöilevämpänä ja seikkailevampana, ja mielikuvanne muistuttaa Unrestia melko paljon. Tai muistuttaisi, ellei bändin ennalta-arvaamattomuus saisi päitä kääntymään: muutaman sekunnin päässä saattaa vaania mitä oudoimpia osioita, jotka lakaisevat viehkeän twee-henkisyyden maton alle.

Ennakoi: Kotikutoista avantgarde-poppia vääntelevää väkeä, kuten Ariel Pinkiä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Unrest – Suki

Tsunami – Deep End (Simple Machines)

Jenny Toomey on yksi vähiten tunnetuista keulahahmoista 1990-luvun indierockissa, mutta hän oli ehdoton uranuurtaja. Tsunami ei koskaan edes yrittänyt mennä riot grrl -aallon mukana, vaan pitäytyi askelta hillitymmän musisoinnin parissa. Toomeyn hurja lauluääni ja melodiavaisto tuskin vähensivät vaikutusta: Deep End on melodinen ja energinen paketti. Vuoden 1994 The Heart’s Tremolo on vieläkin kovempi – aidosti loistava levy. Mutta kun laitatte tämän soimaan, mieleen tulee melko lailla heti muuan Olympian ylpeyksistä. Jos joku sanoisi, että Sleater-Kinneyn Corin Tuckerin isosisko laulaa, moni menisi varmasti lankaan.

Ennakoi: Kaikkea Sleater-Kinneyn ja Dum Dum Girlsin välimaastosta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Tsunami – Genius of Crack

Jawbox – Novelty (Dischord)

Jawbox oli päällisin puolin Dischordin perinteisimpiä bändejä. Se oli myös yksi sen suosituimmista – Fugazin ohella tietenkin – ja toinen sen fanien lopulta vihaamista. Atlantic nappasi bändin vuonna 1993, eikä isoa lafkaa voi syyttää, jos Noveltyn aggro-rock veti puoleensa. J Robbins oli karismaattisuudessaan yksi vuosikymmenen parhaita laulajia, ja Jawboxin toinen levy onkin hänen nousunsa tähdittämä – kaktusta päin peruuttaneet kitarat ja jyrisevä basso olivat läsnä jo edellisen vuoden debyytillä. Tästäkin pystyi vielä parantamaan: 1994 ilmestynyt For Your Own Special Sweetheart oli kaikin puolin loistava levy – flopaten täysin, luonnollisesti. Suuri yleisö ei ollut vielä valmis moiseen. Novelty on kuitenkin bändin ensimmäinen osuma, joten siitä on hyvä aloittaa.

Ennakoi: Pohjois-Amerikasta tuleva post-punk on tälle yhtyeelle velkaa yhtä paljon kuin Fugazille.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Jawbox – Cut Off