Kuudes Aisti -lähtölaskenta!

There are no new waves, there is only the ocean – johdatus no wave -skeneen

D.N.A. Ikue Mori vasemmalla.

Helsingissä 27.–29.7. järjestettävillä Kuudes aisti -festivaaleilla esiintyvän Kim Gordon & Ikue Mori -duon tunnetumpi puolisko Gordon muistetaan toki palvotusta vaihtoehtorockyhtye Sonic Youthista. Ikue Morilla on kuitenkin osansa yhtä vaikutusvaltaisessa musiikillisessa ilmiössä, jonka voidaan sanoa jopa antaneen alkukipinän Sonic Youthille. Mori nimittäin aloitti uransa 1970-luvun lopulla D.N.A.-yhtyeessä, joka oli olennainen osa niin kutsuttua no wave -skeneä, jonka avantgarde-taiteen ja punkin ristisiitoksen inspiroimana Sonic Youth aloitti uransa 1980-luvun alkuvuosina.

Gordonin ja Morin duon Suomen-esiintymisen kunniaksi Nuorgam muistelee no wavea ja juhlii/kauhistelee sen tärkeintä testamenttia, kokeellisen rockin tinkimätöntä merkkipaalua, No New York -albumia.

– Is your music new wave?
– More like no wave.

Ote Lydia Lunchin haastattelusta vuodelta 1978.

Toisin kuin monen musiikkigenren, no waven syntymähetken voi ilmoittaa melkein päivän tarkkuudella. Kaikki alkoi New Yorkin Artist Spacessa järjestetyllä festivaalilla toukokuun ensimmäisellä viikolla vuonna 1978. Pienessä Tribecan naapurustossa sijaitsevassa galleriassa esiintyi viiden päivän aikana kymmenen yhtyettä. Julisteissa luki vain ”bändejä” ja mikäs siinä – ei näistä yhtyeistä ollut kukaan aikaisemmin kuullutkaan. D.N.A., Mars, James Chance and The Contortions, Teenage Jesus and the Jerks, Theoretical Girls, The Gyneocologists

Yhdestä asiasta saattoi olla varma: nämä eivät olleet mitään popyhtyeitä – ellei kyse sitten ollut jostain helvetillisestä rinnakkaistodellisuudesta.

No Wave New York -albumin tuottanut Brian Eno (vasemmalla) tekee tuttavuutta no wave- skeneen.

Festivaalin yleisön joukossa oli Brian Eno, joka oli New Yorkissa masteroimassa Talking Headsin More Songs About Buildings and Food -albumia. Eno kiinnostui lavalta tulvivasta armottomasta ja tinkimättömästä musiikista ja päätti, että se pitäisi tallentaa jälkipolville. Hän vei studioon neljä festivaalilla soittanutta yhtyettä: James Chance and The Contortionsin, D.N.A.:n, Teenage Jesus and the Jerksin ja Marsin, joista kukin nauhoitti samana vuonna julkaistulle No New York -albumille neljä kappaletta. Eno, joka oli tunnettu persoonallisesta tuotantotyylistään, ei juuri muokannut yhtyeiden soundeja, vaan pyrki vangitsemaan ne melkein folkloristisella otteella.

”I hate art. It makes me sick… SoHo… should be blown off the fucking map, along with all its artsy assholes.”

– James Chance

No wave oli lyhytaikainen musiikillinen liike, joka saattoi syntyä vain yhdessä ajassa ja paikassa – 1970-luvun lopulla New Yorkin Lower East Sidessä. Uusi nuorten taiteilijoiden sukupolvi oli muuttanut New Yorkiin sen rikkaan taidemaailman houkuttelemana. Nämä uudet kasvot, kuten Lydia Lunch, Arto Lindsay, Pat Place, Robin Crutchfield ja Mark Cunningham olivat ensisijaisesti kuvataiteilijoita, elokuvantekijöitä, performanssitaiteilijoita tai runoilijoita, mutta New Yorkin vitaalisti sykkivä uusi rock alkoi vetää heitä puoleensa kuin liekki yöperhosia.

Elitististen gallerioiden ja performanssitilojen täyttämän SoHon gentrifikoitunut ilmapiiri ei houkutellut näitä nuoria kapinallisia, joten he suuntasivat ränsistyneeseen Lower East Sideen. Nistien, pummien, kulkurien ja köyhien asuttama naapurusto muistutti lähinnä sotatoimialuetta ja oli melkein yhtä vaarallinen, kuten Mars-yhtyeen Conny Burg muistelee Simon Reynoldsin kirjassa Rip It Up and Start Again: ”Siellä oli todella vaarallista. Näin, kuinka ihmisiä ammuttiin lähes joka päivä. Ruumiit jätettiin vain puistoon lojumaan.”

Lower East Siden vuokrat olivat (ymmärrettävästi) uskomattoman alhaisia, eikä siellä asuvien nuorten taiteilijoiden täytynyt tehdä päivätöitä elättääkseen itsensä. He saattoivat keskittyä taiteeseensa ja hedonistiseen elämään, joka haki vertaistaan Weimarin tasavallan aikaisesta Berliinistä. Aids oli vielä pelkkä musta pilvi kaukana horisontissa, ja taiteilijat ryyppäsivät, naivat ja käyttivät huumeita (erityisesti heroiinia) vailla huolta huomisesta.

”I like my own note. What’s wrong with the note I have?”

– Lydia Lunch

Teenage Jesus and the Jerks sekä laulajansa Lydia Lunch (vasemmalla).

Koska no wave -yhtyeiden jäsenistä harvalla oli musiikillista kokemusta (poikkeuksena oli The Contortionsin johtohahmo James Chance, joka oli opiskellut Wisconsin Conservatory of Musicissa), heidän musiikkinsa tulvi odottamattomia yhdistelmiä ja löysi aivan uusia luovia väyliä. Vaikka punk oli aktivoinut kokonaisen sukupolven heräämään omatoimiseen rockin tekemiseen, oli se kuitenkin tarkemmin katseltuna hyvinkin perinnetietoista musiikkia – paluu oikeaan, ”vanhaan kunnon rockiin” progen ja stadionrockin pöhöttyneisyyden jälkeen.

No wave oli perinteistä vain siinä mielessä, että sen tekijät käyttivät enimmäkseen klassisia rocksoittimia – kitaraa, urkuja, rumpuja ja bassoa. Nämä (epä-)muusikot suhtautuivat instrumentteihinsa kuin uusiin, vieraisiin esineisiin ja näkivät niissä loputtomia tapoja tuottaa aikaisemmin kuulemattomia ääniä. Rytmillisesti no wave -yhtyeet vaihtelivat The Contortionsin funkista Marsin ja D.N.A.:n freejazz-vaikutteisiin abstraktioihin. Melodiat ja harmoniat marssitettiin ensimmäisinä giljotiiniin.

Kun rockin perinteet heitettiin romukoppaan, unohtuivat myös monet rockin ennakkoluulot ja rajoitteet. Esimerkiksi naiset näyttelivät no wave -yhtyeissä rooleja, joihin pääseminen oli perinteisissä rockbändeissä vielä 1970-luvun lopulla harvinaista. Kolmella neljästä No New York -kokoelman yhtyeestä oli naiskitaristi ja sekä Marsissa että D.N.A.:ssa oli naisrumpali.

”It’s a nihilistic burnt-out last blast of mangled energy that scours the spirit. Its cleansing power that is unreal – spend a few hours with this record and then everything sounds different.”

Richard C. Wallsin No New York -arviosta huhtikuun 1979 Creem-lehdessä.

No wave oli kuin äkillinen ja väkivaltainen kouristus, joka oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin – Mars hajosi jo samana vuonna, kun No New York julkaistiin, The Contortions ja Teenage Jesus and the Jerks vuonna 1979 ja pisimpään kasassa pysynyt D.N.A. vuonna 1982. Niinpä Brian Enon tuottama No New York jäi yhdeksi harvoista jälkipolville säilyneistä tyylin pyhäinjäännöksistä.

No wave saattoi viihtyä parhaiten nuhjuisten rockklubien lavoilla, joilla sen yhdistelmä tinkimätöntä musiikkia ja performanssitaiteesta vaikutteita ottanutta yleisön shokeeraamista, herättelyä ja härnäämistä pääsi todella oikeuksiinsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei se tarjoaisi voimakasta kokemusta myös levyltä kuultuna.

Vuodet eivät ole tylsistyttäneet No New Yorkin terää, vaikka se ei nykypäivänä enää kuulostakaan yhtä hämmentävältä ja ainutlaatuiselta kuin sen on epäilemättä täytynyt kuulostaa vuonna 1978. Tuolloin sen ainoat kuviteltavissa olevat esikuvat olivat The Velvet Undergroundin vähiten perinteistä popmusiikkia muistuttavat hetket, Lou Reedin pelkästä kitara-feedbackista koostuva Metal Machine Music, Sun Ran ja Albert Aylerin free jazz, Yoko Onon Plastic Ono Bandin ulvova heittäytyminen, Canin ja Faustin hypnoottinen krautrock, The Stoogesin väkivaltainen kaaos ja Captain Beefheartin Trout Mask Replican kulmikkaat abstraktiot. Lähes jokainen no wave -artisti mainitsi esikuvakseen usein joukkotappeluiksi yltyvistä keikoistaan ja primitiivisillä rumpukoneilla ja syntetisaattoreilla luodusta edelläkäyvästä musiikistaan tunnetun newyorkilaisen Suiciden.

“I’m supposed to be fucking positive? Fuck you! You want positive, go elsewhere. Go find a different lie.”

– Lydia Lunch

Levyn aloittaa neljä kappaletta James Chance and the Contortionsin maanista jazzfunkpunkia. The Contortionsin nimi on osuva – sen musiikki kouristelee ja vääntäytyy mahdottomiin muotoihin. Chance karjuu kuin touretten oireyhtymästä kärsivä raivohullu yhtyeensä rystyset valkoisena puristavan ja hullusti hihittävän musiikin päälle.

Chancen saksofoni lyö tuskallisia kipinöitä jonnekin silmien taakse ja kitaristi Pat Placen avantgardistinen slidekitaratyöskentely raastaa kuin juustohöylä selkärankaa. The Contortions tasapainoilee kuin piikkilangan päällä jossain sairaskohtauksen ja tanssihuuman välimaastossa Chancen suurimpien esikuvien Iggy Popin, James Brownin ja Albert Aylerin hymyillessä taustalla hyväksyvästi. Ja tämä oli albumin lähimmäksi poppia pääsevä yhtye.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Seuraavana on vuorossa Teenage Jesus and The Jerks, jonka johtohahmo, laulaja ja kitaristi Lydia Lunch, kuvaa tuolloista persoonaansa Rip It Up and Start Again -kirjassa adjektiivein karkea, raaka, katkera ja pelottava. Samoin sanoin voisi kuvata myös The Jerksin ilottoman sotilaallisesti marssivaa musiikkia, jonka päälle Lunch ulvoo ja valittaa kuin kadotettu sielu.

Lunchin mielestä punk oli vain nopeutettua Chuck Berryä, ja hänen omasta musiikistaan onkin amputoitu groove, elämänilo, huumori ja tarttuvat melodiat kuin ne olisivat myrkyllisiä kasvainpesäkkeitä. Jäljelle jää armoton, tuhkanharmaa ja lohduton maisema täynnä neliskulmaisia betonirakennuksia, pelkoa, väkivaltaa, ahdistusta ja hulluutta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

China Burgin ja Sumner Cranen johtama Mars aloittaa oman osuutensa hyönteisten ininää muistuttavia kitaroita, pahaenteistä bassoa, levottomana pitkin seiniä kipittäviä rumpuja ja kuin mielisairaalan sellistä kaikuvaa ulvontaa yhdistelevällä Helen Forsdale -kappaleella. Hairwaves puolestaan kuulostaa siltä kuin lopullisesti järjen valon hukannut nainen hyräilisi soittimiaan virittelevän ja niitä tuon tuostakin lattialle pudottelevan yhtyeen päälle. Tunnelilla Crane kuulostaa siltä kuin hän puhuisi kielillä.

Mars saattaa olla kvartetin armottomin kokemus – sen musiikissa ei ole häivähdystäkään svengistä, melodiasta tai harmoniasta. Pidemmän päälle se saattaa saada kuuntelijan epäilemään omaa tai tämän musiikin tekijöiden selväjärkisyyttä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Albumin päättää D.N.A.:n jyrkkä svengi, jossa Arto Lindsayn kitara hylkää kokonaan perinteiset soittotekniikat ja päätyy sylkemään paksuja ja vaarallisen teräviä sirpaleita korviavihlovaa meteliä. Ikue Mori hakkaa rumpujaan kuin rytmi olisi vieras kieli, jonka hän on opetellut William Burroughsin cut-up-tekniikkaa hyödyntävien kirjojen avulla, ja urkuri Robin Crutchfieldin koskettimet surisevat kuin niiden sähköjohdot olisivat katkeamispisteessä. Lindsayn laulu kuulostaa siltä kuin Talking Headsin David Byrne olisi siirtynyt neurooseista eteenpäin totaaliseen psykoosiin. Kokonaisuutena D.N.A. tuo mieleen jonkin valtavan hajoavan ja ruosteisen kuolemankoneen, joka karkaa mestareiltaan viimeiselle apokalyptiselle kamikaze-tehtävälleen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

”A friend, 3/4 into the first side, complained that the music was painful – she wasn’t referring to any abstract reaction, she was grimacing.”

Richard C. Wallsin No New York -arviosta huhtikuun 1979 Creem-lehdessä.

No New York on raaka ja kuuntelijaa säästelemätön, mutta myös voimakas kokemus. No waven tinkimättömässä uuden etsimisessä ja vanhan kursailemattomassa hylkäämisessä on jotain hyvin sankarillista. Nämä muusikot etsivät ja löysivät omia henkilökohtaisia tapojaan soittaa rock’n’rollia ja ilmaista itseään sen avulla. No New York ei ole levy, joka laitetaan soimaan rentoutumista tai edes nauttimista varten. Sen sijaan se tarjoaa haastavan ja seikkailullisuudessaan elähdyttävän kokemuksen, joka sähköistää kuuntelijansa kerta toisensa jälkeen.

Vaikka no wave oli kovin lyhytaikainen, paikallinen ja epäkaupallinen ilmiö, se on osoittautunut erittäin vaikutusvaltaiseksi. Kuudes aisti -festivaalilla esiintyvän Ikue Morin lisäksi sellaiset no wave -skenen avainhahmot, kuten Lydia Lunch, Theoretical Girlsin Glenn Branca, Rhys Chatham ja Arto Lindsay ovat tehneet näyttävän uran musiikin parissa.

No wave on myös ollut esimerkki lukemattomille meluisille rockyhtyeille ja artisteille 1980-luvun noiserockista (Sonic Youth, Swans, Big Black, The Butthole Surfers) saman ajan ”mutanttidiskoon” ja punkfunkiin (Lizzy Mercier Descloux, Was (Not Was), Liquid Liquid, Bush Tetras) sekä nykypäivän kokeellisiin yhtyeisiin (Liars, Erase Errata, Ex Models, Blonde Redhead, joista viimeisin otti nimensä D.N.A.:n kappaleesta).

Kaikki alkoi yhdestä New Yorkin kaupunginosasta ja pienestä galleriasta. Tuolloin syntyneen hirviön lonkerot ovat kuitenkin ulottuneet vaikuttavan pitkälle. No wave saattoi sanoa jyrkän ”EI!”:n kaikelle, mutta lukemattomat sitä seuranneet muusikot ovat vastanneet siihen epäröimättä ”KYLLÄ!”.

Lähteet:

Simon Reynolds: Rip It Up and Start Again: Post-punk 1978-1984

Marc Masters: No!: The Origins of No Wave (http://pitchfork.com/features/articles/6764-no-the-origins-of-no-wave/)

Richard C. Wall: No New York -arvio, Creem, huhtikuu 1979. (http://music.hyperreal.org/artists/brian_eno/interviews/creem79b.html)