Diskografiat

The Fall – kevyt kuuntelijasyndrooma

Ensimmäiset sanat on annettava miehelle, jonka Fall-rakkaus oli ylittämätön:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Edesmennyt radiolegenda John Peel oli omalaatuisten musiikkivalintojensa lisäksi myös The Fallin suurin fani.

Peelin postuumi äänitekokoelma käsittää yli 100 000 levyä. The Fallin 30. studioalbumi taas ilmestyi tämän vuoden toukokuussa ja diskografia on yli kolminkertainen, jos mukaan lasketaan livelevyt, kokoelmat, puoliviralliset julkaisut ja sanelukoneella äänitetyt kännisekoilut. (Tähän juttuun saavat riittää studioalbumit, jotka bonusraitoineen käsittävät myös erikseen julkaistuja singlebiisejä.)

Täten musiikkikriitikot lysähtävät kasaan aina, kun uusi Fallin levy julkaistaan. Konsensusta bändin levyistä ei ole syntynyt noin kymmeneen vuoteen. Kun julkaisumassa on niin suuri, on sisällön arvottaminen yhdentekevämpää, ehkä jopa vastenmielistä.

Millaista levynkeräilijälle ominaista monomaniaa tämän manchesterilaisbändin kuuntelu voi vaatia?

Ei kummoistakaan, kunhan tietää mistä aloittaa ja osaa tunnustella mihin lopettaa. The Fallin levyjä voi pitää myös kertakäyttöisinä, kuten bändidiktaattori ja sen ainoa pysyvä jäsen Mark E. Smith ne itse kokee. Hän jaksaa aina haastatteluissa todeta, kuinka bändinsä uudet biisit ovat parasta ikinä ja jättävät vanhat käppäiset levyt varjoonsa.

Ja toisin kuin muut tätä mantraa toistavat muusikot, MES seisoo myös sanojensa takana. Keikoilla kuullaan biisejä pääasiassa viime levyiltä, mitä nyt yksi klassikko kaivetaan joskus esiin miltei satunnaisarvonnalla. Mark E. Smith on Britannian populaarimusiikin sinnikkäin vastarannankiiski.

Toi on huono, toi on huonompi, uus on hyvä, tuumaa Mark E. Smith diskografiastaan.

Toi on huono, toi on huonompi, uus on hyvä, tuumaa Mark E. Smith diskografiastaan.

The Fall voidaan nähdä musiikillisesti kapeaa kujaa kulkevana. Kaiken pohjalla on aina Smithin innostus garage rockiin, rockabillyyn ja muihin primitiivisiksi miellettyihin genreihin. Lisätään rakkaus rockmusiikin pyhiin avantgardisteihin kuten Captain Beefheartiin ja Caniin. Toistetaan riffejä monta kertaa, koska tämä bändi pitää siitä. Kohotetaan Smithin kirjallisilla kiinnostuksilla kuten William S. Burroughsilla ja H.P. Lovecraftilla, niin resepti on valmis.

Kuorrutus on kuitenkin vaihdellut sitä mukaa, miten MES on heitellyt muusikoita bändistä sisään ja ulos. ”The Fall Sound” on vaeltanut amfetamiinipunkista hiekkapaperin karheaan post-punkiin, indiepopahtaviin pikkuhitteihin, kieroutuneisiin tanssimusiikin trendien tulkintoihin, pelkkään kuulijan ärsyttämiseen ja lopulta taas garage rockin ja krautrockin yhdistelmään, joka on vuonna 2013 vieläkin tuore.

John Peel tiivisti tämän tunnetusti ja parhaiten: ”Always different, always the same.”

Sanoittajana Mark E. Smith on pubin nurkassa kiihkoileva kryptinen juoppo, joka kuitenkin pystyy näkemään surrealistisesti ja sarkastisesti ne epämiellyttävät yhteiskunnan puolet, joita me emme aina huomaa. On houkuttelevaa typistää tällainen persoona kylähulluksi. Ilmiöksi, jolta saa raflaavan lausunnon mihin tahansa.

Tällöin unohdetaan Smithin lahjakkuus, etenkin hänen äänensä. Se perinteisiä laulumelodioita laajalti välttelevä uhmaikäinen epäselvä käninä. Smithin jatkuva halu etsiä uusia laulutapoja pitää Fallin liikkeessä. Kun ääneen tykästyy ja tajuaa, että sitä on arvotettava kuin James Brownia, ainutlaatuiseen rytmiikkaan pohjautuvina huudahduksina, se voi olla menoa.

Pian sinäkin saatat omistaa ainakin 30 Fall-albumia… mutta ehkä tämän jutun avulla vähempikin voi riittää.

Fall-disko

WHAT YOU NEED – NELJÄ ERI ALOITUSKOHTAA

Dragnet (1979)

”Is there anybody there? Yeah!”

Tällä Psykick Dancehall -kappaleen rääkäisyllä alkaa Dragnet, oma suosikkini The Fall -albumeista. Bändin levytyshistorian toinen pitkäsoitto ilmestyi alle kahdeksan kuukautta debyytti Live at the Witch Trialsin julkaisun jälkeen. Ensimmäisen levyn viidestä muusikosta vain kaksi, Mark E. Smith ja Marc Riley, soittavat myös Dragnetilla. Riley vaihtoi samalla soittimensa bassosta kitaraan.

02 - FallDragnetDragnetin kansi, mustavalkoinen kuva hämähäkistä ja sen verkkoon tarttuneesta perhosesta, kuvastaa täydellisesti sen tunnelmaa. Dragnet yhdistää post-punkissaan raa’an luonnonvoimaisuuden pelkistetyn tehokkaaseen rakenteeseen. Kitarat soivat jääkylmän hälyisästi lainaillen ideoita punkista ja vieden niitä uuteen suuntaan. Manchesterilaiskollega Peter Hookilta kuulostavat monotoniset bassolinjat jyräävät uhkaavasti eteenpäin maihinnoususaappaissaan.

MES mölisee kaiken yllä kirjallisilla viittauksilla kyllästettyjä käsittämättömiä sanoituksiaan, jotka ovat postmodernin asenteen läpitunkemia. Osa lainailee esimerkiksi The Fallista tehtyjä konserttiarvioita. ”The singer is a neurotic drinker/the band little more than a big crashing beat/instruments collide and we all get drunk/the last two lines were a quote, yeah”, kuten Printhead-kappaleella lauletaan.

Olen aina pitänyt Dragnetiä samana vuonna julkaistun Joy Divisionin Unknown Pleasuresin rumana, komeroon lukittuna velipuolena. Se kiteytti The Fallin alku-uran soundin: sen toisteiset rakenteet, huonosti tuotetun, lähes väkivaltaisen äänimaiseman ja Smithin epäselvän möykän. Dragnet otti ensimmäisen askeleen esimerkiksi kohti legendaarista Hex Enduction Houria. Yhdessä Unknown Pleasuresin kanssa se muodostaa brittiläisen, 1970- ja 1980-lukujen vaihteen post-punkin ytimen ja kuulostaa synkkyydessään, aggressiivisuudessaan ja kolkkoudessaan edelleen raikkaalta kuin kylmä suihku. (JK)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

This Nation’s Saving Grace (1985)

09 - FallNationsJoskus kaikki osuu kohdalleen, ja This Nation’s Saving Gracen tapauksessa näin pääsi käymään. Kiittäkää Mark E. Smithin kitaristivaimo Brixiä, sillä Grace on tarttuvuudessaan aivan omaa luokkaansa – ja se on huomattavasti meluisampi ja raskaampi kuin jo valmiiksi erinomainen Wonderful and Frightening World. Jos haluat meteliä mitä hyräillä, aloita tästä.

Miksikö? Jos aloitamme Aku Ankka -metaforalla, joka on helppo liittää Saving Gracen riemuvoittoon. Roope Ankka löysi eräässä taskukirjassa aineen nimeltä bombastium. Se oli maaginen alkuaine, mistä sai tehtyä lukemattomia herkullisia jäätelömakuja. Tätä on tarjolla loputtomiin näissä 68 minuutissa. Bombastin repivät riffit ovat suoraan tanssilattialle sopivia, ja Barmyn loputtomat variaatiot kantavat lähes kuuteen minuuttiin eri tavalla kuin mikään ennen tai jälkeen tätä levyä.

Useampi yritys uudistumiseen tuottaa myös täyttä hedelmää. L.A. on krautrockin läpi puristettu syntsapop-koe, Paint Work on itsessään vastuussa isosta osasta Pavementin tuotantoa ja Gut of the Quantifier elvyttää James Brownin testosteronilla.

Suurimmat kaikista täysosumista, Spoilt Victorian Child ja I Am Damo Suzuki todistavat myös kuinka monipuolinen levy on kyseessä. Ensin mainittu ratsastaa oudolla riitasointuriffillä, jonka päälle Smith voi luetella kaikki syyt hemmottelusta. Damo Suzuki on jotain aivan muuta: kaiutettujen rumpujen ja kitaroiden verkko, jonka avulla lähes pakollinen tribuutti Canin laulajalle aukeaa täyteen raivoonsa.

Kaiken tuon päälle voidaan vielä heittää singlet. Ensimmäisenä niistä Couldn’t Get Ahead – kaoottinen biisi pään hukkaamisesta. Hieno kappale, mutta harvat pääsevät edes haastamaan Cruiser’s Creekin mahtia. Koukku leikkaa tajunnan pintaa ensimmäisestä hetkestä, ja Smithin kepeähkö asennoituminen nimeämättömään mutta merkittävään tapahtumaan on vaikea voittaa, jos puhutaan The Fallista helpoimmillaan.

Kevään 2012 aikana huomasin myös tähän päivään asti kestäneen outouden: kun joku puhuu muuttamisesta, My New House alkaa soimaan heti päässäni. Ilkkuvasta äänensävystä päätellen Markin talo on vähintäänkin hänelle täydellinen. Ai niin muuten, sinua ei ole kutsuttu kylään. Kuka sotkikaan maalit, puhumattakaan puissa ja ruusupensaissa majailevista ja ohikulkijoita vaanivista kasvatusongelmista? Sinäkö? Häpeäisit, nyt levykaupan kautta kotiin.

Mutta jos se kaikki kuulostaa jo äänitteenä näin loistavalta, en keksi syytä valittaa. (AP)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Unutterable (2000)

22 - FallUnutterableK-k-konemusiikkia kitaroiden kanssa. Toimiiko se Fallin kohdalla? Miksei.

Tässä ainoa myöhempien aikojen Fall-levy, jolle Nuorgamin epävirallinen toimituspäällikkö on lotkauttanut korviaan, syystäkin. Marshall Suiten hätäisesti levyttänyt bändi sai väsätä koneminänsä tehokkainta tiivistelmää rauhassa. Mark E. Smith ryhtyi pian taas painottamaan rockinstrumentteja, joten on sopivaa, että tämä ympyrä sulkeutuu Free Rangea kierrättävällä Das Katererilla.

Laajalti protoolsitettu albumi on juuri niin häijy ja rutiseva kuin Fallin pitääkin olla. Kitaroiden iskupiikit hiotaan elektroniikalla vielä terävimmiksi Cyber Insektin ja Two Libransin aloituskaksikossa. Post-punkin purema siis säilyy, eikä kone-Fallia vierastavan kannata vältellä tätä. Lisätodisteina esitetään Ketamine Sunin laskuhumalarämpytys ja punkviipale Sons of Temperance, jossa MES häkellyttää löytämällä taas uuden tavan laulaa.

The Unutterable on Levitaten mielistelevämpi pikkuveli, jonka suhteellisen helppo lähestyttävyys säilyy myös epätavallisimmissa hetkissä, kuten perusrockriffinsä videopelisoundeilla kätkevässä Midwatch 1953:ssa ja Tescon sekundakoskettimilla soitetussa Pumpkin Soup and Mashed Potatoesissa. Dr. Bucks’ Letter on Fallilta taas jotain uutta ja nerokasta: ihmissuhteet tyhjäksi retoriikaksi nitistävän jupin maailmankuvaa taustoitetaan höyryjyrän vahvistamalla bassolla ja muilla pihinöillä.

Nykykuuntelijalle albumi toiminee marginaalisemman soundikulahtaneisuuden takia paremmin kuin Fallin 1990-luvun alun konetuotokset. The Unutterablessa muhii uusi minigenre, joka odottaa vapautustaan. Pelasta se ketamiiniauringolta jo tänään. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Fall Heads Roll (2005)

25 - FallHeads2000-luvulla Fall palasi kitarapainotteisen post-punkin pariin. Olennaisen rajalle redusoidut riffit toistuvat, kunnes ne jäävät mieleen ja ehdollistavat kuuntelijan selkärangan reagoimaan niihin. Elektroninen vaikute tulee usein vain Smithin vaimon Elena Pouloun Moog-vonkunasta.

Tällä levyllä soittanut versio bändistä oli yksi tiukimmista. Levy alkaa pelottavalla tavalla, eli Ride Awayn huumoricountry-laahauksella, mutta heti Pacifying Joint hälventää kaikki epäilykset – tänne tultiin rockaamaan.

Levyn keskelle sijoittuu bändin versio The Moven I Can Hear the Grass Growsta, joka on riisuttu samalla hienovaraisuudella, jolla yläasteikäisten joukko vetelee toisiltaan housuja nilkkoihin.

Tämä The Fall -iteraatio osaa kaiken mahdollisen. Youwannerin käsittämättömän riffittelyn, What About Usin huumorin, Early Days of Channel Führerin ja Midnight in Aspenin herkkyyden. Kahdella jälkimmäisellä MES kuulostaa sammumaisillaan olevalta juopolta. Parhaalla mahdollisella tavalla.

Fall Heads Roll on leikkisä levy. Vuonna 2005 muistan sen kovuuden olleen aika shokeeraava. En olisi uskonut, että bändi enää pystyy siihen mitä se teki lähes 20 vuotta aiemmin.

Tämän levyn julkaisun aikoihin MES haukkui Franz Ferdinandin ja Bloc Partyn jäseniä ”vitun pankkivirkailijoiksi” ja uhkasi haastaa heidät oikeuteen, jos he jatkossa väittäisivät The Fallin vaikuttaneen heihin. Oikein.

What About Us on muuten ehkä yksi Smithin parhaimmista teksteistä. Sen laulaa itäsaksalainen maahanmuuttajajänis, joka on pahoillaan siitä, että Harold Shipman jakoi tappavia morfiiniannoksia vain ihmisille. (AT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

HIP PRIEST – SYVEMMÄLLE

Hex Enduction Hour (1982)

05 - FallHexYksikään The Fallin pahamaineisista levyistä ei pärjää sille ilkeimmälle, Hex Enduction Hourille. Vuonna 1984, kaksi vuotta levyn julkaisun jälkeen, Mark E. Smith sai yllättävän yhteydenoton: Motown-levy-yhtiön Euroopan-alueen pomo oli kiinnostunut ottamaan The Fallin suojiinsa. Ainoa ehto oli se, että bändin pitäisi tarjota yksi levy kuultavaksi. Mark lähetti Hexin: ilmeet lafkan toimistossa voi vain kuvitella, kun kahden rumpalin johtama terrorgroove ehtii piikitellä toimistotyöntekijöitä ja päättämään ensisäkeistön sanoilla ”Where are the obligatory niggers? Hey there fuck-face, hey there fuck-face!”

Kummallista kyllä, The Fall ei päätynyt Motownille. En ymmärrä miksi.

Tuo räävitön levyn aloittaja, The Classical, on vahva kandidaatti The Fallin tärkeimmäksi ja vahvimmaksi biisiksi, mutta täältä löytyy myös kaikista tunnetuin biisi koko tuotannossa: Hip Priest, joka päätyi selittämättömistä syistä Uhrilampaat-elokuvan kliimaksin taustamusiikiksi. Nuottikorvaltaan kuuro kellarijazz törmäilee väkivaltaisiin… ainakin kertosäettä muistuttaviin energiavyöryihin Smithin selittäessä purppurapsykologiasta ja muista mielessään sillä hetkellä olleista seikoista. Deer Parkin ölinä ja pervorock-syntetisaattori-intro antavat tietä levyn keskiosan poikkeuksellisen synkälle maastolle, jonka kaltaista tutkittaisiin seuraavaksi vasta vuoden 1986 Bend Sinisterillä.

Who Makes The Nazis on yhtä lailla klassikko ja aiheuttaa röhönaurua New Face in Hellin tavoin. ”Who Makes The Nazis? Bad Tele-V? Balding smug faggots and intellectual halfwits!” Kazoo tarjoaa hellävaraisen loppukaneetin tärkeälle opetukselle.

Levyn lopussa Icelandin junnaava piano ja se misantrooppisin groove And This Day hajottavat jännitteellään ja energiallaan kaiken tieltään. Hex Enduction Hour on The Fallin kulta-ajan tärkeimpiä levyjä, ja ehdoton hankinta. Mark E. Smithin absurdi mölinä on hurjimmillaan ja bändin terävimmät hampaat näkyvät koko levyn ajan. Ohita ruudut Deer Park sekä Hostel-Maxi ja kävele suoraan levykauppaan, jonka edessä oleva tupakkapaikka merkitään tekstillä ”CIGS SMOKED HERE.” Puhvelinhuulesi leviävät hymyillen paahtoleipäsiivun päälle. (AP)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Perverted by Language (1983)

07 - FallPervertedTämä on useimpina päivinä Fall-suosikkini, varmaa hapuilua kahden eri aikakauden välistä. Brix Smith on juuri liittynyt bändiin, muttei ole vielä tuonut psykedelian ja popin vaikutteita siihen. Lähimmäksi päästään hänen laulamallaan Hotel Blöedelillä, jonka koukut maskeerataan sumealla päälauluraidalla sekä Mark E. Smithin puhelaululla ja viuluraavinnalla.

Pervertedin parhaus tulee esille etenkin pitemmillä raidoilla. Eat Y’Self Fitter on karnevaalimainen kuvaus peräkamariin eristäytyvästä pikkuporvarista. Garden yllättää pilvien välistä: se on ehkä parodia mahtisoundisista stadioneepoksista, jota MES alleviivaa laulamalla huuruisen kuvauksen Jeesuksen toisesta tulemisesta. Livejami Tempo Housessa bändi pidetään aisoissa metrin pituisella ketjulla. Kunnon Fall-esitys ei tarvitse rumpujen lisäksi paljoakaan, kunhan alati kekseliäs Steve Hanley on bassossa.

Fall on tällä albumilla erittäin pitkälle kehittynyt kirjallisissa viitteissä ja Manchesterin kurjuudessa pyörivä voima. Bändin tärkeimpiin biiseihin kuuluva Smile rakentaa intensiteettiä kahden rumpalin, kaikuhännän ja Smithin kirkunan myötä miltei psykoosin tasolle. Niin täydellistä, että jonkin oli annettava periksi.

Kaikista parhain jätettiin viimeiseksi. Hexen Definitive/Strife Knot on Fallin myyttisimmän vaiheen viimeinen kirous, bändiltä joka oli aina ensimmäisenä nauramassa omalle synkistelylleen. Smith kyseenalaistaa Hexenin sanoituksessa omituiset kuvajaisensa päättämällä sen lakoniseen katutappelukuvaukseen. Soitoltaan kappale on viiden vuoden aikana kehittynyttä täydellistä kapakkamurjotusta, jossa jokainen Craig Scanlonin kitarariffi ja Smithin laulupainotus piirtää kokonaisia pienoisuniversumeja.

Ja sitten Steve Hanley alkaa soittaa, vasta kun yli puolet biisistä on kulunut. Uskokaa pois, tässä yksi syistä sille, miksi Mark E. Smith piti basistia bändinsä omaperäisimpänä elementtinä. (GT)

”Hexen rule in the hour of The Fall.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Frenz Experiment (1988)

11 - FallFrenzTämä on todennäköisesti johdonmukaisimmin aliarvostettu teos The Fallin diskografiassa. Eihän tämä flopannut, mutta yllättävän harvoin se päätyy fanien suosikkilistoille Hex Enduction Hourin ja muiden seuraan. Joitain se jopa ärsyttää. En ole koskaan ymmärtänyt mikä ihmisiä tässä risoo, koska kyseessä on huikean kaunis ja herkkä levy. Ehkä juuri se. Mark E. Smith laulaa varsin riisuttujen, mutta silti yllättävän popikkaiden taustojen päälle. The Frenz Experimentin käyttövoima tuntuu tulevan melankoliasta ja silti se oli bändin ensimmäinen Top 20 -levy. Ehkä se siinä rasittaa porukkaa?

Levyllä ei ole yhtään heikkoa hetkeä. Kaikki Victorian laajakangaspopista (suhteellisen… puhummehan The Fallista) Carry Bag Manin Captain Beefheart -vibaan tai Oswald Defence Lawyerin hautajaismarssiin potkii. The Fall junnaa, kuten aina ennenkin, mutta tällä levyllä se tehdään poikkeuksellisen tarttuvasti, koukkua koukun perään tarjoillen.

Loistava Hit The North Part 1 taisi olla bändin ensimmäinen elektroninen kokeilu, eli se ennakoi soundia, joka oli kovasti framilla lähes koko 1990-luvun. Levyltä löytyy myös kaksi bändin historian verevimmistä covereista. Kinksin Victoria on kohtalaisen uskollinen lähdemateriaalilleen. R. Dean Taylorin levyttämä northern soul -klassikko There’s a Ghost in My House tekee kunniaa omalleen. Varsinkin tässä Smithin päätös laulaa levyllä palvelee korkeampaa tarkoitusta.

Kaikista The Fallin levyistä The Frenz Experiment on helmeilevin ja hedelmäisin. Ja minulle se tuo aina mieleen Kauko Röyhkän. (AT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bend Sinister (1986)

10 - FallBendKahden hieman pirteämmän levyn jälkeen Bend Sinisterin synkkäsävyisempi tunnelma avasi jälleen uutta maastoa. Tuotanto on paljon hiljaisempi, eikä Saving Gracen rytinää ole löydettävissä. Siitä seuraa hieman klaustrofobinen äänimaailma, missä Craig Scanlon ja Brix Smith eivät saa tilaa korkeaoktaaniselle revittelylleen. Ainoa hetki kun kummatkin päästetään irti on The Other Halfin garageklassikko Mr. Pharmacist – ensimmäinen Fall-albumille sallittu cover-versio.

Mutta hienovaraisuuden nimissä kai tämäkin tapahtui, ja kun yksi elementti poistuu, niin uudet saavat tilaa: Dktr. Faustus saa sähköpianosekoilun tärkeäksi lisäelementiksi. Shoulder Pads #1 on top 10 -hitti viereisestä ulottuvuudesta ja U.S. 80’s–90’s kulkee industrialia lähestyvän rytmin voimin.

Nuo eteenpäin katsovat hetket olivat silti enemmän odotettavissa – niiden sijaan suurin osa Bend Sinisterin huomattavasta vahvuudesta löytyy Gross Chapel – British Grenadiersin, Living Too Laten, Riddlerin ja Auto-Tech Pilotin kaltaisista yönsynkistä ryöminnöistä. Ne kuvaavat The Fallia karuimmillaan ja uhkaavimmillaan, tuoden tarpeeksi todistuskappaleita Smithin vision toimivuudesta myös riisutuimmillaan.

Bend Sinisterillä on olemassa myös häkellyttävä velipuoli: Magazinen toinen levy Secondhand Daylight muistuttaa sitä todella paljon kuuraisessa synkkyydessään. Se ei toki haittaa yhtään, koska kummatkin ovat takuuvarmoja klassikoita. Ja vaikka Smith itse ei pidä levyä korkeassa arvossa, tässä on viimeinen The Fallin klassikkokauden levy ja se kuuluu ostoslistalle bensa-aseman takaseinän ja tulitikkuteroittimen väliin. Eli osta tämä ennen kuin käyt seuraavan kerran ruokakaupassa tai sukupuolesi vessassa. Minut voi nähdä peilikuvana kaakeleista toteamassa, että tämä lienee The Fallin levyistä se, jonka valitsisin jos sädetykki hivelisi ohimoani. (AP)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

I Am Kurious Oranj (1988)

12 - FallKuriousEnsimmäiset äänet, jotka The Fallilta kuulin, tulivat New Big Prinzin elämää suuremmasta hakkauksesta.

Levy sävellettiin I Am Curious, Orange -tanssiteoksen ääniraidaksi. Se tekee levystä mielenkiintoisen, jollain tavalla rikkonaisen ja nilkuttavan tekeleen. Baletin esitti Michael Clark Dance Company. Baletin teemana oli löyhästi se, että vuonna 1988 oli kulunut 300 vuotta siitä kun Vilhelm Oranialainen nousi Englannin valtaistuimelle ja ehkä tahtomattaan edisti huimasti parlamentarismin asemaa Euroopassa. Tämän parempaa musiikkia Vilhelm Oranialaisen kunniaksi ei varmasti ole koskaan tehty. Enkä tiedä käsittelikö Smith lainkaan tätä parlamentaarisen demokratian kätilöyttä prinssi Vilhelmin perinnöstä. Ehkä se ”check the guy’s track record” viittaa tähän?

Perussoundi ja -lähestymistapa ovat aika samanlaisia kuin edellisellä levyllä (The Frenz Experiment), mutta lyriikat eivät keskity aivan yhtä maanisesti hokemiin. Yhteistä levyille on soitettujen, toistuvien riffien tarttuvuus, mutta ilman kuvaa I Am Kurious Oranj on hiukan rampa.

Mutta levyllä on paljon mitä rakastaa: Pixiesin spaghettiwestern-obsession mieleen tuova Yes, Oh Yes, rokkaava Wrong Place, Right Time, afroileva C.D. Win Fall 2088 AD, Overturen aika hauska AOR-pastissi… Nämä ja monet muut hetket auttavat tekemään levystä voittopuoleisesti vahvan, mutta kyllä tästä joskus jää hiukan ristiriitainen olo. Kuten ensimmäisestä tyttöystävästä. (AT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Grotesque (After the Gramme) (1980)

03 - FallGrotesqueOma Fall-porttihuumeeni. Kokeelliseksi väitetty bändi raateli immenkalvoni CD:n ensimmäiseksi sijoitetulla sinkkubiisillä How I Wrote ’Elastic Man’ – rockabillyralli pöllityllä Status Quo -riffillä. Seuraavilla kuuntelukerroilla järkytys oli jo lientynyt. Elastic Man osoittautui huvittavaksi masentuneen kirjailijan angstin kuvaajaksi.

Itse Grotesque jatkaa tätä singleillä kehiteltyä rockabillyn ja post-punkin yhdistelmää, jonka Mark E. Smith nimesi ”Country’n’Northerniksi”. English Schemen pirteän epävireinen urkupop, Container Driversin niskaotteella kimppuun käyvä kaahaus, C’n’C-s Mitheringin hämärät kiihkoilut brittiyhteiskunnan omituisuuksista ja Impression of J. Temperancen tosiaankin groteski Frankenstein-tarina muokkasivat jokainen synapsejani. Bändisoundin muuttuessa näennäisesti primitiivisemmäksi Smithin sanoitukset muuttuivat vaikeaselkoisemmiksi ja fantastisemmiksi.

Loppuhuipennuksena on The NWRA, treeniraakana äänitetty yhdeksänminuuttinen eepos, jossa koko Pohjois-Britannia nousee surrealistiseen vallankumoukseen etelää vastaan ja uuden vallan arkkitehdit riitelevät Leninin ja Stalinin lailla. Toinen kapinallispäälliköistä on Roman Totale, BBC:n halpojen scifisarjojen hirviöitä muistuttava lonkeromies. Doctor Whon tapaista siistiä loppua ei tälle tarinalle tule. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Light User Syndrome (1996)

19 - FallLightBrix Smithin toinen, verraten lyhyt Fall-rupeama oli Light User Syndromen myötä kannattava. TLUS on erinomaisesti koneistettua rokkia, joka ei arastele aggressiota eikä halvimpia kosketinpresettejä ja jossa Brixin popraidat tukevat bändin perinteisimpiä vaistoja.

Brixin rallien (Hostile, Spinetrak) lisäksi levyn aloituskolmikko on vahva. Etenkin He Pep! on mitä ärsyyntynein purevien urkujen piiskaama biisi. Light User Syndromen nosteaika säilyy kuitenkin miltei koko tunnin keston muun muassa Powder Kegin keveyden ja Cheetham Hillin tarttuvan teknorockin avulla.

Sanoitukset pyörivät huumeiden ympärillä. Esillä ovat ne aina uudelleen löytävät rockbändit (He Pep!), vanhat narkkaripatut (kantricover Stay Away Ol’ White Train) ja klubien ja juna-asemien ulkopuolella ”intohimon tehtävää” suorittavat lyhyet pukumiehet (Chilinism, Cheetham Hill). Lopetusbiisi Secession Man on halpojen kosketinsoundien säestämä farssi, jossa teema hajotetaan vitsiksi. Mark E. Smithin oma elämä oli kuitenkin tuolloin muuta. Hän oli vain vähän mukana levyn äänityksessä päihteiden sanellessa osan laulajan viikkorytmistä. Fallille edessä olivat epävarmemmat ajat. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Your Future Our Clutter (2010)

28 - FallClutterViime levyistä Clutterin erottaa pari tärkeää poikkeusta. Tällä kertaa levy-yhtiönä toiminut Domino ei hyväksynyt ensimmäistä versiota albumista, vaan laittoi bändin uudelle studiokierrokselle. Mark E. Smith äänitti levyä kipulääkittynä kaaduttuaan vakavasti. Onnettomuuden jälkeinen leikkaus tehtiin Saksassa, jossa Smith ilmeisesti kaatui uudestaan sairaalan liukkaalla lattialla.

Seurasi myöhemmälle Fallille epätavallisen temaattinen levy. Lääkepöhnäiset havainnot ja laatutasonsa myyneen Euro Shopper -Britannian surkeat peruspalvelut paiskataan kuulijan korville. Muistellaanpa, kuinka Lontoon olympialaisissa annettiin maan terveydenhuollosta vastakkainen kuva. Vahvan alkunsa jälkeen Clutter ei anna periksi, toisin kuin eräät 2000-luvun Fall-albumit. Se uskaltautuu synkemmälle alueelle.

CD-version raitajärjestys on tematiikan kannalta sopivin. Siinä lopputriptyykin aloittava Chino tärvelee kuulijan hermoradat häiritsevillä syntetisaattoreillaan. Samalla kuolevaisuus ilmestyy ensimmäistä kertaa Fallin levylle. Omakohtaisena.

”When do I quit?
Can I leave this trench alone?”

Smith ei puhu vain sairaalamasennuksesta, vaan myös Fallin vääjäämättömästä lopusta. Perään sylkäistään Wanda Jacksonin Funnel of Love rujona, ahdistavana inversiona. Päätöksenä on Weather Report 2, jonka MES laulaa samalla haavoittuvaisella äänellä, joka viimeksi kuultiin 20 vuotta sitten Edinburgh Manissa. Biisi muuttuu Elena Pouloun urkudroneksi, johon Smith lukee sekavan tiivistelmän sairaalavisiitistään. Kunnes ennen viimeistä henkäystään toteaa:

”You don’t deserve rock’n’roll”

Your Future Our Clutter on hyvinvointivaltioiden hoitolaitoksissa kiehuva kollektiivinen sappi, jolla päättäjien kurkkuihin käytäisiin kiinni, jos lihasvoimia vielä olisi. Rock’n’rollia emme ansaitse, eikä se pelasta meitä. Mark E. Smithin se kuitenkin pelastaa. Kuten aina. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Marshall Suite (1999)

21 - FallMarshallMarshall Suiten levytyssessioita edelsi Mark E. Smithin henkilökohtainen aallonpohja. Hän ryyppäsi liikaa, riitautui bändinsä kanssa New Yorkin Brownies-klubin lavalla kesken keikan ja tappeli hotellihuoneessa kosketinsoittaja Julia Naglen kanssa. Smith pidätettiin ja kaikki bändin jäsenet Naglea lukuun ottamatta erosivat. Nuorgamin poliisin arkistoista löytyy kuulustelupöytäkirja skandaalia koskien.

Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, miten hyvä levy Marshall Suite on. Sillä on yksinkertaisesti kaikkea: erilaisia musiikkigenrejä, etenevä teemakertomus itkevästä marsalkasta, äänikollaaseja, covereita, remixejä ja kaksi kappaletta, joissa on sama sanoitus. Levyn avausraita, Touch Sensitive on Fallin standardeilla lähes hitti, joka napattiin soimaan Vauxhall Corsa -automainoksen taustalle Smithin laulusta riisuttuna. The Crying Marshal on eräs bändin parhaista biiseistä, joka resonoi selvästi Primal Screamin seuraavana vuonna julkaistun XTRMNTR-levyn kanssa.

Kokonaisuudessaan Marshall Suite on täydellinen linkki elektronisen Levitaten ja uuden millenniumin avanneen Unutterable-albumin välillä. (JK)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

FIT AND WORKING AGAIN – VARAPAKKAUS AUTOON

The Real New Fall LP (Formerly ’Country on the Click’) (2003)

24 - FallRealNewJäitkö kaipaamaan vanhoja hyviä aikoja? Real New Fall odottaa juuri silloin sinua, se osuu lähimmäksi 1980-luvun klassikkokautta ja ehkä hieman enemmänkin. Tämä saattaa olla se kaikkein aggressiivisin levy näistä kolmestakymmenestä.

Rakkauslaulu (!) Green Eyed Loco-Man, lonkanheilutukseen erikoistuva Mountain Energei ja eritoten huligaanikommentaari Theme from Sparta F.C. sopisivat mille tahansa alkuaikojen klassikkolevylle, ja vaikka Smith toteaa viimeksi mainitussa ettei hänellä ole puukkoa, niin kitarat eivät sitä taida tietää. Ne nousevat heittämällä 2000-luvun parhaisiin biiseihin ja jos mietit soittavasi The Fallia klubilla – tila johon kaikkien tulisi pyrkiä – niin valitsethan tämän.

Kohokohdat eivät pääty noihin. Last Commands of Xyralothep yhdistää jauhavan melun ja transsin, saaden Smithin näyttämään skitsofreniaa kannattavalta hypnotistilta. Open the Boxoctosis, The Past #2, Proteinprotection ja loistava Recovery Kit osoittavat Smithin ja bändin olevan vähintään yhtä energisiä kuin 2000-luvun parikymmentä vuotta nuoremmat yhtyeet.

Real New Fall pääsee puukkotappelemaan levykaupassa Fall Heads Rollin ja Your Future Our Clutterin kanssa 2000-luvun ykkössijasta. Tarjoilen hammasrivin takaa Elviksen pään muotoisia paukkujyviä vaatien tasarahaa, kertomatta pyydettyä summaa. Niskasi kasvaa joka sekunti. (AP)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Live at the Witch Trials (1979)

01 - FallWitchKoska Mark E. Smithillä on oma käsityksensä todellisuudesta, pitäisi olla ilmiselvää, että Live at the Witch Trials ei luonnollisestikaan ole livelevy. Se on ensimmäinen koko tuotannon pitkäsoitto, jonka hyvin varustetussa levykaupassa löydätte noin 4–5 metrin päässä uusimmasta.

Ja se on hyvä kaivaa sieltä kaukaa. Täältä löydät Rebellious Jukeboxin, No Xmas for John Quaysin ja lyhyimmät repäisyt mitä tämä bändi on levyilleen sallinut.

Mutta mistä ihmeestä tuo tyyppi selittää? Frightened ei kerro aluksi paljoa, kunnes tajuaa että Mark E. Smith ei taida puhua edes kuulijan suuntaan. Sanottavaa on paljon, ja hikisessä transsissakin kertoo olevansa. Yksi harvoista lähes puhtaista punkbiiseistä, Crap Rap 2, avaa peliä paljon enemmän, mutta nyt laulaja kuulostaa rummussa asuvalta peikolta. Mother-Sister! on hääjatkojen viimeisenä soitettava jalansolmija, koska sen jälkeen kävely käy jo varsin estyneeksi.

Asennetta kuvaa hyvin se, että Underground Medecin nappaa intron Allman Brothersin Ramblin’ Manista, vääntää sen täysin vinoon ja heittää sillä vesilintua, siirtyen tositoimiin. Selvästi The Fallin punkein levy, mutta myös ehkä vähiten kitaroita käyttävä. Tässä luotiin pohja valtavalle tuotannolle ja sen keskipiste oli selvillä ensimmäisistä hetkistä lähtien. Two Steps Back antaa eniten vinkkejä siitä, mihin seuraavina muutamana vuosina päädyttäisiin.

Jos katsot läpi sormiesi, on oletettavaa ettet huomaa erääntynyttä lottokuponkia taskussasi. Vie se roskiin ja lähde ostamaan levyjä – valitse tämä ensiksi pinoosi. (AP)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Extricate (1990)

13 - FallExtricateHit the Northin avaama tanssimusiikkisuunta jatkui Extricaten pääsinglellä Telephone Thing, joka oli vastine Stone Rosesin ja Happy Mondaysin huumegroovelle. Mark E. Smith ei tietenkään laulanut hedonismista, vaan lievästi kyrpiintyneenä naapurin rouvan harjoittamasta puhelimen salakuuntelusta.

Coldcutin tuottama Telephone Thing oli mitä moderneinta, mutta vastapainoksi Smith loi Extricatella kaavan, jota hän sovelsi lähes koko 1990-luvulla: konerytmien vierestä löytyi aina jotain garage rockia tai jopa rock’n’rollia. Smithin rakkaus mahtavaan 1960-luvun primitiivisintä garagea soittaneeseen The Monksiin tuli selväksi kahden coverin myötä. Craig Scanlonin Zappa-tribuutti I’m Frank yrittää salakuljettaa mukaan progeviboja huilullaan, vaikka sen kitarariffit pohjautuvat Freak Out -ajan autotallikaasutteluihin.

Tasokkaiden omien biisien ohella Extricate antoi myös pari Fall-klassikkoa. Chicago, Now! tekee pienellä paljon: Smith vääntää tarttuvaa rytmiikkaa minimalistisesta sanoituksesta ja oboe on ovela lisä soitinaseistukseen. Bill Is Dead on taasen biisi, jota emme osanneet Fallilta odottaa: The Smithsin tyyliin sovitettu kitaraballadi, jonka jotkut ovat Mark E. Smithin arastelevan laulusuorituksen kautta tulkinneet miehen isän kuolemasta kertovaksi. Vaan mitä sanoitus paljastaakaan?

”You dressed today as if for riding school
Your legs are so cool
Came twice
You thrice”

Hyi. (GT)

http://youtu.be/vEOtckaZtLg

The Wonderful and Frightening World of… (1984)

08 - FallWonderfulBeggars Banquetille siirryttäessä Brix Smith oli jo vakiintunut jäsen ja suunta oli koko ajan enemmän koukuttava. Lay of the Land nappaa Eat Y’self Fitterin kuorolaulun, tekee siitä intron ja kompastuu lopulta amfetamiininhajuiseen rockabillyyn. Tästä alkaa yksi eriskummallisimmista levyistä, joka tuntuu irtautuvan kronologiasta keskittyen paljon helpommin lähestyttävään musiikkiin.

Sieltä onkin helppo nostaa esiin loistohetkiä: täysin pähkähullu ja naurettavan nerokas New Order -parodia Oh! Brother, C.R.E.E.P, Stephen Song ja Pat-Trip Dispenser ovat hienoja pophetkiä The Fallin tuotannossa. Elves kuuluu sille lyhyelle listalle missä I Wanna Be Your Dogin sävelkulku varastetaan ja saadaan aikaan jotain teon oikeuttavaa. Disney’s Dream Debased taas tarjoaa aurinkoisen kevyen taustan Smithin tarinalle Disneylandin huvipuistossa tapahtuvista kaoottisista onnettomuuksista. Koko albumia kuvaa joka suuntaan kurottelu, ja se ei edes yritä pysyä ehjänä kokonaisuutena.

The Wonderful and Frightening World of The Fall on todennäköisesti pophenkisimmille kuitenkin se oikea levy ja omittuasi kaiken ylemmästä kategoriasta sen tulisi olla Neo-Excaliburin kenguruille mainostamasi kartta Mark E. Smithin maahan. Hop hop. (AP)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Shift-Work (1991)

14 - FallShiftworkJotkut Fall-fanit saattavat vierastaa 1980- ja 1990-lukujen taitteen ”popvaihetta”, jolloin bändi pärjäsi kaupallisesti parhaiten. Äänitteet kertovat totuuden: Mark E. Smith laulaa yhtä omituisilla inflektioilla kuin ennenkin, toistuvat koukut ovat tarkoituksella typerämpiä kuin aidosti hittihakuisissa biiseissä ja kaikkialta kuuluu Fallille ominainen ulkopuolisuuden tunne. Tämä on poppia, jolla järjestelmä tuhotaan sisältä.

Shift-Workin kevyempi ote toimii ennen kaikkea hyvän biisitason ja toiseen Fall-albumiinsa ehtineen tuottaja Craig Leonin (Ramones, Blondie, Suicide) kautta. Leon pitää biisikoukut kaiken ytimessä, mutta antaa Fallin surista tyylillään. Viuluvetoiset mantrat The War Against Intelligence ja A Lot of Wind ovat käyttäjäystävällisintä Fallia, mutta minun sydämeni kuuluu The Mixerille. Halpa rumpukonepop tekee julmaa pilaa kaikista vähänkin itseään tähtinä pitävistä DJ:istä.

Rockimpi Fall esiintyy vain muutamalla biisillä ja Big Bopperilta lainatulla White Lightning -singlebonuksella. Ehkä Shift-Workin huippu tulee kuitenkin jo kolmosraidalla. Edinburgh Man on Bill Is Dead ilman kieroutta. Smith laulaa Edinburgh-nostalgiastaan vilpittömästi kaihoisten kitaroiden ja eteerisen naisäänen tarjotessa kehykset. Joskus tavallisuus voi olla raflaavinta ja liikuttavinta. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Slates (1981)

04 - FallSlatesSlatesilla ja terävällä lihakirveellä on huomattavasti yhteistä. Tätä 10”-levyä ei huolittu liiallisen pituuden vuoksi singlelistalle ja se oli myös liian lyhyt albumilistalle. Meidän leikkurissamme se kuitenkin kelpaa listalle oikein hyvin, vaikka joku saattaakin alkaa kyselemään Bingo-Master’s Break-Outin perään sen seurauksena.

Grotesquen soundi alkaa väistyä, ja monumentaalinen Hex Enduction Hour vaanii jo näissä kuudessa kappaleessa. Middle Mass lähtee liikkeelle kohti tömistystä, mutta hyppää lähes Ray Daviesia muistuttavaan melodiaan kiinni puolivälissä. An Older Lover Etc käsittelee romanttista turhautumista sitä helpointa kautta – heitä pois ja etsi uusi, vanhempi tai nuorempi. Kuitenkin väsyt pian! Kaikki tapahtuu pelkän basson ja kitaran säestämänä, mutta monimutkainen laulusovitus viittoo jo paljon kunnianhimoisempaan suuntaan.

Slatesin ehdottomat klassikot ovat Prole Art Threatin marssipataljoonarynnäkkö ja Leave the Capitolin käskyhuuto Manchesteria kohti. Fit and Working Againin liskomainen groove ei jää tästä kauas, ja vaikka Slates, Slags, Etc ei lunastakaan The NWRA:n ja pian saapuvien hirviöiden seuraan paikkaa, Smith on silti teräkunnossa.

Kun olet harhaillut Stiltskinin jäsenten rakentamassa junttilabyrintissä ja tahdot ekstravahvan espresson sielunkuivatuksen sijaan, sinulla on syytä etsiä Slates käsiisi. (AP)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Imperial Wax Solvent (2008)

27 - FallImperialMark E. Smith on muuten tämän levyn aikoihin täyttänyt 50 vuotta. Mutta mitä me voimme tehdä asialle?

Viisainta lienee antaa Markin jatkaa kuten ennenkin, eli taustabändejä tasaisin väliajoin helvettiin viskaten. Jazz-vaikutteinen kummittelu Alton Towers avaa pelin ennen kuin jälleen kerran uuden bändin on aika näyttää kyntensä. Wolf Kidult Manin päällekarkaus hoitaa asian paremmin kuin hyvin: 2000-luvun levyt ovat harvoin näin ärhäkän kuuloisia.

Suoraviivaisuutta tarjoaa myös Elena Pouloun (ks. myös Mrs. Smith) laulama I’ve Been Duped ujeltavine syntsakuvioineen, Tommy Shooterin nuudeliuhkaus ja Is This New’n hurahtanut persoonallisuudenjako (Judge & Judy? Wtf.), jonka päälle Smith karjuu ”I WAS PROVOKED” ja muita tilanneselityksiä. Taurig taas on jotain aivan muuta, junttaavaa rumpukonetta ja melun äärirajoilla ajoittain käyvää urkua. Jos The Fall olisi kirjoittanut Tuhannen markan setelin, tältä se kuulostaisi.

Mutta mikään koko tuotannossa ei kuulosta 50 Year Old Manin 12-minuuttiselta. Banjoväliosa! Pirirummut! Nauhasekoiludubväliosa #2! Mark helvetin kärttyisellä tuulella! 50-vuotiaalla on jo sen verran kokemusta, että kuuntelua on syytä jatkaa. Viisauksia on vielä huomattavasti kertomatta. Don’t you ever forget. (AP)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Middle Class Revolt (1994)

17 - FallMiddleThe Infotainment Scanin seuraaja on alussaan verraten tyyntä aikuisrockia. Ehkä 15 Ways on vastine Paul Simonin 50 Ways to Leave Your Loverille. Ei hätää, maineen pelastavat Behind the Counterin purkkivoimasoinnut ja M5:n konemonotonia. ”M5-6-7pm” lienee Fallin ekonomisin kertosäe. Tarina moottoritiehelvetistä sisältää raamatullisia viittauksia ja vision agraariaikaan taantuvasta Britanniasta. Chris Rean aihekäsittely jää kakkoseksi.

Coverpuolella The Monks saa jälleen koneet alleen, mutta mielenkiintoisempi valinta on avantrockbändi Henry Cow’n War, joka pysyy Fallin käsittelyssä kaoottisena poppina. The Groundhogsilta lainattu hendrixmäinen rypistys Junk Man on kännisten katusoittoa. Mark E. Smith vaati, että bändi soittaisi sen vain biisistä olevien hämärien muistikuvien varassa.

Middle Class Revoltissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta Shift Workin ja Infotainment Scanin jälkeen kyseessä on hieman heikompi yhdistelmä edellisen kitarapoppia ja jälkimmäisen koneita. Levyn ässä on Hey! Student, jo vuonna 1977 keikkasetistä löytynyt punkjyrä. Kliseisten opiskelijoiden mollaaminen osuu maaliinsa, mutta hienointa on, että 17 vuotta punkajoista vanhentuneet Steve Hanley, Craig Scanlon ja Karl Burns riffittelevät henkensä edestä. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Code: Selfish (1992)

15 - FallSelfishCraig Leonin tuottamasta trilogiasta (myös Extricate ja Shift-Work) tämä on heikoin, vaikkeivät biisit kauas isoveljistä jääkään. Leonin soundivalinnat alkavat tuntua itseään toistavilta. Code: Selfish ei puraise tarpeeksi siellä missä pitäisi, joten vajaan tunnin kesto ja ysärisoundianemia syövät toisiaan.

Pakoreitti oli kuitenkin jo hahmottumassa. Jäsenistöön liittynyt Dave Bush tulisi vahvistamaan elektronisia ääniä Fallissa entisestään. EU:n laajenemisen ja Nietzschen teoriat röyhkeästi rinnastava Free Range jatkaa Fallin konekautta täsmäpommituksella. Tämän tahtiin Euroopan eliitti hyppii niityillä kuin huumatut vapaat kanat.

Muuten huippuhetkiä ei oikein ole, jos ei pahoja mokiakaan. Jokaisen omasta suosikista voi vääntää kättä jos jaksaa. Minua miellyttää eniten balladi Gentleman’s Agreement, jossa Mark E. Smith sadattelee puoliuneliaasti digitaalisen kulttuurin synnyttämää fragmentoitunutta huomiotasoa. Fall palaisi aiheeseen vielä 2010-luvulla.

Toisessa ääripäässä on Crew Filth: viisi minuuttia sanelukoneella äänitettyä sisäsiittoista bändivitsiä. Sen tekee vastaavia sekoiluja kuunneltavammaksi vain Simon Wolstencroftin Super Nintendolla ohjelmoima musiikkitausta. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ersatz GB (2011)

29 - FallErsatzErsatz GB oli ennätyksellinen julkaisu. Se oli jo kolmas Fall-albumi, jolla soitti sama jäsenistö. Tämän nykykokoonpanon muodostavat Mark E. Smith, David Spurr, Keiron Melling, Pete Greenway ja Smithin vaimo Elena Poulou.

Ersatz GB ei kuulu The Fallin uran vahvimpiin kokonaisuuksiin, mutta on silläkin hetkensä. Levy on jälleen kerran vahvasti krautrock-vaikutteinen. Tämä kuuluu selvästi avausraita Cosmos 7:llä, joka potkaisee levyn käyntiin lähes väkivaltaisella voimalla. Myös kahdeksanminuuttinen Monocard kuuluu Fallin selkeimmin saksalaisvaikutteiseen tuotantoon.

Albumin keskiössä ei tällä kertaa kuitenkaan ole Mark E. Smith. Elena Poulou varastaa huomion kirjoittamallaan Happi Songilla. Sillä hän demonstroi taas kiinnostustaan analogisiin syntetisaattoreihin ja paljastuu lopulta The Fallin Nicoksi. Tietäen Smithin Velvet Underground -faniuden, tätä voidaan pitää suurena kohteliaisuutena. Happi Song on Pouloun All Tomorrow’s Parties, jonka sanoitus tiivistää hänen poliittiset ja esteettiset kysymyksensä yksinkertaiseksi lauseeksi: ”If I can see and you can see, why can’t they see.”

Loppua kohden Ersatz GB nyypähtää pahasti. Tosin jo Greenway-raita, jolla Smith laulaa vaivaannuttavasti äristen ja jonka kitarat tuovat ikävästi mieleen nu metal -soundin, tuntuu lähinnä vittuilulta kuulijaa kohtaan. Kappaleella tosin vittuillaan myös These New Puritans -bändille, mikä on kohtuullista ja oikein. (JK)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Re-Mit (2013)

30 - FallRemitThe Fallin, tuon englantilaisen uuden aallon Kari Peitsamon, viime vuosina julkaistut albumit eivät juuri ole kiinnostaneet muita kuin sen vannoutuneita faneja. Jotta maailmassamme olisi vakioita, on yhtyeen 30. studiolevynkin silti ilmestyttävä.

Väkevästi alkavalla Re-Mitillä jatkaa muutoksitta sama Ersatz GB:ltä selviytynyt kokoonpano. Torsoksi jäävän instrumentaali-intron jälkeen Mark E. Smith alkaa ölistä regressoituneesti käynnistäen Sir William Wray -kappaleen. Siinä kuulija sitten miettii, että aionko minä oikeasti uhrata seuraavat 40 minuuttia kuunnellen 56-vuotiasta juoppoa egomaanikkoa, jonka sanoituksista en saa selvää.

Re-Mit on kuitenkin vahva albumi – 2010-luvun Fallilta. Onnistuneisiin hetkiin kuuluvat avausraidan lisäksi esimerkiksi No Respects rev., joka kuulostaa autotallirockbändiksi muuttuneelta Circleltä. Samaan ryhmään liittyy goottisynilla varustettu Victrola Time, jolla Smith kuulostaa Pitchfork-kriitikko Stuart Bermonin sanoin ”säikähtäneeltä mummolta”. Hittite Man on puolestaan täydellinen The Fall -biisi The Fall -biisikoneesta, joka yhdistää vetisen bassolinjan, yksinkertaisen korkean riffin ja juopon egomaanikon, jonka sanoituksista ei saa selvää. Irish-biisillä vittuillaan vielä selvästi James Murphylle, mikä on hauskaa. (JK)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

PACIFYING JOINT – LUMELÄÄKKEET

Room to Live (1982)

06 - FallRoomHex Enduction Hour oli niin läpikotaisen laadukas tunti, että Fallia vainosivat hetken jos eivät nyt suuremman menestyksen painajaiset, niin ainakin Hexin kaavan toistamiseen houkuttelevat indiepirut.

Kuten niin monta kertaa myöhemmin, ampui Mark E. Smith bändiään tahallaan jalkaan. Room to Live ilmestyi vain puoli vuotta Hexin jälkeen alikypsänä, löysemmin soitettuna seitsenraitaisena puolituntisena. Loppuraidaksi Smith laittoi Fallin koko historian selkeimmän avantgardesekoilun, Papal Visitin. Joka ehkä liittyy Paavin tuolloiseen Ison-Britannian-vierailuun. Tai sitten ei.

Room to Live on kuitenkin paikoitellen parasta Fallia ikinä. Hysteerinen bilepiruilu Marquis Cha-Cha, maaseudun homeisista puuliitereistä kumiseva Hard Life in Country ja kierosti kitaroitu Detective Instinct kirkuvat levyhyllyyn pääsystä yhtä lailla kuin muut varhaisklassikot. Fallin itsesabotaasialbumeista tämä on suositeltavin. Tämä toki selittyy alkuaikojen yleisellä kovuudella. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Levitate (1997)

20 - FallLevitateLevitate ei ole mitään itsesabotaasia. Mark E. Smithin yksinään tuottama levy on suodattamattomin ja hajottavin halkileikkaus miehen aivoista. Pienikin popkoukku kuten Masquerade kulkee usein murskaamon läpi säröisten big beat- ja junglerytmien kautta. Levitate-kuuri on otettava kaikki kerralla, vaikka 4 1/2 Inchin tärisyttävät rumpubreikit tuntuisivat jo yliannostukselta.

Everybody But Myself on se hetki, kun liveyleisö tunkeutuu Fallin levylle. Smith on ojentanut mikrofoninsa jengille, joka huutelee siihen Fall-sloganeita vajavaisesta muististaan. Tällaiset hetket alkoivat olla yleisiä Fallin keikoilla. ”Sinäkin voit olla Fallin jäsen, hakemus sisään jo tänään!” Työedut ovat kyllä joskus surkeat. Varaudu mihin tahansa.

Tällä kertaa itsesabotaasi seurasi näet albumin jälkeen, kun Smith tappeli bändinsä kanssa kesken keikan. Pitkäaikaiset luottomiehet Steve Hanley ja Karl Burns jättivät hänet pysyvästi. The Fall jatkoi kolmen viikon päästä triona Smithin tarjotessa välillä kitaraa yleisön soitettavaksi. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Are You Are Missing Winner (2001)

23 - FallMissingItsesabotaasi #3. Unutterablea seurasi epäkoherentti tuotos, joka tehtiin täysin uudistetulla jäsenistöllä. Kolmen coverin joukossa on Iggy Popin African Man, joka silvotaan tunnistamattomaksi nimeään myöten. Ibis-Afro Man mahduttaa 10 minuuttiin useita eri versioita samasta biisistä: treeneissä, studiovermeillä ja livetilanteessa äänitetyt ryvennät soivat paikoitellen jopa päällekkäin. Ja jossain kirkuu apina. Koska sanoituksessa syödään ”apina aamiaiseksi ja skunkki lounaaksi”.

Toisaalla Crop-Dust on hyvä huijaus: The Troggsilta pöllitty parin soinnun garageriffi, joka paljastuu luuppipohjaiseksi levyn kohokohdaksi. Sanoituksessa Smith rinnastaa maanviljelyslentokoneen myrkyt ensimmäiseen maailmansotaan ja 9/11:een.

Nerokkaasti nimetty AYAMW on repaleinen ja viimeisellä kolmanneksellaan heikohko, mutta jokin viehätys näissä Fallin itsesabotaaseissakin on. Kutsutaan sitä ”where no band has gone before” -efektiksi. Vaikka kamala kansi onkin Tähtien Sodasta, eikä Reestä. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Infotainment Scan (1993)

16 - FallInfotainmentThe Infotainment Scan on selkeä välityö. Perinteisestihän välityöllä tarkoitetaan jollain tavalla hapuilevampaa esitystä, jonka aikana artisti ehkä etsii itseään ja lähtee sitten uuteen nousuun. Tässä tapauksessa levy oli enemmän viimeinen toivonpilkahdus ennen sliipatun tylsyyden kautta, jossa bändin usein ehtymätön riffilähdekin tuntui kuivuvan.
Hyvistä puolista huolimatta tätä levyä ei voi rakastaa kuin oikea fanaatikko – sellainen jonka mielestä bändi ei ole tehnyt yhtään heikkoa levyä. Edes Mark E. Smithin äiti ei voisi tätä rakastaa.

Mutta mielenkiintoisia hetkiä kuitenkin riittää: Lost in Music on oikeasti aika toimiva cover, toisin kuin I’m Going to Spain. Glam Racket on toimivaa halonhakkausta. Ladybird on pakko arvostaa aika korkealle bändin kaanonissa. A Past Gone Mad on hieno kiteytys lähes koko 1990-luvusta. Ihan hyvin kun vuosikymmen oli vielä lapsenkengissään.

Levyllä on myös tylsää taiteilua, kuten Light/Fireworks, biisejä, joissa Smithin Madchester-trippailu ei vaan lähde, kuten Paranoia Man in Cheap Shit Room, ja täysin yhdentekeviä rutiinisuorituksia, kuten Service. Mutta sitten myös todella merkittävä rutiinisuoritus, kuten The League of Bald-Headed Men.

The Infotainment Scan on kaksipiippuinen juttu. Rationaalisesti ajateltuna sen voisi ihan hyvin jättää johonkin nurkkaan homehtumaan, koska bändillä on niin mittava katalogi aidosti loistavia levyjä. The Fallin kohdalla homma ei vain toimi näin. Kaikkeen on aina palattava. Se ei ole tervettä. (AT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

CREW FILTH – VIEROITUSKUURI

Reformation Post TLC (2007)

26 - FallReformationItsesabotaasi #4. Oireet ovat tutut: äänitys puolittain sisään ajetun uuden bändin kanssa ja pari coveria pituutta lisäämässä. Reformationia vaivaavat myös lyhyet raidat, jotka kuulostavat vain äänitysvehkeiden kiintolevyltä dumpatuilta ideantyngiltä.

Reformationin tekee kaksijakoiseksi joidenkin biisien ankarampi asenne. Nimibiisin krauttiswing korvasi Fall Heads Rollin Blindnessin ansaitusti keikkojen meteliloppulaukkana. Fall Sound on hienoa haistattelua nostalgiamarkkinoilla maineensa tärvelleen manchesterilaiskollega New Orderin suuntaan. My Door Is Never ja Systematic Abuse olisivat miellyttävämpiä, jos joku olisi välittänyt miksauksesta enemmän. Jälkimmäinen pilataan vielä ylipituudella.

Reformationilla itsesabotaasi yltyy tahalliseksi kuulijoiden ärsyttämiseksi. Das Boat on Smithin ja Elena Pouloun kyhäämä solipsistinen kymmenminuuttinen, joka ei toimi kuin vakavasti falliintuneille. Väkisin metatasolle viety vitsiteema Fallin n:nnestä uudelleen alkamisesta haisee vahvimmin hippijami Insult Songissa, joka sanoissaan myöntää olevansa ”waste of tape”. Sori vaan levynostajat, mutta Mark E. -setä lähtee nyt paskalle. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Cerebral Caustic (1995)

18 - FallCerebralItsesabotaasi #2. Eroaako huono Fallin levy muka merkittävästi hyvistä? Tarkoittaako ”always different, always the same” -maksiimi sitä, että diskografian mustimman lampaan valitseminen 30 levyn joukosta on täysin yksilöllistä ja turhinta puuhaa ikinä?

Ehkä. 15 Fallin kuunteluvuoden aikana Cerebral Caustic on edelleen ainoa levy, joka iskee ärsytyspiikkejä ihooni, viimeistään Pearl Cityn narisevasta elektronisesta tuplauslaulusta eteenpäin. Tekee mieli laittaa The Light User Syndrome tilalle ja heti.

The Joke ja Don’t Call Me Darling ovat hämäävä alku: täsmäsuunnattua kitaraenergiaa, joka hukataan nopeasti. Cerebral Caustic toi myös Mark E. Smithin ex-vaimo Brixin takaisin bändiin kuuden vuoden tauon jälkeen. Brix onkin ainoa, joka jaksaa fokusoitua projektiin, esimerkkinä prozacpop Feeling Numb. Bändi ei sinänsä soita epäenergisesti, mutta ankean kuiva tuotanto vie levyltä vähätkin voimat.

Nihkeyspalkinnon saa Bonkers in Phoenix, jossa MES tuhoaa Brixin sievänkevyen kitarapopin elektronisilla surinoilla. Muiden itsesabotaasilevyjen charmi puuttuu Cerebral Causticilta laajalti. Keskiössä on jalustalle nostettu juoppo, joka on vaarassa vahingoittaa itseään ja bändiään. Levykaupan Fall-hylly vuotaa verta tämän kohdalla, eikä Antti Piirainen tarjoile sinulle siellä kuin wasabiksi naamioitua formaldehydistyroksia, jos ostat tämän ensimmäiseksi. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Manchesterilaisduo D.O.S.E. paljastaa, millainen Mark E. Smithin musiikintekoprosessi oikeasti on.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!