Popklassikot 1985

#4 Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World

Curt ja Roland valmiina valloittamaan!

Joskus levyjen kannet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa: Tears for Fearsin kolmannen singlen (ja Nuorgamin popklassikon) Mad Worldin kannessa kaksi alakuloista, mustiin pukeutunutta, gootahtavaa nuorta miestä norkoilee surumielisinä järven rannalla. Heidän eksistentialistinen ahdistuksensa on selvästi havaittavissa ympäristössä, johon he eivät tunnu millään kuuluvan. Näiden synkkien nuorukaisten, Roland Orzabalin ja Curt Smithin, ensimmäisen albumin, Orzabalin vaikeasta lapsuudesta kertovan The Hurtingin (1983), kannessa puolestaan istuu lohduttomasti itkevä lapsi.

Jotain on selvästi muuttunut siinä vaiheessa, kun tullaan vuoteen 1985 ja Songs from the Big Chair -levyyn. Tears for Fears ei vieläkään kaihda suureellisen melankolisia ja mielenterveysongelmiin keskittyviä teemoja, mutta albumin kannessa esiintyvät ihka oikeat siloposkiset kasaripoptähdet isoine pörröisine hiuksineen. Samat vakavamieliset, mutta helposti lähestyttävät söpöliinit seisoskelevat myös Everybody Wants to Rule the World -singlen kannessa, jossa Tears for Fears nimi on painettu pastellisävyiselle, vaaleanpunaisen ja -sinisen väriselle alustalle.

Kolmessa vuodessa oli tapahtunut paljon – postpunk oli vain kaukainen muisto, uusi aalto alkoi olla historiaa ja synapop oli muuttumassa ihan vain rehelliseksi popiksi, jolla tuntui olevan kummallisen helppo vallata Amerikka, maa, joka oli perinteisesti ollut brittibändeille sekä kova haaste että todellisen menestyksen mitta Beatlesista ja Rolling Stonesista lähtien.

”Toisen britti-invaasion” katsotaan alkaneen heinäkuussa 1982, jolloin The Human Leaguen kuolematon Don’t You Want Me aloitti kolmen viikon putken Billboard 100 -sinkkulistan kärjessä. Menestystä siivitti vuonna 1981 aloittanut Music Television, joka alkuvuosinaan soitti erityisen paljon brittiläistä uutta aaltoa ja synapoppia. Musiikkivideon ja MTV:n valtakausi oli alkanut, ja kultahanhen munat tippuivat sellaisten yhtyeiden kuin Duran Duranin, A Flock of Seagullsin, Eurythmicsin, Whamin ja Culture Clubin syliin. Amerikassa musiikkia, joka oli pääasiallisesti englantilaista, ”androgyyniä” ja konepainotteista, kutsuttiin nimellä New Music.

”Uutta musiikkia” oli myös Tears for Fears. Jos se oli ensilevyllään ollut vielä täysiverinen synapopbändi, Songs from the Big Chairilla se oli popbändi, jolle syntetisaattorit olivat vain yksi elementti muiden joukossa. The Hurtingin kaunis, mutta veretön kalpeus oli korvattu häikäisevällä väriloistolla. Tears for Fearsin uusi, sofistikoitunut ja mahtipontinen soundi esiteltiin ensi kerran Mother’s Talk ja Shout -singleillä, mutta täydellisimmän ilmaisunsa se sai upealla Everybody Wants to Rule the Worldilla.

Vaikka Tears for Fears nähdään usein Roland Orzabalin bändinä, on Everybody Wants to Rule the World monien yhtyeen tunnetuimpien kappaleiden tavoin syntynyt Orzabalin sekä tuottaja-muusikoiden Ian Stanleyn ja Chris Hughesin yhteistyönä. Laulusta puolestaan vastaa Tears for Fearsin ensilevyn hittien tapaan basisti Curt Smith.

Kappaleen videolla ei enää synkistellä missään lammen äärellä, vaan kaahataan avoautolla Amerikan valtateillä, lennellään aurinkoisella sinitaivaalla ja pukeudutaan vaaleanpunaiseen pikeepaitaan takatukka ponnarilla – mustia tanssijoita, mönkijöitä ja autiomaan päättymätöntä hiekkamerta. Nyt ei olla sateisessa Englannissa vaan loputtomien mahdollisuuksien maassa, jossa hulluimmistakin unelmista tulee totta.

Lyyrisesti Everybody Wants to Rule the World on hiukan epämääräinen. Väillä on kuultavissa Orzabalille tyypillistä paranoiaa ja pessimismiä:

“Welcome to your life
There’s no turning back
Even while we sleep
We will find you
Acting on your best behaviour
Turn your back on mother nature
Everybody wants to rule the world”

Ehkä Orzabal laulaa yhtyeensä menestymispyrkimyksistä:

“So glad we’ve almost made it
So sad they had to fade it
Everybody wants to rule the world”

Päällimmäisenä mieleen jäävä viesti kuitenkin on 1980-luvulle sopivasti positiivisen innostava. Nyt valloitetaan maailmaa – minä, sinä, me kaikki! Me kaikki voimme olla valtiaita. Kyynelten aika on ohi, jokainen vaan tyrkylle ja menestymään.

Musiikillisesti Everybody Wants to Rule the World on säkeistöissään kepeä kuin kesätuuli ja kertosäkeissään mahtipontinen kuin vuorten yllä liitelevä valkopäämerikotka. Tietysti se on myös niin tarttuva, että kun sen kerran kuulee, korvamato on taattu koko loppupäiväksi.

Alkuperäisen britti-invaasion tapaan tässä kappaleessa kuulee sekä amerikkalaisen mustan musiikin vaikutuksen että jotain hyvin brittiläistä. Se ei ole enää tiukan futuristinen vaan kitara, rocksoittimista perinteisin, palaa pelikentälle intoa puhkuen – Everybody Wants to Rule the World ei sisällä vain yhtä, vaan kaksi muhkeaa kitarasooloa.

Kaikki tämä yhdistyy liki täydelliseksi popkappaleeksi, joka ei radioystävällisyydestään huolimatta kuulosta kyyniseltä tai laskelmoidulta, vaan optimistiselta ja kirkasotsaiselta. Everybody Wants to Rule the Worldilla ja Songs from the Big Chairilla Tears for Fears kasvoi sisäänpäinkääntyneestä synabändistä korskeaksi stadioneita syleileväksi popjättiläiseksi.

Loiston hetki jäi lyhyeksi – vuonna 1989 julkaistu pompöösi, yhä enemmän souliin ja funkiin, jopa jazziin kallistunut The Seeds of Love oli käytännössä Roland Orzabalin soololevy. Vaikka Beatles-henkinen Sowing the Seeds of Love olikin hieno popkappale, oli Tears for Fearsin kirkkain loisto jo selvästi takanapäin.

Tätä kirkkaimman loiston hetkeä etsiessä kannattaa katsahtaa Everybody Wants to Rule the Worldiin, kappaleeseen, joka saattaa olla hiukan naurettava, vähän pöyhkeä ja muovinenkin, mutta samalla kaunis, kiehtova ja riemastuttava. Välähdys siitä lyhyestä hetkestä, jolloin Tears for Fears todella hallitsi maailmaa.

Bonus!

Everybody Wants to Rule the Worldista julkaistiin vuonna 1986 uudelleen sanoitettu versio Everybody Wants to Run the World osana Sports Aid -hyväntekeväisyystempausta, jonka takana oli muun muassa Bob Geldof.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus II!

Ted Leo & the Pharmacists näyttää A.V. Club -sivuston A.V. Undercover -sarjassa, kuinka tämä klassikko taipuu kitarapopiksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!