Talk to Me Devil, Again – Jason Molinan julkaisematon haastattelu

Jason Molina kuoli lauantaina 16. maaliskuuta vain 39 vuoden ikäisenä.

Jason Molina kuoli lauantaina 16. maaliskuuta vain 39 vuoden ikäisenä.

Syyskuussa 2009 matkasin Lontoon kautta yöbussilla Walesiin todistamaan livenä useaa bändiä ja artistia, joiden Suomen-visiittiä olisin saanut odotella monta vuotta, turhaan. Pienellä kahden päivän Across The Borders -sisäfestivaalilla esiintyivät muun muassa Willard Grant Conspiracy, Vetiver, Peter Bruntnell, Richmond Fontaine, Oh Bijou ja Alasdair Roberts.

Kaikki artisteja, joiden levyjä olin kuunnellut paljon ja jotka olivat innoittaneet ja inspiroineet minua sanoinkuvaamattoman paljon edellisen kymmenen vuoden aikana. Pitäneet seuraa yksinäisinä öinä, antaneet uskoa hankalissa elämäntilanteissa. Olleet osa elämää yhtä intensiivisesti kuin hyvät ystävät.

Yksi oli ylitse muiden: Magnolia Electric Co.

Songs:Ohia-nimen alla läpilyönyt Jason Molina oli tämän yhtyeensä kanssa tehnyt yhden 2000-luvun vaikuttavimmista taiteellisista kokonaisuuksista, massiiviseen puulaatikkoon pakatun, kolmen americana-albumin mustan laatikon Sojournerin (Secretly Canadian, 2007).

Molinassa minua kiehtoi hänen kykynsä puhaltaa vanhoihin paikannimiin, termeihin ja laulujen haamuihin uutta henkeä, herättää tomuiset luurangot eloon.

Päädyin haastattelemaan festivaalin aikana Peter Bruntnelliä, Alasdair Robertsia ja Richmond Fontainen Willy Vlautinia. Viimeisenä päivänä sain kuin sainkin Jason Molinan kiireisestä aikataulusta puolisen tuntia. Vietimme sen Porthcawlin Grand Pavillionin takaisella parkkipaikalla niitä näitä rennosti jutustellen.

Haastattelua ei koskaan julkaistu, kuten ei mitään muutakaan sinä viikonloppuna tekemistäni haastatteluista. Yhtyeet olivat liian marginaalisia suomalaisen printtimedian palstatilalle, ja vuosien saatossa ne unohtuivat kovalevyn uumeniin.

Jason Molinan lauantaisen kuoleman uutisoinnin yhteydessä tajusin, että kyseessä on luultavasti yksi viimeisistä haastatteluista, jotka hän koskaan antoi. Parin kuukauden päästä Molina peruutti suunnitellun kiertueen Will Johnsonin (Centro-matic, South San Gabriel, Monsters of Folk) kanssa. Peruutuksesta alkoi Molinan alamäki, joka päättyi viime lauantaina.

Kuunnellessani tänään tätä eilen Nuorgamissa mainittua haastattelunauhoitusta minua kosketti Jason Molinan ääni, tuo ystävällinen haamu, joka oli tallentunut kovalevylleni digitaalisena sähinänä.

Ihailin äänenpainoja, tapaa ottaa takeltelevat ja kompuroivat kysymykseni vakavasti. Taustalla kuuluvat äänet muistuttivat minua haastattelutilanteesta. Aiemmin esiintynyt yhtye purki kamojaan autoon, aurinko porotti taivaalta.

Omassa puutteellisuudessaan ja humaaniudessaan haastattelu on kuin kenttänauhoitus, field recording, siitä syyskuun päivästä, jolloin Jason Molina haaveili vielä tekevänsä yhden levyn Magnolia Electric Co:n kanssa sekä kirjoittavansa kirjan.

Haastattelu on ajankuva, välähdys hetkestä, jolloin kaikki oli vielä hyvin, arvokas arbitraarisuudessaan, ohimenevässä arkisuudessaan. Molina on nauhalla läsnä samalla tavalla kuin lauluissaan: arkisen hiomattomana, mutta painotukset tarkasti mietittyinä.

Kohteliaana, lempeänä ja avoimena, silti salaisuutensa säilyttäen.

Syntyi ajatus laittaa haastattelu kuunneltavaksi mieluummin sellaisenaan kuin purkaa ja kääntää se, jotain prosessissa kadottaen. Antaa Molinan itse, äänenpainoineen ja sävyineen, kertoa.

Haastattelu on muistiinpano, jota ei ollut koskaan tarkoitus julkaista sellaisenaan. Molina puhuu lauluistaan ja bändeistään mielenkiintoisesti ja ajatuksella.

Tässä se on. Puhu, puhu vielä kerran, vanha piru.