Diskografiat

Talk Talk – valitse yksi viidestä!

Aina eteenpäin kulkeva Talk Talk.

Aina eteenpäin kulkeva Talk Talk.

1980-luvun alun syntsapopbändin, jonka laulaja toteaa jo ensilevyn julkaisun aikoihin lempilaulajakseen Otis Reddingin, suosikkibiisintekijäkseen Burt Bacharachin ja parhaaksi bändiksi Canin, ei voi kuvitella pysyvän kovinkaan selkeästi ajalleen tyypillisissä muoteissa. Lapsipsykologiksi aikonut Mark Hollis, basisti Paul Webb, rumpali Lee Harris ja kosketinsoittaja Simon Brenner perustivat Talk Talkin syntsapop-aallon lähestyessä huippuaan.

Kymmenen vuoden mittainen ura alkoi lähes hännystelevien soundien parissa, mutta siitä alkoi kehityskaari, jollaisia on nähty populaarimusiikissa vain muutama. Sen ääripäät, The Party’s Over ja Laughing Stock, ovat täysin eri ulottuvuuksista kotoisin. Vain Mark Hollisin dramaattinen tenoriääni yhdistää niitä.

Viisi hienoa levyä, mutta ne kaikki ovat niin erilaisia! Mihin niistä juuri sinun tulisi tutustua? Onneksi Nuorgam voi auttaa tässä, vaikka senssipalstamme perustaminen peruuntui jo ennen julkistamistaan serverin kaaduttua täytyttyään luovien yksinäisisten musiikkikriitikoiden profiileista. 

De La Soul oli usein oikeassa, mutta kerran hekin erehtyivät: the magic number on itse asiassa five.

Viiden kysymyksen testi: mikä Talk Talk -levy sopii minulle parhaiten?

1. Lauantai-iltaani kuuluu…

a) Kiireinen klubi tanssilattioineen vailla turhia syvällisyyksiä
b) Luotettavan kaveripiirin kotibileet, joista siirrymme bilepaikkaan
c) Hienostuneen keskustelun sävyttämä illallinen
d) Hiljentyminen ja meditaatio teepannun seurassa
e) Syvällinen filosofinen mietiskely, pään kaljuksi ajeleminen

2. Unelmadeittini on…

a) Simon LeBon

b) Se Korkeasaaren nuori eläintenhoitaja
c) Florence Nightingale
d) Dalai Lama
e) Michel Foucault

3. Eniten inhoamani käytöspiirre on…

a) Turha puhuminen
b) Kovasydämisyys
c) Syntetisaattorifetisismi
d) Hengellisyyden puute
e) Turhamaisuus, kevytmielisyys ja ilo

4. Lempijuomani on…

a) Mikä olikaan halvinta?
b) Punaviini ja omat kyyneleeni
c) Luomutee tai itse ideoimani viidenkymmenen vihanneksen smoothie
d) Kirkkaasta vuoripurosta soljuva vesi (myös kastemalja sopii)
e) Ayahuasca

5. Pahin pelkoni on…

a) Ettei jatkopaikkaa löydy
b) Ettei mielitiettyni huomaakaan minua
c) Ettei kukaan ajattele lapsia
d) Kirkkojen julkisivuremontin budjettileikkaukset tai ohjelmansiirtoketjun mittaustauko kesken meditaationauhan
e) Massiviset luonnonmullistukset tai puun kaatuminen ikkunasta sisään

Eniten A-vastauksia: The Party’s Over (1982)

76 Bileet loppu? Hmm, kun syntsapopin kaanonissa oudon aliarvostettu nimibiisi ampaisee käyntiin, efekti on kylläkin päinvastainen. Se on myös ainoa kerta, kun Talk Talkin levyn sisällön voi arvata ensimmäisistä kymmenestä sekunnista, mutta niinhän suuri osa popmusiikista toimii.

Mutkat on vedetty suoriksi, tai todennäköisesti niitä ei missään vaiheessa ole edes ehtinyt muodostua. Turhia syvällisyyksiä ei myöskään tarvitse odottaa, mutta kenkävalinta on syytä tehdä harkiten – vaikka levyn A-puoli ei lyö Rion vastaavaa tykitystä pois laudalta, nimibiisi, It’s So Serious, Today ja Hate lätkivät koukkuja sen minkä ehtivät.

Myöhemmin bändi teki selväksi, että The Party’s Over oli suuri kompromissi, ja tarkoituksenmukaiset siirrot tehtiin heti seuraavalle levylle. Have You Heard the News saisi suuntaa-antavan aseman uudessa tyylissä. Mutta The Party’s Over on yhä bilevalmis paketti, eikä lähellekään niin huono kuin joskus annetaan ymmärtää.

https://www.youtube.com/watch?v=Eqjttpl3peI

Eniten B-vastauksia: It’s My Life (1984)

84 Duran Duranin entiseltä lämppäriltä tuskin odotti klassikkolevyä? It’s My Life kuitenkin nousee heittämällä kaikkien järkevienkin odotusten yli. Simon Brenner päätti lähteä ennen levyntekoa, ja multi-instrumentalisti Tim Friese-Greene liittyi epävirallisena jäsenenä bändiin. Hänestä tuli vuosien mittaan Hollisin tärkein yhteistyökumppani.

Kaikella kunnioituksella The Party’s Overia kohtaan on todettava, että hienostuneemmat bileet alkavat vasta, kun Dum Dum Girlin moniosainen rytmi ja kevyen rymisevä kertosäe pyyhkivät lattiaa Talk Talkin koko siihenastisella tuotannolla. Sen jälkeen iskee levyn monipuolisuus ja laatu: näissä yhdeksässä laulussa ei ole yhtään väliinputoajaa. Niin paljon kuin nimibiisi onkin saanut rakkautta Nuorgamissa, The Last Time ja Call in the Night Boy ovat lähes yhtä loistokkaita: moniulotteisempia, kehittyneempiä mutta yhä tappavan suoria iskuiltaan.

Slovaripuolella koetaan myös huomattavaa kehitystä: Renee on synkkä ja dramaattinen kuuden minuutin matelija, Tomorrow Startedin melankoliassa ja Does Caroline Know’n tematiikassa voi nähdä paljon viitteitä siitä, kuinka Talk Talk tähtäisi vieläkin korkeammalle kuin tämän unohdetun klassikkolevyn tasolle.

Niin, mitäs ehjän ja syvällisemmän kokonaisuuden jälkeen sitten tekisi?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Eniten C-vastauksia: The Colour of Spring (1986)

87 …no, esimerkiksi hieman kokeellisemman mutta vähintään yhtä vahvan levyn. Studiossa alkaa olla kiireistä The Colour of Springillä, kun parhaimmillaan viisi soittajaa on vastuussa pelkästä rytmiosiosta. Jotain tahdottiin myös jättää pois – syntsaa ei löydy enää ollenkaan, ja se päätös tulisi pitämään vastedeskin.

Kaksi hiljaista ja odottamatonta hetkeä avaa valtavasti lisää maastoa: April 5th ja Chameleon Day luopuvat rytmisoittimista ja lähtevät käsi kädessä kohti Pyhän Augustiniuksen kirkkoa paremman ambienssin toivossa. Vielä pari vuotta menisi, ennen kuin EMI suostuisi rahoittamaan näiden kappaleiden tyylisen levyn – nyt pysytään vielä popin parissa.

Mutta ei se kuulosta enää juurikaan tavanomaiselta popmusiikilta. Melodioiltaan kyllä, mutta instrumentaatio alkaa muistuttaa orkesterilämpiöstä varastettujen soitinten listaa. 

Aiemmalle koukuttelulle täällä ei anneta enää paljoakaan painoarvoa. Kunnianhimoisemmat numerot ovat aiheiltaan astetta alakuloisempia ja myös levyn parasta antia. Näistä Living in Another World juoksee kruunu päässä kauimmaksi: polyrytmien ja hyökkäysvalmiudessa olevan urun tuoma etukeno asettaa Talk Talkin muuan toisen, puhuvista päistä koostuvan bändin eurooppalaiseksi vastineeksi. Harppujen ja särisevän kitaran kannattelema I Don’t Believe You tarjoaa dramatiikkaa hitaammassa tahtilajissa.

Kanonisoitu näkemys levystä taiteellisemman ja popimman uravaiheiden yhdistäjänä vaatii hieman tarkastelua. On aivan totta, että suurin osa The Colour of Springistä on vielä hyräiltävissä, mutta helpoiten lähestyttävä materiaali tuntuu myös yllättävän hengettömältä ja yksiulotteiselta. Kummatkin hittisinglet, Life’s What You Make It ja Give It Up, eivät kiipeä kyseisen esteen yli. Musiikillisesti en valita kummastakaan, mutta yksiulotteinen sanoma on akilleen kantapää aina erittäin vakavan oloiselle bändille.

Valitettavasti huteja on useampia. Happiness Is Easyn lapsikuoro on osittain hellyttävä, mutta todella kömpelö, eikä Living in Another Worldin häiritsevä, sanaton taustalaulu tuo myöskään lisäarvostusta.

Kirkasotsaisuus oikeutetaan viimeisellä yrittämällä, kun Time It’s Time luo sittemmin profeetalliselta tuntuvia vastapareja. Valtavat kertosäkeet hukutetaan Carl Orffin O Fortunaa muistuttaviin, tuhoa ennakoiviin altaisiin, mutta lopulta kourallinen nokkahuilunsoittajia pääsee karkuun mitä viattomimman kolmen nuotin melodian kanssa. Uhkarohkea sucker punch, ja paperilta luettuna jälleen paatoksen rajamaille osuvaa, mutta toimii aivan uskomattoman hyvin.

Pienestä varautuneisuudesta huolimatta The Colour of Spring oli suurenmoinen onnistuminen – tai oikeastaan aika lailla lasten leikkiä seuraavan levyn näkökulmasta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Eniten D-vastauksia: Spirit of Eden (1988)

98 Kun biisinkirjoitukseen kyllästyy, on hyvä vuokrata kirkko. Sinne voi kutsua muusikoita improvisoimaan kynttilänvalossa, viettää reilu vuosi kasaamalla nauhaviidakosta uudenlaisia ääniveistoksia, tehdä levy-yhtiön pomon lääkäristä huomattavasti rikkaampi, peruuttaa kaikki live-esiintymiset, saada aikaan oikeusjuttu ”liian epäkaupallisesta levystä” – ja jäädä musiikin historiaan keksimällä uusi tyylilaji.

Vuodesta 1988 eteenpäin Talk Talk hylkii perinteisiä kappalerakenteita kuin väärältä veriryhmältä saatua siirrettä. Se aloittaa säkenöivän polkunsa puhtaasta hiljaisuudesta, joka rikotaan kirkonmenot keskeyttävillä ujeltavilla huuliharpuilla. Mark Hollis kuiskaa ensimmäiset sanat vasta lähellä kolmen minuutin rajapyykkiä; siinä vaiheessa moni Talk Talkin alkuajan biiseistä olisi jo ehtinyt loppua.

”Oh yeah, the world’s turned upside down” – n
ähtävästi vitsailu ei päässyt vieläkään prioriteetiksi, koska maailma kääntyy todellakin ylösalaisin, tai ainakin sisäänpäin. Verrattuna Talk Talkin viisi vuotta aiempaan tuotantoon, tätä ei voi kuvitellakaan saman bändin työksi.

Levyn kauneus on yhä tyrmäävää ja nöyräksi tekevää: lumoava Eden avautuu The Rainbow’n päättävistä kitaranuoteista kuin nopeutetun luontovideon terälehdet ennen kuin Desire yllättää vielä suuremmin elein – tunnelma pirstaloituu kahden rumpalin ja meluaallon hyökätessä takavasemmalta. Nuo kolme kappaletta muodostavat kahdenkymmenen minuutin mykistävän kokonaisuuden, eikä kyseiseltä tieltä siirrytä minnekään, kun loppulevyä sulostuttaa Inheritancen ylevyys, Talk Talkin musertavin ja kaunein veto I Believe in You ja lopullinen kiitollisuudenjulistus nimeltä Wealth.

Spirit of Eden ei kuitenkaan Mark Hollisin mukaan ole enempää kuin humanitaarista musiikkia. Se armon ja lohdun määrä mitä neljäänkymmeneen minuuttiin saadaan mahtumaan on kuitenkin hämmentävä.

Jos joku nyt vielä miettii, niin tämä liki täydellinen kokonaisuus lienee se ensimmäinen postrock-levy. Se teki allekirjoittaneeseen lähtemättömän vaikutuksen herkässä iässä, mutta sekään ei ole Talk Talkin korkein saavutus.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Eniten E-vastauksia: Laughing Stock (1991)

100 Hei, mahtavaa nähdä tuttuja! Tämä on minunkin valintani. Ai niin, pitää olla melko vakavalla mielellä nyt…

Tässä valtavassa äänimassassa on helvetisti pieniä palasia, ja sitä on mahdotonta rajata mihinkään tyyliin: se on jo pintapuolisesti näiden määritelmien ulkopuolella. Ajallisesti sen määrittely pysyy yhtä lailla helvetin hankalana. Mikä tahansa hetki viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta kuulostaa järkevältä.

Jos Spirit of Eden tuntui siistityltä ja vapauttavalta, Laughing Stock on vaihdellen joko tahriva tai kieroutunut. Sen lähes kestämätön jännite purkautuu usein häiritsevillä tavoilla, jos ollenkaan. Useammin joutuu kasvotusten kuuntelukokemuksen tuottamien jatkuvien patoutumisten kanssa. Parhaana esimerkkinä tästä tarjottakoon pahamaineinen nauhankatkaisu-lopetus Ascension Dayn jylinälle.

Tällä levyllä pienetkin halkeamat näkyvät ilmeisen tiedostetusti, ja harvat teemat tuntuvat ennalta suunnitelluilta, toisin kuin Edenin loppuunsa hiotussa kokonaisuudessa. Sen tietää jo Myrhhmanin tilkkutäkkimaisesta rakenteesta – useimmat nuotit tuntuvat osuvan sattumanvaraisiin kohtiin kuin sadepisarat. Eikä sekään tunnu paljolta Tapheadin rinnalla, missä mustaa vettä hyökyvästä ambientmerestä pilkistelee tuomiopäivän trumpetteja.

Maalailevuus saavuttaa huippunsa After the Floodin ulvovassa feedback-soolossa, jota kuunnellessa voi visioida murtuvia patoja ja valtavia vesimassoja. Musiikkia, joka saa ihmisen tuntumaan piskuiselta. Tuudittelua ei ole tarjolla New Grassin loisteliaan lasihymnin tuolla puolella, vaan uran päättävä Runeii koostuu kaukana säksättävän kirjoituskoneen, pianon ja kaikuvan kitaran verkosta. Se on poikkeuksellisen karu ja nöyryyttävä hetki, mutta täydellinen levylle, joka on soundtrack elämän epämukavammille realiteeteille.

Pidät sitä sitten hyvänä tai huonona asiana, niin luulen, etten kirjoittaisi musiikista yhtään mitään, ellen olisi kuullut Laughing Stockia, jonka jokainen sekunti on latautunut jostain tuntemattomasta voimasta. Eikä se vieläkään kuulosta juuri miltään muulta musiikilta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!