Suomipopin valkeat helmet

#8 Puolikuu – Nyt loppuu todellisuus (1992)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Puolikuu vetää suurimman hittinsä livenä, pykimättä!

”Katu-uskottavuus meni ja hyvä niin”

Puolikuun uran suurimmasta hitistä on kiittäminen Pet Shop Boysia, Kisu Jernströmiä ja jumiin jäänyttä levyä.

Puolikuu löi läpi toisella yrittämällään. Yhtyeen esikoisalbumi Hämärään huoneeseen (1990) oli ollut varaslähtö: levyn kappaleet saivat jonkin verran radiosoittoa, mutta eivät myyneet senkään vertaa. Puolikuu sai lähteä Finnlevyltä ja löysi uuden kodin Vexi Salmen johtamasta Flamingo Musicista.

1990-luvun alku oli Puolikuulle otollista aikaa: iskelmämusiikki oli suosionsa huipulla, kiitos Joel Hallikaisen, Anna Hanskin ja Arja Korisevan kaltaisten uusien tähtien. Heidän menestyksestään hyötyivät myös suomipopin pehmeämmän laidan edustajat, kuten Suurlähettiläät, Mikko Kuustonen, Ressu Redford – ja Puolikuu.

Puolikuun kakkoslevy Makeaa myrkkyä julkaistiin keväällä 1992. Se osui ja upposi. Albumi myi yli 27 000 kappaletta ja toi Puolikuulle sen uran ensimmäisen kultalevyn.

Jalometallia oli taottava, kun se oli kuumaa, Flamingo Musicissa ajateltiin. Joten Puolikuu passitettiin saman tien takaisin studioon: kolmoslevy haluttiin vielä joulumarkkinoille.

Puolikuu toimitti sen, mitä heiltä odotettiin – ja enemmän. Nyt loppuu todellisuus myi lähes kaksi kertaa enemmän kuin edeltäjänsä, noin 53 000 kappaletta, ja nosti Puolikuun platinasarjaan ja parin sesongin ajaksi suomalaisten popyhtyeiden ehdottomaan kärkikaartiin.

Puolikuun voittokulun jatkuminen läpimurron jälkeen ei ollut itsestään selvää – kaikkien vähiten bändille itselleen. Biisivarastot oli ammennettu Makean myrkyn tekoprosessin aikana tyhjiin, joten Nyt loppuu todellisuutta -levyä varten oli tongittava pöytälaatikoiden perimmäisetkin nurkat.

Sieltä löytyi muiden muassa levyn nimikappale, josta tuli yhtyeen kaikkien aikojen suurin hitti (ja jonka voit kuunnella tästä).

”Olin käyttänyt biisin melodian jo muutama vuosi aikaisemmin eräässä mainostuotannossa, jollaisia tein silloin jonkin verran. Olin kahden vaiheilla voinko käyttää yhtyeen kanssa melodiaa, jonka olin jo aiemmin myynyt tilaajalle”, Puolikuun laulaja-kitaristi ja yhtyeen pääasiallinen biisintekijä Kari Pesonen kertoo nyt, kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

Nyt loppuu todellisuus kuitenkin kehittyi mainosmelodiasta ihan oikeaksi kappaleeksi – oli itse asiassa kehittynyt jo siihen mennessä, kun Puolikuu teki Makeaa myrkkyä -levyä. Vielä silloin kappaleen akustisella kitaralla ja rumpukoneella tehty demo ei kuitenkaan saanut yhtyeen leiristä ja lähipiiristä laajaa kannatusta.

“Meidän silloinen managerimme sanoi, että ‘tää on ihan hyvä biisi, mutta en mä tätä levylle laittais’. Siis manageri. Hän, jonka pitäisi aistia uusia juttuja ja hehkuttaa”, Pesonen hämmästelee.

“Eräs levy-yhtiöihminen esitti kerran teorian, jonka mukaan artistit ja muusikot pelkäävät alitajuisesti menestystä. Elämä menee sekaisin. Joutuu lähtemään töihin. Mukava harrastus menee. Se on varmaan totta, mutta että managerikin…”

Pesonen jatkoi kappaleen työstämistä ja teki siitä uuden demon, joka muistutti hyvin paljon kappaleen lopullista, levytettyä versiota. Flamingo Musicin Kisu Jernström piti kuulemastaan ja hyväksyi biisin tulevalle albumille.

“Suuressa viisaudessaan”, kuten Pesonen sanoo, bändi ja tuottaja Janne Louhivuori päättivät kuitenkin muokata kappaleen perinteisempään muotoon, jossa sähköpianot saivat tehdä tietä kitaroille. Onneksi – näin kai voi jälkikäteen sanoa – Jernström ei pitänyt uudesta versiosta lainkaan.

“Kisu kysyi, että ‘onkos tämä nyt jotenkin erilainen kuin ennen’. Mulla oli DATilla mukana biisin demo, jonka laitoin koneeseen. Kisu kuunteli ja sanoi: ‘Menkääpä kuulkaa ja tehkää tämä juuri tällä tavalla’. Niin me teimmekin’, Pesonen keroo.

“Tunsin suurta huojennusta, sillä sisimmässäni tiesin, että tämä demoversio oli kappaleesta juuri se versio.”

Puolikuu platinaa myyneen Nyt loppuu todellisuus -albumin kannessa vuonna 1992.

Rahastusta! Teknopaskaa!

Nyt loppuu todellisuus herätti ilmestyessään närää, ilmeisistä syistä. Rumpukoneisiin ja syntetisaattoreihin suhtauduttiin suomalaisessa rock-kulttuurissa kuin doping-aineisiin; niiden käyttäminen ei ollut sallittua.

“Tiukimmat puristit joskus moittivat pikku sähköpianoamme milloin mitenkin: ‘rahastusta’, ‘teknopaskaa’. Mutta meille se antoi se tavallaan uuden elämän. Laajensi mahdollisuuksia.”

Viehtymys elektroniseen popsoundiin tarttui Pesoseen eräällä lomareissulla.

“Jouduin kuuntelemaan reissun ajan Pet Shop Boysia englantilaisten turistien ghettoblasterista. Olin toki kuullut West End Girlsin ja muutamia muitakin heidän kappaleitaan ja pitänytkin niistä, mutta vasta tuo ‘pakkosyöttökokemus’ avasi minua otollisemmaksi tällaiselle ilmaisulle. Annoin sen vaikuttaa”, hän kertoo.

Yhtyeen keskuudessa hengähdyttävästi säksättävä Nyt loppuu todellisuus muodostui kynnyskysymykseksi, vedenjakajaksi ja mitä näitä kielikuvia nyt on. Pesonenkaan ei luottanut hengentuotteeseensa sataprosenttisesti.

“Pidin kappaleesta kovasti, mutta samalla olin hyvin, hyvin epävarma siitä, astummeko nyt sen hiuksenhienon rajan ‘väärälle puolelle’. Mutta minusta ne (konesoundit) vain kuuluivat siihen juttuun. Sillä ei tanssibiisiä voi tehdä pelkillä Telecastereilla. Täytyi rikkoa rokkipoliisien sääntöjä ja tehdä väkivaltaa omille käsityksille, jotta ei tekisi sitä biisille”, laulaja filosofoi.

“Tuolloin niin sanottu katu-uskottavuus oli tärkeä asia. Mietin, meneekö se nyt tässä lopullisesti. Luultavasti meni ja hyvä niin.”

Niin kuin sopivaa on, Puolikuun suurin hitti oli lopulta lähellä hajottaa yhtyeen.

“Eräs yhtyeen jäsen ei halunnut tulla studioon tekemöön lopullista versiota tekemään ja löi luurin korvaani. Myöhemmin hän kyllä kertoi olleensa väärässä. Ja olikin. Rokkibändi-draamaa”, Pesonen muistelee.

“Opin, että sellainen on laajemminkin ison biisin merkki. Se herättää tunteita puolesta ja vastaan.”

Ristinollaa ja eutanasia

Nyt loppuu todellisuus ei olisi sama kappale ilman omalaatuista sanoitustaan. Kappale on täynnä harvinaisen hämmentäviä säkeitä, jotka saavat nousuhumalaisen karaokelaulajankin kasaamaan ajatuksensa ja terästämään katseensa monitorin ruudulle:

”Mä näin sut telkkarissa /
MTV, stereo /
kertoo kuukausiliite /
kuinka me nauhoja kuunnellaan”

”Ristinolla /
sun iholla /
samaa koodia ottaa /
vastaan vielä mun DNA”

Pesosen mukaan oudotkin lauseet ovat ”vain lauseita”.

”Ei niillä ole mitään suurempaa merkitystä. En osaa kertoa tarinoita. Kuulija voi niitä kuitenkin kuulla, jos haluaa. Se on hänen oikeutensa”, hän sanoo.

Pesonen pitää tärkeänä, ettei kuulijaa aliarvioi liian selkeillä ajatuksilla. Hyvänä kikkana hän pitää ”tuplavarmistusta”: sitä, että kirjoittaa sellaista, mitä ei itsekään ymmärrä, ja sitten vielä kryptaa sen.

”Kielikuvat ruokkivat kirjoittaessa yleensä itse itseään. Hyvä lause johtaa toiseen. Ne voivat olla irrallisia, ja oikeastaan hyväkin niin. En muista kovin tarkkaan miten sanoitus syntyi. Pakkomielteistä omistamisentarvetta, tyypillistä suomalaiselle miehelle. Hiukan eri sanoilla kuin yleensä, ehkä.”

Kappaleen hämmentävin säe, “sinä saat multisämpläävän ceedeeni pykimään”, sai alkunsa eräänä yönä, kun Pesonen ajoi keikalta kotiin radiota kuunnellen.

“Etsin sopivaa kanavaa. Lahden yläpuolella kuulin, kun erään paikallisradion cd-soitin oli jäänyt jumiin. Äng-äng-äng. Etsin jonkun toisen kanavan. Noin puolen tunnin päästä Lahden alapuolella etsin taas taajuutta. Äng-äng-äng. Kanavalla oli käytössä automaatti, joka hoiti yöt miehityksettä. Mietin, saako joku aamulla kenkää.”

Multisampling-sanan Pesonen löysi silloisesta cd-soittimestaan, pykiä-verbin puolestaan hän lainasi äitinsä sanavarastosta.

“En oikein tiedä, mitä se tarkoittaa. Bändissä joka tapauksessa ‘soitto pykii’ silloin, kun se ei toimi”, hän selventää.

Jos Nyt loppuu todellisuus toi suomipopin leksikoniin multisämpläävyyden käsitteen, on kappale myös niitä harvoja, joissa käsitellään eutanasiaa eli armomurhaa:

“Eutanasiaa mä toivon nopeaa /
jos sä muitakin katsot, jos muut sua silmillään koskettaa”

“Kieltämättä eutanasia on sanana hätkähdyttävä, kun sitä nyt ajattelen. Mietin nyt, mitä mietin silloin, mutta en muista”, Pesonen pyörittelee.

“Laulussahan se on kuitenkin vain irrallinen lause, sellaista hetken mielijohdetta: ‘Jos sää et tykkääkään musta, mää haluun kualla’.”

Eutanasian vastustajaksi tai puolestapuhujaksi Pesonen ei mielellään ankkuroidu. Voimakkaat kannanotot hän jättää poliitikkojen ja muiden valtaapitävien huoleksi.

“Luulen kuitenkin, että jos ihminen on todella varma parantumattomasta, tuskallisesta sairaudestaan, hänellä on oikeus päättää päivänsä – tai ollessaan itse siihen kykenemätön, hän voisi pyytää sitä toiselta. Mihin selvittämättömien kysymysten ja vastuiden kenttään se johtaakaan, se on toinen asia”, hän sanoo.

“Toivonpa todella, että en ikinä joudu tilanteeseen, jossa asiaan pitäisi ottaa kantaa kahvipöytäkeskustelua syvemmin. Erittäin vaikea kysymys… Mutta kuten sanottua, tämä teoretisointi on helppoa jälkikäteen. Silloin vain kirjoitin jotain. En tiedä miksi.”

Kari Pesonen vuonna 2011.

Hyviä sattumia

Vaikka Makeaa myrkkyä oli nostanut Puolikuun suomipopin ykkösdivisioonaan, ei bändi kokenut Pesosen mukaan paineita tekikin Nyt loppuu todellisuus -albumia tehdessään, vaikka liekit pakarapoukamaa nuolivatkin.

“Olimme hyvän nosteen aallonharjalla, ja sellainen luo itseluottamusta ja uskallusta. Kaikki oli niin uutta. Ei ehtinyt oikein edes tajuta mitä tekee, teki vain. Pahimmat paineet tulivat vasta seuraavan vuoden aikana, seuraavan levyn kohdalla”, hän kertoo.

Pesonen oli albumin ilmestymisen aikaan 31-vuotias ja oman arvionsa mukaan “hyvin naiivi”.

“Minulla oli tiettyä lapsenuskoa erilaisiin asioihin. Jos olisin täysin ymmärtänyt mitä olemme tekemässä, en olisi ikinä osannut tehdä sitä. Sama pätee kyllä edelleenkin. Oli hyviä sattumia.”

…joihin tuottaja Janne Louhivuori osasi tarttua.

“…niin kuin hyvä tuottaja osaa. Soittajalle pitää välillä tulla olo, että ‘nyt muuten toimii niin, ettei ole ikinä toiminut!’ Näitä vilpittömiä onnistumisen hetkiä sitoutuu sitten väistämättä raidoille, silloin kun on hyvää onnea. Se lopulta poikii sen ylimääräisen tason, joka on sitä jotain ‘selittämätöntä’. Jotain mitä ei enää voikaan generoida, vaikka miten haluaisi. Hittejä ei tehdä. Niitä tulee, jos käy hyvin.”

Pesoselle on jäänyt mieleen tilanne, kun hän heti Nyt loppuu todellisuus -singlen ilmestymisen jälkeen kuuli rappukäytävässä jonkun kerrosta ylempänä hyräilevän kappaleen melodiaa.

“Sen muistan ikäni. Humalluttava tunne”, laulaja tiivistää.

Nyt loppuu todellisuus sai live-ensiesityksensa suorassa radiolähetyksessä. Tilanne oli jo valmiiksi jännittävä – ja ei-niin-pienen lisämausteen siihen toi ennen soundcheckiä tehty havainto, että biisi oli kadonnut sekvensserin muistista.

“Jouduin ohjelmoimaan Korg M1:n vartissa Kårenin käytävällä, kun muu bändi jo teki checkiä. Break a leg! Onneksi iltamissa kaikki toimi.”

Livenä kappaletta ei ollut soitettu ennen sen ilmestymistä kertaakaan. Mutta sen ilmestymisen jälkeen soitettiin – joka ainoa kerta.

“Se, mikä alkaa jännänä leikkinä muuttuu pikku hiljaa työksi. Ja se on asia, johon ei tavallaan milloinkaan totu, sillä näinhän ei pitänyt käydä. Ei Puolikuuta perustettu tekemään pitkälti toistatuhatta keikkaa”, Pesonen sanoo.

“Oli ehkä vaihe, jossa olin hieman turhautunut siitä, että vain hitit tuntuivat kiinnostavan yleisöä, mutta ei hittien esittämiseen kuitenkaan kyllästy. Tämän ja muutaman muun biisin takiahan me ylipäätään olemme yhä olemassa. Kyllä levyversiokin satunnaisesti kuultuna yhä kuulostaa oikein hyvältä. Vaikea siitä on lähteä mitään muuttamaankaan. Suositun biisin tunnusmerkki. Hyvä sanoa nyt, 19 vuotta jälkeenpäin.”

Kuuntele Kari Pesosen haastattelu Ylen Satumaasta.

Kari Antero Pesonen

Syntynyt 11. helmikuuta 1961.

Puolikuu-yhtyeen ja englanninkielisen Pospisilin laulaja. Yhtyeet ovat tehneet yhteensä 12 albumia.

Vaikutti 1980-luvulla ennen Puolikuun perustamista yhden albumin julkaisseessa Just Divorced -yhtyeessä.

Nyt loppuu todellisuus viidellä sanalla: “Erilainen, tanssittava, hektinen, ‘eurooppalainen’ pop-iskelmä.”

Mitä musiikkia kuuntelin vuonna 1992: The Smiths oli kova vaikuttaja, ei niinkään musiikillisesti, mutta tyylinä. Ja muut vastaavat brittityyppiset bändit. Rock-estetiikka ei merkinnyt minulle paljoakaan. Pop kylläkin. Olin lisäksi vahvasti kiinni BeatlesHurriganes-perinteessä, ja tässä biisissä myös Unto Mononen astui kuvaan.”

Mitä tyyli merkitsi minulle: “Oli varsin selvää, miten pukeudutaan ja varsinkin miten ei. Oli selvää, mitkä ovat hyviä kitaroita, vahvistimia, paitoja, sukkia ja niin edelleen. Toisaalta toimimme hyvin vaistonvaraisesti. Ikinä ei puhuttu ääneen, mitä laitetaan päälle. Ei mitään stailausta. Tai kerran oli kitaristi, jota joutui hiukan neuvomaan.”

Mikä muu kiinnosti: “Popkulttuuri oli lähinnä sydäntä, elokuvat myös. Poliitiikkaa toki seurasin tuolloinkin, mutta en osaa nimetä mitään senkaltaisia vaikutteita. Eniten oli kuitenkin kyse bändiestetiikan rikkomisesta. Siinä toimin tietoisesti normia vastaan. Ja melkein hajoitutin bändin. Onneksi en kuitenkaan. Yksin ei olisi kiva toimia.”

Mitä kuuluu Puolikuulle ja Pospisilille vuonna 2011? “Puolikuu tekee luultavasti albumin ensi vuodeksi. Pospisil sen sijaan vaihtaa simmarit jalkaan ja palaa jos ja kun hänestä tuntuu siltä.”

Toivekappaleeni: Pet Shop Boysin West End Girls. “Se on aina kiva ralli, siihen ei kyllästy. Lauletaanhan siinä Suomestakin, sentään. Neil Tennant on kaikessa eleettömyydestään yksi The Äänistä!”

http://youtu.be/p3j2NYZ8FKs
Kari Pesonen altistui eräällä lomareissullaan brittituristien luukuttamaan Pet Shop Boysiin ja löysi sisäisen konepopparinsa.