Flow-lähtölaskenta!

Höyheniä vesikourussa – mökkivieraana Bon Iver

Mökkiloman aikana on hyvä vaalia lihaskuntoa.

Bon Iverin tarina on kerrottu monta kertaa, mutta silti siihen on palattava. Sillä vain siten myytit syntyvät.

Vuonna 2006 Justin Vernon erakoitui kolmeksi kuukaudeksi Wisconsinin perukoille isänsä mökille. Sydänsurujen murtama, mononukleoosin riivaama ja DeYarmond Edison -yhtyeensä menettänyt mies halusi ottaa etäisyyttä elämäänsä voidakseen kohdata sen. Erämaakeljansa uumenissa hän antoi ajatusten, maksakipujen ja lemmentuskien vyöryä ylitseen. Lauluiksi niitä ei ollut tarkoitus puristaa.

Koettelemuksista kumpusi kuitenkin Bon Iverin debyyttialbumi, paljas ja kihelmöivä For Emma, Forever Ago (2007). Alkujaan pöytälaatikkoon tehty levy nousi lähes heti ilmestyttyään yhdeksi folk-vaikutteisen vaihtoehtomusiikin kulmakivistä. Vernonin toinen albumi, soittajakaartiltaan, instrumentaatioltaan ja tulkinnaltaan runsaampi Bon Iver, Bon Iver (2011) olikin jo äärimmäisen odotettu julkaisu, jonka suosio viimeistään osoitti, että Vernon taiteilijanimineen oli tullut jäädäkseen.

Kaunis tarina. Vaikuttavakin. Silti se on häirinnyt minua, sillä en ole onnistunut innostumaan sen kylkiäisinä soivasta musiikista. Bon Iver on merkinnyt minulle aina kauniita, mutta itseään toistavia melodioita ja nyansseja. Niiden päälle lueteltujen ajatusten sisään en ole päässyt, vaikka Vernon on niitä mielellään haastatteluissa taustoittanut. Vernonin äänestä pidin aluksi, mutta viimeistään kakkoslevyllä aloin tuskastua miehen yksioikoiseen tapaan käyttää sitä.

Vaikka olen päätynyt tähän mielipiteeseen monta kertaa, en ole sen kanssa sinut. Jokin sisälläni väittää että olen väärässä; että Bon Iverin musiikissa avautuu maailma, jossa voisin viihtyä.

Vernonin ensimmäisen Suomen vierailun kynnyksellä tahdoinkin antaa miehelle viimeisen mahdollisuuden. Pakkasin laukkuuni Bon Iverin molemmat levyt ja suuntasin viikoksi mökilleni, satojen asfaltoitujen ja kymmenien kelirikkoisten kilometrien päähän. Metsän keskellä, etäällä kaikesta, olin valmis selvittämään lopullisesti suhteeni Bon Iveriin. Olin päättänyt palata muuttuneena miehenä tai ilman kahta levyä. Kompromissia en tahtonut tuntea.

Kun käännyin kihelmöivin mielin kohti pohjoista, kuului mieleni sopukoista aavemainen ulina:

”Someday my pain, someday my pain
will mark you”

Kuvan mökki ei liity tapaukseen.

Ensimmäinen päivä: tunnustelua

Saavun mökille alkuillasta. Hiekka laskeutuu hitaasti jäljessäni. Ympärilläni kaartuu hiljaisuus, yksinolon lohdullinen humina. Heinä on kasvanut polven korkeuteen. Kuistin vesikourussa keikkuu tyhjä rastaan pesä, jonka viereen on kuivunut höyhen.

Kaivan levyt repustani tuvan pöydälle ja katson niitä arvioivasti. Muutama pala muovia, kannet joista on tuskin edes uunin sytykkeeksi, kylmät elottomat kiekot, joiden sisään on ladattu loputon määrä tunteita, tunteja ja ajatuksia. Saanko nuo tunteet ulos? Asetan ensimmäisen levyn soittimeen velvollisuudentuntoisin elein. Poimin kansilehtisen käteeni ja avaan oven musiikille.

Justin Vernon astuu mökin pimeyteen epävarmoin askelin. Hänen äänensä singahtaa kuitenkin oitis korkeuksiin. ”Only love is all maroon”, mies parahtaa. Flume. Helppo alku, suosikkilauluni. Ääni kaikuu torpassa kuin eksyneen huuto. Se ei osaa asettua paikalleen, se räpiköi kuin sisätilojen vangiksi joutunut lintu. Tiedän tunteen, mutta se ei vastaa omaani.

Koetan unohtaa puitteet ja upota musiikkiin, mutta olen aivan liian valpas ja analyyttinen. Kärsimätönkin. Luen seuraavan tekstirivin etukäteen, tahdon ahmia, väsyn nopeasti. Näin Bon Iveria ei ainakaan pidä lähestyä. Jätän levyn soimaan taustalle ja menen ulos niittämään heinää. Päässäni soivat toiset laulut, ne joita olen tottunut kuuntelemaan täällä. Niissä lauletaan suomeksi.

Vieraalle on annettava aikaa sopeutua. Hänen sisäänpäinkääntyneisyydessään on jotakin sympaattista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Toinen päivä: kokkareita

Teen sen, mitä en tahtoisi. Vääjäämättömän. Tyhjennän huussikompostin. Kokkareita on summattomasti. Ne ovat multaantuneet, mutta niiden alkuperää ei voi unohtaa. Huomaan jonkun Bon Iverin melodian pyrkivän päähäni. Lump Sum. Hymähdän. Tämäpä sopivaa.

Joku hymähtää kanssani. Käännyn ja näen Vernonin hyyppämäisen katseen vieressäni. Keskipäivän aurinko näyttää miehen uudessa valossa. Hän virnuilee pakottomasti, kuin todetakseen että olen ottanut hänet aivan liian vakavasti. Minulla on ollut omituinen tarve tehdä hänestä itselleni kurttuotsainen sielunkumppani yksinäisyyden ja kivun alhoihin. Sellainen kumppanuus ei vie omaa napaa pidemmälle. Vernon sanoo kuitenkin antavansa anteeksi. En ole kuulemma ainoa.

Illalla löydän Bon Iverin musiikista pilaa ja kurittomuutta. Löytö avartaa lauluja. Kun Vernon laulaa, hänen silmänsä ovat kiinni, mutta kun silmät aukeavat, niistä väikkyy hymy johon suu ei aivan taivu. Tämäkö selittää Vernonin lähes pakkomielteisen taipumuksen leikkiä sanoilla? Tai jopa musiikkiin ladatun provosoivan teatraalisuuden?

Justin, perkele, taidatkin olla huumorimiehiä. Teikäläisillä on paha taipumus leikkiä kaltaisillani vakavikoilla.

Onneksi olet samalla täysin tosissasi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kolmas päivä: paikkoja

Olen päättänyt omistaa tämän päivän kakkosalbumille. Se on edeltäjäänsä muovisempi, mutta myös jylhempi levy, jolla Vernon sanoutuu selvästi irti debyyttilevyn kouriintuntuvuudesta. Siitä olisi ollut mahdoton aloittaa.

Annan levyn soida uudestaan ja uudestaan, katkotta. En yritäkään keskittyä tarinoihin, koetan unohtaa kaikki musiikille antamani merkitykset. Sanoitukset tahdon lukea vasta sitten kun sävelet soittavat selkärankaani – onhan Vernonkin kertonut melodioiden syntyvän usein ensin, kuin liikennemerkeiksi sanoille.

Huomaan pitäväni Bon Iver, Bon Iveristä. Musiikki on suureellisessa röyhkeydessään niin räikeässä ristiriidassa mökkini vaatimattomien puitteiden kanssa, että se muodostaa oman tilansa. Muutamat melodiat ovat kauniimpia kuin kesän laki. Luovun halustani samastua ja ryhdyn janoamaan suoraviivaisia elämyksiä. Ehkä se on sittenkin helpoin tie Bon Iverin luo.

Bon Iver laulaa paikoista, mutta hylkää niiden fyysiset puitteet. Hänen paikkansa ovat elämäkerrallisia kudelmia, joista muistot, maisemat, haaveet, odotukset, pettymykset, kaikki ihmisyyden kirjot, rakentavat jotakin paljon konkreettisempaa. Näitä paikkoja on vaikea nähdä muutoin kuin etäältä, ne vaativat irtautumisen.

Astun kuistilta horsmittuvalle pihalle ja kuuntelen hetken hiljaisuutta. Mielessäni soi kaikkien läpikulkemieni ja kuvittelemieni paikkojen humina voimakkaana kutsuna. Paikkojen ja tilojen virrassa mökki pysyy, se on mittakaava. Täällä olen niin kaukana kaikesta, että haaveenikin ovat hetken aikaa totta.

Vernon laulaa Calgarysta. Yhtä hyvin hän voisi laulaa mökistäni.

“So it’s storming on the lake
Little waves our bodies break
There’s a fire going out,
But there’s really nothing to the south”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Neljäs päivä: yksinäisyyttä

Sadepäivä. Alan löytää levyiltä minua ympäröivän maiseman. Stacks tippuu kuin vesi räystäältä kovimpien kuurojen laantuessa. Holocene soi kuin laine veneen keulassa melodiakaarien taipuessa airojen hitaaseen rytmiin. Taivallan sateen piiskaamana kaivolle ja takaisin For Emma, Forever Agon nimikkokappaleen tahdissa. Laulut hengittävät ja aaltoilevat kuin tuuli. Musiikki paljastaa sisältään avaruuden. Aiemmin olin älynnyt etsiä vain tunteita.

Musiikin sielu on kuitenkin yksinäisyydessä. Mitä voimakkaammin alan kaivata ihmiskontaktia, sitä lähemmäs laulut astuvat. Bon Iverin musiikki ei ainoastaan täytä hiljaisuutta, se myös korvaa tyhjän tilan. Löydän Vernonin lauluista loputtomiin haaveita – runsaimmillaankin musiikki perustuu johonkin mikä ei ole läsnä. Vernon puhuu monille, ajattelee monia, mutta on aina yksin. Laulut liimautuvat mökin seiniin, seiniin joiden pinnalta voin mitata elämääni. Samastun. Vihdoinkin.

Pöyhin orastavaa sänkeäni ja rasvoittuneita hiuksiani. Kannan levysoittimen saunaan ja annan sen hieroa liikkeitäni. Vuolen verkkaisesti kiehisiä, lyön uuniin vanhan iltapäivälehden. ”Lukijat kertovat: Tuntui ettei mikään ole enää totta”. Paperi mustuu, hapertuu. Liekki tarttuu puuhun. Rätinää. Nautin yksinäisyydestä, ajasta. Se tuo ihmiset lähelle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Viides päivä: vuoropuhelua

Kun For Emma, Forever Ago ilmestyi, olin keskellä erokriisiä. Identiteettien välitilassa, syyllisyyden ja uhriuden ristitulessa, musiikin olisi luullut koskettavan kouraisevasti. Tuolloin Bon Iver tuntui kuitenkin teennäiseltä. Hänen elämänsä ei koskettanut tilanteessa, jossa oma tuskani nousi kaiken edelle. Näin itsekeskeinen ihminen on.

Nyt elän uudessa onnessa, täynnä avoimuutta ja empatiaa. Minulla on taas varaa ajatusleikkeihin, kyky uida muiden tunteisiin ja elää niiden kautta. Niinpä jaksan ottaa Bon Iverinkin musiikin vastaan kauneuden ja kekseliäisyyden vuoropuheluna, joka avaa hartaita tarinoita ja hätistelee muistoja ympäriltään kuin hyttysiä. Musiikki vyöryy ylitseni biogeografisena sekamelskana, jota sovitan miellekartoilleni.

Iltakuuden aikaan Bon Iverin syli räjähtää auki. Musiikki avaa väylän niihin tunteisiin joista on tullut minulle näennäisesti tarpeettomia, mutta joita tahdon vaalia, koska niiden ristiriitaisuus tekee elämästä elämän makuista. Autuas postmoderni ja elämyskeskeinen egosentrismi, siunattu tavoitehakuinen myötäelo! Asetan Bon Iverin sijaiskärsijäkseni. Omatuntoni sallii tämän huomatessaan, että sijaiskärsijä ei kärsi itsekään. Hän nauttii.

Istumme Vernonin kanssa saunarakennuksen portailla pitkään iltaan. Puhumme itsestämme ja ymmärrämme kuuntelemalla. Tiedämme olevamme tuomitut tähän asetelmaan ja otamme siitä siksi kaiken irti. Kesäyö lämmittää, vaikka sen ydin on jo pimeä. Kun lähden nukkumaan, Vernon jää portaille. Kuulen uneni sekaan hiljaista humalaista laulua. Se on alkanut asua täällä ja elää puolestani.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kuudes päivä: löytöjä

Herään aamulla onnellisena. Olen alkanut ymmärtää. Yksi kynnys on kuitenkin ylitettävänä: kakkoslevyn päätösraita Beth/Rest. Vaikka valtaosa Bon Iverin musiikista kehrää jo sydämessäni, vääntyy suuni edelleen irvistykseen, kun Beth/Restin muoviset soinnit ja AOR-saksofonit pyrkivät ilmoille. Olen oppinut ajoittamaan ulkohuonekäyntini niille hetkille, jolloin laulu soi, mutta enää en halua perääntyä. Viimeinen askel on aina raskain.

Laitan levyn soimaan ja kääriydyn 1980-lukuun. Sukellan komeroon, josta löytyy sekalainen ja hylätty kokoelma lapsuuskotini historiaa. Aikajättöjä vaatteita, hyvinvoinnin haaveet aikakausien ivaksi kutistaneita kodinkoneita, setäni vanhoja kalaverkkoja joiden rei’istä aikuinen ihminenkin voisi uida läpi, mittava tilastokatsaus jalkapalloilun maailmanmestaruuskilpailuihin vuodelta 1986.

Uppoan löytöihini. Bon Iver uppoaa omiinsa. Olemme oppineet mahtumaan samaan tilaan ilman että toisen läsnäolo vaatii toiselta jotain. Samalla hetkellä kun Beth/Rest nousee saksofonien puhaltamana kotkansiivilleen, käteni osuu johonkin pehmeään. Kauhtunut pino vanhoja musiikkilehtiä. Suosikki, Stara, Bravo. Tunnen punan nousevan kasvoilleni. Lehtien alle on taiteltu julisteita, joita liimailin lapsuudessani seinilleni. Zero Nine. Sigue Sigue Sputnik. Bogart. A-ha (Paal Waaktaar). Europe. Herra nähköön, Lionel Richie!

En kuitenkaan kuule maailman nauravan. Mökki kilpistää katseet. Tämä on paikka, jossa voi palata itseensä, muistoihinsa, rehellisenä itselleen, ilman merkitysleikkien tarjoamaa suojaa. Muistojen herkistämänä löydän Beth/Restin pintakiillosta himmeää kauneutta. Saavutan tilan, jossa kaikesta saa pitää sellaisena kuin se on, vailla mielikuvien ja intertekstuaalisuuden taakkaa. Oikeastaan Beth/Rest on aika sympaattinen laulu. Perustelematon yhä. Ja siksi rohkea.

Ehkä juuri siinä soi Vernonin musiikin pohjimmainen sanoma: ole uskollinen sille mitä rakastat.

Kiikutan matkalukemiseksi ottamani Rumban uuniin ja poltan sen mukana kaiken sen mitä olen tahtonut muiden takia olla. Vernon nyökkää rohkaisevasti.

Hormi työntää taivaalle valkoista savua.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Seitsemäs päivä: yhteyksiä

Palaan maailmaan jostakin paljon kauempaa kuin minne lähdin. En tiedä osaanko enää puhua ihmisten kanssa, minun pitää saada totutella. Mieli on täyttynyt, mutta silti kevyt. Tiedän että jossakin on muusikko, joka jakaa tunteeni. Hän tuntuu ystävältäni, ehkä hän onkin sitä tietämättään. Samoin kuin kaikki muut surumieliset ihmiset mökeissään, yrmeinä ja hiljaisina ajatustensa äärellä.

Käynnistän auton ja ryömitän sitä varoen pitkin ruohottunutta pihapolkua. Mökki jää taakseni odottamaan. Se säilöö salaisuudet ja muistot, myös tämän viikon. Peruutuspeilistä näen myös Vernonin. Hän on hypännyt kyytiin ja ehdottaa, että soittaisin Towersin. Miksikö? Siksi, että se liittyy elämääni, tähän hetkeen, tähän paikkaan, ja kaikkiin aiempiin. Tunteisiin joita olen projisoinut rakennuksiin; koteihin jotka olen purkanut muuttolaatikoihin saadakseni tunteeni irti niistä; ajatuksiin joihin olen hirttänyt entisen minäni ja joiden jälkiä on yhä kaulallani.

Niistä kaikista Bon Iver laulaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bon Iver Flow-festivaalien avajaiskonsertissa Helsingin Suvilahdessa keskiviikkona 8. elokuuta 2012.

Voita lippu konserttiin! Kerro alle kommenttina, mikä oli parasta sinun mökkikesänäsi 2012? Plussaa, jos siihen liittyy Bon Iver. Kommentoijien kesken arvotaan avec-lippu Bon Iverin Suvilahden keikalle. Kilpailu päättyy tiistaina 7.8.2012 klo 15.00.