Sufin kevyt kosketus – kahdeksan biisiä Franco Battiaton maailmasta

Franco Battiato mittailee junan matkaa Turkuun.

Franco Battiato mittailee junan matkaa Turkuun.

Progemies, popnero, avantgardisti, Juna Turkuun -käännöseuroviisun säveltäjä ja mystikko. Franco Battiato on ollut mukana monessa. Tässä yritys avata sisilialaisen uniikkia maailmankäsitystä kahdeksan hienon melodian kautta.

Heitä löytyy varmaan jokaiselta maailmankolkalta. Ensimmäisen luokan lauluntekijöitä, jotka nappaavat angloamerikkalaisesta kulttuurivyörystä vain tietyn osan, pitäen muuten päänsä. Ja luovat oman poptyylinsä, oman musiikillisen kielensä, oman kosketuksensa.

Valitsemansa tien takia he jäävät usein profetoimaan omalla maallaan. Tunnettavuutta ei lisää edes englanniksi levyttäminen, jos musiikin lävistämä kulttuurillinen sensibiliteetti on muuten niin erilainen.

Franco Battiaton kohdalla tämä näkyy vahvasti. Kymmenittäin hienoja biisejä, joista monet kelpaisivat musiikillisesti länsimaiseen popkaanoniin. Ja kuitenkin esimerkiksi italialaisiin sävelmiin ihastuneessa Suomessa ainoaksi Battiato-coveriksi on jäänyt Seija Simolan levyttämä Juna Turkuun (I treni di Tozeur), yksi noloimmista käännösiskelmistämme.

Battiato saattaisi ehkä kokea empatiaa Simolaa kohtaan käännösten vaikeudessa. Aloittihan hän itsekin 1960-luvulla protestisävytteisenä iskelmälaulajana, joka joutui kuitenkin äänittämään kansainvälisiä hittejä kuten Aphrodite’s Childin Rain and Tears.

1970-luvun alussa Battiato vaihtoi progressiiviseen rockiin löydettyään VCS3-syntetisaattorin manipulointimahdollisuudet. Tässä toinen hänen Suomessa näkyneistä heijastuksistaan, joka on kiinnostanut lähinnä levymessuilla italialaista progea haalivia partaäijiä. Syntyi neljä progealbumia, joiden jälkeen Battiato joutui Englannissa arvoitukselliseen liikenneonnettomuuteen, vähän kuin Bob Dylan 1960-luvulla. Tämän jälkeen hän levytti muutaman vuoden avantgardistista klassista.

Battiato palasi popin pariin 1970-luvun lopulla yhdistellen täysin luonnollisesti uuden aallon soundeja ja omakohtaista mystiikkaa sekä islamin sufilaissuuntauksen tapaista mietiskelyä. Suurmenestys seurasi parin vuoden päästä. Italialaiset mieltyivät kotkannenäisen miehen lauluihin niin, että hän sai lempinimekseen Il Maestro: ei vain mestari, vaan myös opettaja.

Il Maestro on seurannut kotimaansa valtavirtamusiikkia ulkopuolisena kuten kunnon mystikko. Nämä laulut ovat imeneet vaikutteita Afrikasta, Lähi-idästä ja muslimikulttuurista yhtä lailla kuin länsimaiden klassisesta musiikistakin. Battiato on kotiseutunsa Sisilian tapaan eräänlainen mannerten välinen saari, jossa eri kulttuurien vaikuttimet saavat vallita tasaveroisesti.

Battiaton taide ei rajoitu vain poppiin. Hän on myös elokuvaohjaaja, taidemaalari ja oopperasäveltäjä. Jutussa pitäydymme kuitenkin lähinnä popilmaisussa.

Italian politiikkaankin Battiato on hieman sotkeutunut. Maaliskuussa hänen vihapäissään laukomansa kritiikki Italian parlamentista johti hänen erottamiseensa Sisilian turistiasessorin tehtävästä.

Mutta sufikin saa suuttua aiheesta. Vaikka muuten rauhallinen olisikin.

#1 MECCANICA (1972)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

”Meccanici i miei occhi
di plastica il mio cuore
meccanico il cervello
sintetico il sapore”

”Mekaaniset silmäni
muovista sydämeni
mekaaniset aivot
synteettinen maku”

Battiaton proge sisältää joitain viittauksia klassiseen musiikkiin, mutta se on fragmentaarista ja leikkisää, ei pompöösiä spektaakkelirakentelua. Meccanica on osuva tiivistelmä esikoisalbumi Fetuksen lähestymistavasta. Efektoidusta pianosta fuzzkitaralla soitettuun hulinaan, viulun ja rumpukoneen tanssiin, akustiseen laulunpätkään ja lopun kuoroon, kaikki muutamassa minuutissa.

Fetuksen teemana on ihmissikiön kehittyminen kohdusta tuntemattomuuteen. Meccanica tarkastelee ihmisen mekaanista tulevaisuutta. Tai nykyisyyttä, olihan ihminen lentänyt jo kuuhun. Kun NASA:n astronautit alkavat puhua ”historian kauimmas yltävää puhelua” Richard Nixonin kanssa, laittaa Battiato taustalle sumean version Bachin Airista. Harvemmin on tämä taustamusiikkiklassikko kuulostanut näin surulliselta.

#2 IL RE DEL MONDO (1979)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Albumi L’era del cinghiale bianco (Valkoisen villikarjun aika) esitteli Franco Battiaton, joka tarjoili 1970-luvulla syntynyttä mystikon näkökulmaansa kuulijoille popin muodossa. Battiato aloitti pitkän yhteistyön klassisesti koulutetun viulisti Giusto Pion kanssa, josta seurasi lukuisia aikansa kirkkaimpia italopopin jalokiviä.

Il re del mondo (Maailman kuningas) on juuri tällainen parin säkeistön muotovalio, yksinkertaisten ja soittimelta toiselle helposti mukautuvien riffien mantra, joka tuntuu tavoittelevan taivaita Battiaton falsetin myötä. Näiden biisien klassisen musiikin tausta kuuluu siinäkin, että Battiato on esittänyt niitä jousiorkesterin kanssa olennaisen säilyttäen.

Sanoitus pohjautuu sufifilosofi René Guénonin maailmanselitysteoriaan jonkinlaisesta jumalsaatanasta, joka ohjaa ihmisiä sekä hyvässä että pahassa.

”Nei vestiti bianchi a ruota
Echi delle Danze Sufi
Nelle metro giapponesi, oggi,
macchine d’Ossigeno”

”Valkoisissa kellohelmoissa
pyörivien sufitanssijoiden kaiku
Japanilaisissa metroissa
on tänään happikoneita”

Liikkeeseen perustuva vertaus alkaa näennäisesti turhasta liikkeestä. Sufit katsovat kuitenkin saavuttavansa egosta irtautumisen Jumalaa näin palvoessaan. Täyteen ahdetut japanilaismetrot ovat moninkertaisessa ristiriitaisuudessaan yhteiskunnan organisaatiosidonnaisuuden pölhöyden tuote. Päämääräiseltä vaikuttava liike onkin keinotekoisista rakenteista irti päästämisen pelkoa.

Il re del mondo kulminoituu tyrmistyttävään länsimaisen populaarikulttuurin kritiikkiin.

”Più diventa tutto inutile
e più credi che sia vero
e il giorno della Fine
non ti servirà l’Inglese”

”Mitä hyödyttömämmäksi kaikki tulee
sitä enemmän pidät sitä totena
viimeisenä päivänä
ei englannille ole käyttöä”

On muistettava, että Battiato esittää kritiikin popin keinoin. Kyseessä ei ole tuomiopäivän saarna, vaan muistutus siitä, että popkulttuuri ei hurmaavuudestaan huolimatta voi tarjota kenellekään koko elämää. Muttei siitä eristäytyminenkään ole mikään ratkaisu. Battiato palasi poppiin, koska sufismi ja pop voivat tasapainottaa toisiaan. Samalla lailla Arthur Russell ajatteli omasta buddhistipopistaan.

#3 ALICE – PER ELISA (1981)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

”Per Elisa vuoi vedere
che perderai anche me.
Per Elisa non sai più distinguere
che giorno è
e poi, non è nemmeno bella”

”Saat nähdä, että Elisan vuoksi
menetät minutkin.
Elisan vuoksi et enää tiedä
mikä päivä nyt on
eikä hän ole edes kaunis”

1980-luvun alussa Franco Battiato ja Giusto Pio suorastaan tehtailivat lauluja. Battiaton omien levyjen lisäksi hienoja albumikokonaisuuksia syntyi myös Alicelle, Giuni Russolle, Milvalle ja Giusto Piolle itselleen.

Alicen kanssa täydessä yhteistyössä tuotettu syntetisaattoripohjainen jälki oli näkyvintä. San Remon laulufestivaalit voittanut intensiivinen Per Elisa oli Alicen läpimurtohitti sekä Italiassa että Euroopassa ja samalla ensimmäinen laajaan tietoisuuteen päässyt Battiaton kappale.

Per Elisan lähtökohtana oli Beethovenin Für Elise, jota alun intro mukailee. Battiato ja hänen tuolloinen tuottajansa Angelo Carrara kehittivät soundin, jossa kuivan jämäkkä basso toimii kontrastina diskanttien syntikoille, kitaroille ja viuluille. Mittarit ovat heiluneet studiossa millintarkasti.

Alicen kirjoittamat sanat tekevät biisistä Für Elisen katkeran peilikuvan ja hänen syvä, paikoin kähisevä äänensä vahvistaa minäkertojan kateutta. Itsekontrollin menetyksen teema heijastelee myös Battiaton intressejä. Per Elisan on joskus katsottu kertovan huumeista. Alicen pidättelemätön esitys voi tukea tätäkin teoriaa.

#4 CUCCURUCUCÙ (1981)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

”Cuccurucucu Paloma
ahia – iaia – iai cantava”

”Kukkurukkukkuu, lintu
aijjaijjai laulaa”

Ja mitäs tämä sitten on?!

Battiato koettelee jonkun maun rajoja lainaamalla tuskaisan meksikolaisbiisin nimen kappaleeseensa ja vääntämällä siitä oman koukun, joka kuulostanee hieman banaalilta italialaisillekin. Mutta maailman turhista paineista vapautunut pystyy laulamaan vähän höperöitäkin pokerinaamalla.

Cuccurucucù on sitä paitsi musiikillista täydellisyyttä. Sen melodia jää pomminvarmasti päähän ensikuulemalta. Biisi on yhtä paljon smoothia kuin krautrockia tarkasti sijoitettuine urkumattoineen: kertosäkeen säröinen ja säkeistöjen eteerinen vuorottelevat kuin positiivinen ja negatiivinen sähköverkossa. Joustavan sovituksen kruunaa madrigaalikuoro.

Eikä keneltäkään voi jäädä huomaamatta Cuccurucucùn kolmas säkeistö.

”Lady Madonna, I can try
With a Little Help from My Friends
Oh, goodbye Ruby Tuesday
Come on baby, Let’s Twist Again
Once upon a time
You dressed so fine, Mary
Like just a woman
Like a Rolling Stone”

Rockklassikoiden nimistä oman biisin rakentaminen vaikuttaa häikäilemättömältä. Eikä se jää siihen. Cuccurucucù mainitsee sanoituksessaan Bob Dylanin ja Chubby Checkerin rinnalla italialaisia kevyen musiikin klassikoita, kuten Il mare nel cassetto ja Mille bolle blù. Minä olen muistanut viikonloppuisää autiotalossa.

Biisi avautuu emoalbumi La voce del padronen (His Master’s Voice) osana. Battiato viittaa siinä usein Theodor W. Adornon kirjoituksiin. Adorno piti populaarimusiikkia kyynisenä tuoteteollisuutena, joka luo uusia hittikappaleita järjestämällä vanhojen kappaleiden ainekset yhä uusiin yhdistelmiin. Cuccurucucù ja La voce del padronen muut hitit, kuten Centro di gravità permanente, tekevät tämän prosessin läpinäkyväksi olemalla samalla mitä tarttuvinta poppia.

Cuccurucucùn sitaattisilppu ja kulttuuriarvostuksilla leikittely voisi olla yksipuolista kritiikkiä, elleivät La voce del padronen kappaleet kertoisi myös Battiaton palavasta rakkaudesta popmuotoon. Englanninkieliset biisisitaatit ovat nekin Battiaton omasta nuoruudesta. Eikä kyseessä ole vain itsetietoinen nostalgian myyminen. Tulevaisuuden puolesta puhuvat jo Cuccurucucùn komppi ja albumille strategisiin paikkoihin sijoitetut syntetisaattorit.

Vuosikymmen on vasta alkanut ja Battiato on jo päihittänyt sekä brittiläiset metasynapopparit että hiphopparit omassa pelissään. Kaikki tämä olisi ollut vain akateemista leikittelyä, elleivät italialaiset olisi ottaneet Battiatoa tuolloin omakseen. La voce del padrone saavutti ensimmäisenä italialaisena albumina miljoonan myydyn kappaleen rajan. Se on edelleen suositeltavin aloituskohta Battiaton poplevyistä kiinnostuneille.

#5 VOGLIO VEDERTI DANZARE (1982)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

La voce del padronen seuraaja L’arca di Noè ei tyytynyt tulevaisuuden kauppaamiseen menneisyyden petollisessa kääreessä, vaan se oli tarkoituksella poliittisempi, esoteerisempi, sarkastisempi ja paikoin jopa pessimistisempi levy. Fokuksen siirtäminen afrikkalaiseen ja arabialaiseen kuvastoon toi esille Battiaton kiinnostusta sufismiin ja Sisilian naapurimantereeseen entistä voimakkaammin.

Selkeästi rakastetuimmaksi kappaleeksi osoittautui Voglio vederti danzare, tanssimisen iloista kertova hittimyönnytys. Mutta sekin on toteutettu ilman rumpuja itämaisen sävelistön ja kuvaston kuljettaessa syntetisaattoreita. Tällaisesta The Neptunesia kehuskeltiin 20 vuotta myöhemmin.

”Voglio vederti danzare
come le zingare del deserto
con candelabri in testa
o come le balinesi nei giorni di festa”

”Haluan nähdä sinun tanssivan
kuten aavikon vaeltajat
kynttilät pääsi päällä
tai kuten balilaiset juhlapäivänä”

Voglio vederti danzare maalaa kuvia tanssista eri puolilta maailmaa. Ansaitun kunniansa saavat diskojen sijaan ”shamaanien riitit ja kapinalliset kulkurisoittajat”. Tanssiminen perinteisesti tai vapaalla tyylillä ilman itsetiedostusta on mitä ihaninta. Katsokaa vaikka Battiaton muuvseja kohdasta 2:14 eteenpäin.

”Nella bassa padana
nelle balere estive
coppie di anziani che ballano
vecchi valzer viennesi”

”Po-joen laaksossa
kesällä tanssihalleissa
ikääntyneet parit tanssivat
vanhoja wieninvalsseja”

Hienoin hetki koittaa, kun Battiato mainitsee eurooppalaiset valssit ja Giusto Pio muuntaa samalla kappaleen kolmijakoiseksi, johdattaen meidät vapauteen diskoteekkien monotoniasta.

#6 ALICE & BATTIATO – I TRENI DI TOZEUR (1984)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

”Anna lapsuus takaisin mulle,
Turkuun tahdo en”

Ehhehhehheh. Seija Simolan ja Jokke Seppälän levyttämälle versiolle Alicen ja Battiaton euroviisusta on internetaikana päästy kunnolla naureskelemaan. Simolan itse tekemä käännös lähtee ymmärrettävältä pohjalta, eli lapsuuden viattomuuden kaipuusta. Se, ettei studiossa huomattu kertosäkeen turkulaisvihamerkitystä on käsittämätöntä, ellei kyseessä ollut tahallinen piruilu.

Tämä kaikki peittää mielestäni kaikkien aikojen parhaan euroviisun ansiot, jotka Suomen raatikin palkitsi 12 pisteellä. I treni di Tozeur toi kisoihin oopperarakenteineen, ekonomisesti käytettyine mezzosopraanoineen ja tahtilajin vaihdoksineen sellaista sofistikoituneisuutta, että Euroviisut eivät sitä ansainneet, eivätkä ansaitse vieläkään. Battiaton uralle kappaleella oli myös merkitystä, sillä jousiorkesterin ja modernien popsoundien rinnakkaisuus vakiintuu hänen äänimaailmassaan tästä eteenpäin.

Battiaton ja Rosario Cosentinon sanoitus sijoittuu Sisilian naapurimaa Tunisiaan, jossa junan päämääränä on keidaskaupunki Tozeur. Vanha rata kulkee suolakaivosten läpi ja tekstissä viitataan myös kolonialistisen Pohjois-Afrikan historiaan, jonne rakennettuihin kristillisiin kirkkoihin säilöttiin Eurooppaan pyrkivät turvapaikanhakijat ja jossa ranskalaiset testailivat ohjuksiaan.

”Nelle chiese abbandonate si preparano rifugi
e nuove astronavi per viaggi interstellari
in una vecchia miniera distese di sale
e un ricordo di me come un incantesimo”

”Hylätyissä kirkoissa tehdään suojia
ja uusia avaruusaluksia matkoille tähtiin.
Vanhassa suolakaivoksessa
muisto minusta, kuin lumous”

I treni di Tozeur sisältää näitä massiivisia tapahtumia, mutta myös täyttymätöntä elämää elävien yksilöiden muistoja. Se yhdistää elementit keskenään vaivatta myös musiikillisesti, kun Alice liittyy yhtäkkiä Battiaton lauluun kesken tämän säkeen ja rakentaa jatkumon omaan säkeeseensä. Äänikuva muuttuu korvissa hienovaraisesti kuin aavikon kangastus.

Tozeurin junalla on myös historiallinen vastineensa: Tunisian hallitsijan aikanaan omistama Le Lézard Rouge, jota rakennettua rataa varten uhrattiin köyhän kansan resursseja ja ihmishenkiä. Tunisiassa junan nähtiin symboloivan eurooppalaista imperialismia ja elintapoja.

Poliittisen sisällön näennäisesti kieltävät Euroviisut saivat joukkoonsa yhden hiljaisimmista eurooppalaisen elämän kritiikeistään. Historian laaja-alaisesti näkevä mystikko vihjaa kertosäkeessä yhdellä rivillä, että Euroopan bileet loppuvat aikanaan.

”Passano ancora lenti i treni per Tozeur”

”Tozeurin junat kulkevat vielä hitaasti ohi”

#7 L’OMBRA DELLA LUCE (1991)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Irak, joulukuu 1992. Maa on YK:n asettaman 13-vuotisen kauppasaarron alaisena. Pelkästään alle viisivuotiaita on arvioitu periodin aikana kuolleen yli puoli miljoonaa.

Saarron rikkovat omalta osaltaan italialaiset orkesterimuusikot ja Franco Battiato, jotka humanitäärisen avun lisäksi pitävät Bagdadissa konsertin. Battiato on 1980-luvun lopulla kääntynyt vielä enemmän pois puhtaasta popista ja alkanut tuoda jumalsuhdettaan suoremmin esiin. Hän on aavikkofilosofivaiheessaan partoineen kaikkineen.

Konsertti alkaa L’ombra della lucen aikaa hidastavalla orkesteritaustalla ja hienonhienolla, vaistonomaisesti muuttuvalla laulumelodialla. Kyseessä on yksinkertaisesti rukous, jonka Battiato on kääntänyt esitykseen varta vasten arabiaksi.

”Riportami nelle zone più alte
in uno dei tuoi regni di quiete:
è tempo di lasciare questo ciclo di vite
e non abbandonarmi mai”

”Vie minut takaisin korkeimmille paikoille
hiljaisuuden valtakuntaasi
on aika jättää näiden elämien kiertokulku
äläkä hylkää minua”

Kappale pohjautuu buddhistien Tiibetiläiseen kuolleiden kirjaan, jolla ei pitäisi olla yhteyttä islaminuskoisten elämään. Koska Battiato mystikkona katsoo kaikkien uskontojen pyrkivän yhteyteen saman Jumalan kanssa, on valinta ymmärrettävä. Rukouksen pitäisi ylittää kaikki rajat.

”Perchè, la pace che
ho sentito in certi monasteri,
o la vibrante intesa di tutti i sensi in festa,
sono solo l’ombra della luce”

”Koska se rauha,
jonka tunsin joissain luostareissa
tai kaikkien aistien yhteinen riemu
ovat vain valon varjo”

Battiaton näkemys uskosta ei ole askeettinen, vaan jumalyhteyttä maan päällä voi tavoitella myös aisti-ilojen kautta. Lopulta kaikki maan päällä on kuitenkin vain valon varjo, Platonin tunnetun luolavertauksen tapaan.

#8 LA CURA (1996)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Battiato on 1990-luvun puolivälistä eteenpäin keskittynyt taas popformaattiin. Albumit L’imboscata ja Gommalacca olivat yllättävän kitarapainotteisia, kun taas balettia varten tehty Campi magnetici hyödynsi äärimmäisiä konesoundeja. Sanoituksista on vastannut 90:ää ikävuotta lähentelevä kyynikkofilosofi Manlio Sgalambro. Pikku hiljaa musiikin ja sanojen balanssi on vääristynyt jälkimmäisen hyväksi niin, että Battiaton nykyjulkaisut kiinnostanevat vain italiaa osaavia.

Vielä 1990-luvulla tasapaino säilyi, selvimmin La Curassa. Sgalambron sanat menevät äärimmäisyyksiin yhtä henkilöä kohtaan osoittamassaan huolessa, mutta Battiato kompensoi tätä laittamalla vanhahtavat ja oudot laulusamplet kuulijaa tervehtimään.

”Tesserò i tuoi capelli
come trame di un canto.
Conosco le leggi del mondo,
e te ne farò dono.
Supererò le correnti gravitazionali,
lo spazio e la luce per non farti invecchiare”

”Punon hiuksesi yhteen
laulun säkeiden lailla
Tunnen maailman lait
ja teen niistä lahjan sinulle
Päihitän painovoiman virtaukset,
tilan ja valon, jotta et vanhentuisi”

Nämä lupaukset toimivat paremmin kappaleen kevyesti varjostetussa melankoliassa kuin näytöllä. Laulun säkeiden mestarillinen punominen viittaa myös Battiaton uraan. Sitä hän on todella tehnyt.

Myös italialaiset huomasivat tämän. La Cura palautti Battiaton suosion Italiassa lähelle 1980-luvun alun tasoa. Se on hänen sertifioitu viimeinen klassikkonsa. Kosketus ei ole enää pehmein mahdollinen, vaan Battiaton ääni käväisee niissä suurissa tunteissa, joita italialaiset myös suosivat.

Battiatoa kuunnellessa syntyy vaikutelma kevyestä, mutta aidosti huolestuneesta kosketuksesta. Laulujen moraalinen ydin ja tiivistetyt muinaiset viisaudet esitetään usein niin rennosti mutta kuitenkin läsnä olevasti, että kaikki saarnaavuus ja popin ilmeisimmät egoistiset tunneansat vältetään. Selitys ei välttämättä löydy vain mystiikasta, vaan myös italialaisten lauluntekijöiden lähestymistavasta, jota edesmennyt Lucio Dalla avasi tyhjentävästi:

”Kevyt ei ole syvällisen vastakohta. Ne kuuluvat yhteen. Mitä kevyempi jokin asia on, sitä syvemmälle se pääsee. Kevyt ei välttämättä tarkoita helppoa tai näennäisesti typerää. Keveys on etu, eikä haitta.”

Ehkä kyseessä on sensibiliteetti, jota voimme täällä kaukana Välimeren aalloilta ja omalla tavallamme äärimmäisiin tunteisiin fiksoituneina vain ounastella.

Kirjoittaja kiittää Johanna Pitkärantaa biisisitaattien käännösavusta. Lucio Dallaa lainattiin dokumentista Italoiskelmän kulta-aika.