Sounds like Bob Dylan, obviously

Dylan-vaikutteisesta kappaleesta puhuminen voi olla turhauttavaa. Jos classic rock -dekaaneja on uskominen, 70 vuotta täyttävä artisti jättänyt on jälkensä kaikkeen häntä seuranneeseen rockmusiikkiin. Välillä vaikutus kuitenkin on hienovaraisempi, välillä taas kaikkea muuta.

Dylan-kloonien kulta-aikaa oli 1960-luvun puoliväli. The Byrdsin debyyttilevyllä (1965) kahdestatoista raidasta neljä oli Dylan-sävellyksiä. Jopa Nancy Sinatran ja Sam Cooken kaltaiset artistit versioivat miehen tuotoksia. Irwin Goodmaninkin oli laulettava rotestinsa nasaaliäänellä uskottavuus(!)pisteiden saamiseksi.

Vaikka huumorimusiikin puolelle luisuvat parodiat jätettäisiinkin laskuista (riemastuttava Dylan Hears a Who -albumi tai Frank Zappan Flakes), välillä on vaikeaa erottaa, milloin kopiolevytysten kohdalla kyse on epätoivoisesta yrityksestä ratsastaa folkrockbuumilla, milloin taas satiirista. Parhaimmillaan ne osoittavat, kuinka helppoa Dylanin tyylin imitoiminen oli jo aikalaiskuulijoille, ja kuinka muodon jäljittelystä saattoi myös seurata jotain uutta.

Sonny – Laugh at Me (1965)

Sonny Bono onnistui 1960-luvun mittaan toistuvasti tekemään tahatonta parodiaa omasta imagostaan. Osuvasti nimetty Laugh at Me kääntyy sekin itseään vastaan. Sonny yrittää soololevynsä alussa vakuuttaa kuulijoilleen, että hänellä on vaihteeksi painavaa asiaa:

“I never thought I’d cut a record by myself but I got somethin’ I wanna say. I want to say it for Cher and I hope I say it for a lot of people.”

Seuraa dylanilaisella määkimisellä läpiviety hölynpölysanoitus individualistisen ajattelun hyveistä ja toisten vaatteille nauramisen typeryydestä. Sonnyn uuden introspektiivisemman tyylin ”syvällisyys” on niin haparoivaa, että kyse voisi olla Spinal Tap -läpästä. Ei aivan sukupolvensa ääni.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Simon & Garfunkel – A Simple Desultory Philippic (or How I Was Robert McNamara’d into Submission) (1966)

Yleensä hyvän maun rajoissa pysyneen duon arvostelukyky petti Parsley, Sage, Rosemary and Thyme -albumin omituisella täyteraidalla. Nimihirviö kuulostaa akustisen rämpytyksen ja kännisen fuzzkitaran säestämältä beat-runoudelta harrastelijatason improvisaatioillassa. Kommunistivainoharhoista ja nimenpudottelusta koostuva sanoitus yrittänee toimia folkrock-satiirina maalitaulunaan eritoten Dylan, mikä käy ilmi Paul Simonin kenties väkinäisimmästä koskaan kirjoittamasta rivistä:

”When you say Dylan, he thinks you’re talking about Dylan Thomas, Whoever he was”

Väkivaltaisen huuliharppusoolon päätteeksi Simon mumisee Bobia imitoiden “I lost my harmonica, Albert” – viittaus manageri Albert Grossmaniin ja Dylanin vuoden 1964 Phillharmonic-keikalla päihtyneenä kadottamaan huuliharppuun. On vaikea sanoa, onko raita ilkikurista hupailua vai oikeasti katkeraa naljailua maestrolle.

http://www.youtube.com/watch?v=WpvklDPRlhg

Stealers Wheel – Stuck in the Middle with You (1972)

Dylan-pastissien kruununjalokiviin kuuluva biisi oli Joe Eganin ja Gerry Raffertyn yhtyeen kansainvälinen tähdenlento, joka noteerattiin myös Dylanin kotimaassa. Slide-kitara ja lehmänkello soivat skottibändin letkeässä countryrockissa yllättävän uskottavasti. Astmaattisine vokaaleineen sekä lyriikoissa esiintyvine klovneineen ja jokereineen kappale kuulostaa ilmetyltä esikuvaltaan, mutta on myös tarpeeksi omaperäinen ja svengaava toimiakseen omillaan. Sittemmin tarttuva renkutus on alkanut assosioitua kyllästymiseenkin asti Quentin Tarantinon Reservoir Dogsiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mouse – Public Execution (1966)

Texasilaisen Mouse & The Trapsin nokkamies Ronnie Weiss oli kaikesta päätellen kova Highway 61 -kauden soundin fani. Weissin alter-egon alla julkaistu ensisingle nosti bändin hetkeksi paikallisradiolistoille. Billboardilla sijoitus oli kohtalainen 121.

Osoitus siitä, että popmusiikissa suora kopiointi yleensä avittaa lentoon vain hetkeksi. Uskollinen Like a Rolling Stone -plagiaatti ei ehkä yltänyt esikuvansa suosioon, mutta jälkeen jäi silti viihdyttävä garage-kuriositeetti.

http://www.youtube.com/watch?v=7PnzoZr12Iw

The Hombres – Let It Out (Let It All Hang Out)

The Hombresin ainokaiseksi jääneen pitkäsoiton takakansiteksti on hellyttävää luettavaa. Yksi tyypillinen 1960-luvun teinisensaatiotarina muiden joukossa: Memphis High’n poikien suosikkiharrastuksiin kuuluvat vesiurheilu, metsästys ja tyttöjen vahtaaminen. Bändin laulaja on uimajoukkueen kapteeni ja saanut stipendin useisiin huippuyliopistoihin, mutta päättänyt lähteä tavoittelemaan mainetta ja kunniaa viihdemaailmaan. Toisin kävi, mutta ehkä sujuvasti sanailevan dylanilaisen fratrock-anthemin perinnökseen jättäneestä bändistä olisi täydellisessä maailmassa kehittynyt oman aikansa Beastie Boys?

http://www.youtube.com/watch?v=bGGMPQtK71o&feature=related

David Bowie – Unwashed and Somewhat Slightly Dazed (1969)

Identiteettiään haeskellessaan nuori Bowie rämpytteli keikoillaan akustisella kitaralla ja otti tukkaansa vaikuttavan afropermanentin, jonka esikuvasta ei ole epäilystä, ainakaan tämän raidan perusteella. Jatkuvasti kiihtyvällä tajunnanvirralla ladattu lyriikka osoittaa Bowien kykyä imitoida luontevasti kohteensa liirumlaarumeja ja intonaatiota, mikä näkyy myös täytesanoilla ladatussa kertosäkeessä.

Saman ironian Bowie ilmaisi myöhemmin vakavamielisemmällä Hunky Doryn kappaleella Song for Bob Dylan, jossa hän väittää minkä tahansa muistikirjaraapustuksen tyydyttävän herran faneja.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Beatles – You’ve Got to Hide Your Love Away (1965)

Lennonin definitiivinen Dylan-pastissi. Jo valmiiksi perinteisen rakkauslaulun kaavoja pessimismillään horjuttanut synkistelijä-beatle löysi Dylanista hengenheimolaisensa ja loihti folkahtavaan balladiin aavemaisen lannistuneen tunnelman, joka myös enteilee molempien tuotannoissa näkyviä misogynisiä teemoja. Historioitsija Ian MacDonald näkee kappaleen Lennonin kasvupyrähdyksenä täyteen mittaan taiteellisessa ilmaisussaan ja yleisön sijoittamisen pellen osaan tyypillisenä dylanilaisena tyylikeinona. Paul McCartney muotoili saman yksinkertaisemmin: ”It was basically John doing Dylan”.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!