Diskografiat

Soundgarden – rockin sulatusuuni

Soundgarden, sons of a gun.

Soundgarden, sons of a gun.

Tavallisesti yhtyeen kuin yhtyeen ulosannista saa hyvän kuvan tarkastelemalla sen cover-valintoja. Soundgardenin kohdalla keskeisimmät ilmaisua määrittävät laina-artistit ovat itsestään selvästi Black Sabbath ja The Beatles. Näistä toisilleen vastakkaisista mutta suurista popin kulmakivistä yhtyeen sointi suurilta osin rakentuu: painavista ja hitaasti soutavista kitarariffeistä sekä soitannollista raskautta tasapainottavista uljaista melodioista jotka tarttuvat korvaan kuin sula purukumi tennarinpohjaan.

Soundgardenin moniulotteisuudesta ja avarakatseisuudesta kertovat kuitenkin täydennykset: bändi on soittanut taiderockia (Devo), perinnerockia (The Rolling Stones), garagea (The Stooges) funkia (Gladys Knight & the Pips, Ohio Players), punkia (Fear, The Buzzcocks) ja psykedeelistä rockia (Jimi Hendrix). Ja jottei yhtyettä luultaisi liian vakavamieliseksi, bändin on lainannut myös Cheech & Chongia ja Spinal Tapia.

Soundgardenin monimuotoisuutta lisäsi – tai lisää – se, että biisinkirjoittamisessa kunnostautui jokainen bändin jäsen. Vaikka laulajakitaristi Chris Cornell on tehnyt leijonanosan yhtyeen kappaleista, omintakeisia otteita harrastavan kitaristi Kim Thayilin merkitys yhtyeen sointiin on oleellinen. Myös isolyöntinen, sittemmin Pearl Jaminkin rumpaliksi ryhtynyt Matt Cameron sekä basistit Hiro Yamamoto ja myöhemmin Ben Shepherd ovat kantaneet kortensa kekoon ansiokkaasti.

Grunge-lokeroon itsestäänselvästi asettuva Soundgarden perustettiin Seattlessa, grungen pääkallonpaikalla vuonna 1984. Yhtye muunsi ilmaisunsa reilun kymmenen vuoden aikana punk-vetoisesta poprockista sludge metalilla ja taidehäröilyllä silatun popin pariin. Bändin kehityskulku levy levyltä olikin huimien harppausten askellusta, ainakin uran ensimmäisen vaiheen päättäneeseen, taantumuksen merkkejä heijastelleeseen Down on the Upside -levyyn asti.

Bändi teki vain kourallisen levyjä, mutta kuunneltavaa yhtyeen diskografiassa riittää silti paljon – osittain ylipitkistä levyistä, mutta pääasiassa runsaasta irtobiisien ripottelusta johtuen. Yhtyeen marjanpoimija-fani koostaakin helposti oheistuotannosta erinomaisen kokoelman, yllämainituista covereista muodostuvan lainakappalepaketin lisäksi. Bootleg-muodossa on julkaistu irtokappaleita kehräävä Fresh Deadly Rarities.

Oheisessa listassa ei ole pienjulkaisuja, kokoelmia tai livelevyjä. Kaikkia bändi on julkaissut, ja jos noista yhden perusteella pitäisi hahmotella, mistä Soundgardenissa on parhaimmillaan kyse, suositus kohdistuu pari vuotta sitten julkaistuun, 1996 taltioituun livelevyyn Live On I-5. Tätä 1990-luvun materiaaliin keskittyvää liveä sopii täydentää Spotfystäkin kuultavalla Gun-bootlegillä, jolla yhtye rymistelee vanhempaa materiaaliaan raa’alla voimalla.

soundgarden_diskoPeruskurssi

Badmotorfinger (1991)

BadmotorfingerGrunge-buumin nousussa Soundgardenin panokset kovenivat äärimmilleen. Kun uusi basisti Ben Shepherd (välissä nelikielistä lohmi Nirvanassakin piipahtanut Jason Everman) oli ajettu sisään, Louder than Love -nosteen jälkipoltteissa yhtye oli hurjassa vireessä. Tästä todisteena on sekin, että yhtyeen kovimmat ylijäämäraidat Birth Ritual ja Cold Bitch ovat peräisin tältä kaudelta. Myös yhtyeen vuonna 2010 tapahtunutta paluuta pönkittäneen Telephantasm-kokoelman ”uusi biisi” Black Rain on Badmotorfinger-sessioiden peruja.

Luomisvimma tuntui ainakin osittain avautuvan myös Temple of the Dog -projektin kautta, joka osui samaan saumaan Badmotorfingerin pohjatyön kanssa. Temple of the Dogissa Cornell ja Cameron yhdistivät voimansa Pearl Jam -äijien kanssa yhteisen menetyksen kautta. Mother Love Bonen laulajan Andrew Woodin kuoleman surullisissa jälkimainingeissa he loivat vapaamuotoista jamipohjaista musiikkia, joka vaikutti selkeästi Soundgardeninkin biisimateriaalin terävyyteen.

Sillä oli syynsä, miksi laadukasta materiaali jätettiin Badmotorfingeriltä pois. Se on käytännössä täydellinen sellaisena kuin se julkaistiin. Aiempaan verrattuna kaikki on kovempaa: melodiat, riffit, soundit, soitto, dynamiikka… Levy on huikeaa riemumarssia alusta loppuun, aina taiteellisemmasta vyörytyksestä (Jesus Christ Pose) punk-pohjaiseen metakointiin (Face Pollution) ja raskassoutuisesta riffimyllytyksestä (Room a Thousand Years Wide) aurinkoisempaan melodisuuteen (Outshined). Yhtye sulatti nyt myös blues-kaavan tyylillä omakseen: levy päättyy New Damagen majesteettiseen lunastukseen.

Maanisesti takovan videobiisin Jesus Christ Posen ansiosta Badmotorfinger nosti Soundgardenin valtavirran huomioon. Noin outo ja vimmainen kappale ei kuitenkaan noussut varsinaiseksi hitiksi, kuten ei muutkaan levyn kappaleet. Se ei silti hälvennä biisien rautaista tasoa; omassa vaihtoehto-lokerossaan ne ovat mestarillisia tekeleitä. Biisien laadukkuutta alleviivaten itse Johnny Cash otti levyn mahtavan avauskappale Rusty Cagen tulkittavakseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Superunknown (1994)

SuperunknownTästä levystä muistuu mieleen se, että siinä on tajuton määrä todella hienoja kappaleita ja mutta myös liikaa biisejä. Jälkimmäinen syö kokonaisuuden iskuvoimaa aika pahasti, semminkin kun osa kappaleista on aikamoista tauhkaa: tuskin monikaan erityisesti kaipaa kuultavakseen Mailmania, Fresh Tendrilsiä tai Limo Wreckiä, instrumentaalisekoilu Halfista puhumattakaan. Superunknown on ladattu täyteen myös laadukkaita kappaleita, joiden elinvoima sykkii edelleen vahvana.

Superunknownilla Soundgardenin pop-sensibiliteetti oli kovassa nousussa. Se yhdistyi mahtavasti luomuisan lo-fi-estetiikan kanssa flirttailevaan mutta todella nautinnolliselta kuulostavaan tuotantoon. Sen ansiosta bändi kuulostaa samaan aikaan massiivisen jykevältä, vapautuneelta ja ilmavalta. Upean orgaaninen äänimaisema saa lisäksi kappaleet rullaamaan erinomaisesti, mistä toki on kiittäminen myös kovan luokan musikanteiksi kehittyneiden soittoniekkojen otteita instrumenttiensa parissa.

Uutena, tai ainakin aiempaa selkeämmin tunnistettavaksi muotoutuneena elementtinä ovat mukana 4/4-tahtijaosta poikkeavat rytmit. Bändi tuntuu monimutkaistavan rytmipohjaansa kuin kiusallaan: jos kerran melodioissa ja soundissa on suurta yleisöä kosiskelevaa otetta, biiseihin upotetaan osioita, joiden aikana junteilta aivot nyrjähtävät ja jalat sekoavat. Silti, ratkaisu toimii, ja Soundgardenissa aina läsnä ollut kierous sai uuden ja ilmaisua aidosti elähdyttävän ilmenemismuodon. Tämä musiikillinen kierre myös upposi: 7/4-tahdissa klenkkaava Spoonman osui suurenkin yleisön makuhermoon. Myös erinomainen popralli My Wave riuhtoo ajoittain poikkeavin askelin.

Isoimman vaikutuksen levyn kappaleista tekee suoraviivaisin rallatus Black Hole Sun. Se on bändin suurin hitti ja luku sinänsä, eikä sen kuulemiselta liene monikaan välttynyt. Tuon lähes kyllästymiseen asti toistetun voimahiturin avulla levy ja yhtye nousivat supertähtitasolle.

Bändi myös laajensi otteitaan yhä syvemmälle myös popista vastakkaiseen suuntaan: 4th of July on yhtyeen hitain ja raskain biisi, ja sitä myöten silkkaa doom metalia. Siinäkin bändin väläyttää kontrastitajunsa ylivoimaisuutta: laahaten ja alavireisesti moukaroivan riffin kuljettamaa biisiä kannattelee elähdyttävä laulumelodia, joka on yhtyeen herkimpiä.

Loppuun jemmattu pelleilyltä kuulostavia kappaleita, jotka ovat oikeasti hienoja kappaleita: hitaasti kasvava Like Suicide on selkeä ässäbiisi ja venkoillen liikkeelle lähtevä She Likes Surprises pamahtaa myös tehokkaasti päin näköä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jatkokurssi harrastuneille

Louder than Love (1989)

LouderthanloveKakkoslevylleen Soundgarden kehittyi huikeasti. Ylimääräinen häröily ja kolkkava tuotanto jäi taakse, ja fokus siirtyi raskassoutuiseen tumppaukseen. Riffeihin tuli samalla kieroutta ja tarttumapintaa, kun kitaristikaksikko oivalsi hyödyntää sekä toisiaan tukevia että hämmentäviä sointukulkuja. Jo lähtökuoppia kaivellut basisti Yamamoto pitää yhdessä isolyöntisen Cameronin kanssa ilmaisun täydellisesti kasassa kitaristien ripotellessa omia aineksiaan sekaan paikoitellen varsin vapaamuotoisesti.

Louder than Lovella Cornellin korkea ääniala vie yhtyeen ilmaisua metalliseen suuntaan. Kailotus sopii muutenkin kovaääniseltä kuulostavaan musiikkiin: laulu puhkoo karhean särömaton esimerkillisen tehokkaasti. Myös etniset melodiat alkavat hahmottua, ja paikoitellen pitkillä kutreilla silattu ja lihasharjoitteilla itsensä miehistänyt Cornell kajauttaa kuin minareettiin sijoitettu ehta heavy-äijä ikään.

Soundgarden löysi soundiinsa myös siihen hyvin istuvia elementtejä, kuten drone-jumitusta ja meluista taiderockia. Jykeväriffisenä jumittava avauskappale Ugly Truth psykdeelisine väliosineen ja huuruisine loppuosioineen toimii mainiona esimerkkinä. Yhtye heijastelee levyllä myös perin jykevää Black Sabbathin perintöä, ei vähiten raskaasti lanaavalla Gun-kappaleella.

Kokonaisuutena vakuuttava levy on kappaletasolla puolillaan hienoja kappaleita. Majesteettisesti kajahtava nimibiisi on aloituskolmikon (Ugly Truth, Hands All Over, Gun) ohella bändin parhaimmistoa. Loput kappaleet ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän kelvollista täytettä. Levyn ainoa oikeasti heikko raita on macho-kulttuurille irvaileva Big Dumb Sex.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Down on the Upside (1996)

DownOnTheUpsideTällä levyllä Soundgardenin kehitys katkesi. Ja kun yhtye tyytyi enemmän tai vähemmän toisintamaan Superunknownin kaavaa, levy suorastaan haiskahtaa siltä, että loppu on lähellä. Ja se oli, alle vuoden päässä.

Valmiiksi hiottu sapluuna toki on edelleen toimiva, eikä lopputuloksessa sinällään ole valittamista; materiaali ei ollut kuitenkaan yhtä loisteliasta kuin Superunknownilla. Myös ylijäämää oli liikaa ja se oli aiempaa turhanpäiväisempää. Tahtilajien koukeroisella hahmottelulla yhtye yritti saada biiseihin lisää ytyä, ja kohdakkoin se onnistuikin. Akustisin sävyin ryyditetty kokonaisuus on silti jokseenkin tukkoinen yritys antaa tekohengitystä sisätaudin kourissa kärvistelevälle yhtyeelle.

Aiempia levyjä kuljetti vimmainen tarve kehittyä ja rikkoa rajoja. Tällä levyllä tuo suuntaus eteenpäin jäi vajaaksi. Bändikemian rakoilemisen vuoksi levystä kehkeytyi musiikillisesti ja tunnelmaltaankin jotenkin tukahduttava. Tähän on syynä aiempaa omituisemmat sovitukset, joiden toimivuudessa on paikoitellen toivomisen varaa.

Pahiten pöhöttyneisyyden tunnetta lisää levyn ylimitoitettu pituus. Erityisesti levyn loppupuolisko löpsähtää selkeästi tyhjäkäynnin alhoon, vaikka joku Overfloater sieltä nostaakin päätään. Toisaalta, lepsakkaa yleiskuvaa virkistävää punk-vetoista mätkintää on useampikin raita. Näistä eritoten railakas Ty Cobb renkuttavine banjoineen on levyn parhaimmistoa ja yksi yhtyeen railakkaimpia biisejä. Ilman näitä energiapurkauksia levy olisi peräti ankea.

Levyn kohokohtiin lukeutuu avauskappale, rämisevän melodisena tarttuva ja perinteisempiäkin rock-korvia miellyttävä Pretty Noose. Reipas mutta mietteliäs Burden In My Hand on sekin itseoikeutettu lisä yhtyeen paraatikappaleiden kokoelmaan. Hiturikaavaa kertaava ja järeällä dynamiikalla toimiva Blow Up the Outside World muodostui yhdeksi levyn suosituimmista kappaleista, mutta on osittaisesta erinomaisuudestaan huolimatta myös jokseenkin väljähtynyt esitys.

Kokonaisuudessaan Down on the Upside jää vajaatehoiseksi, vaikka onkin hetkittäin varsin oivallista ja oivaltavaa rockia. Kuten monesti, ulkopuolinen tuottaja olisi tehnyt levylle terää, ainakin pahimpien koukeroiden ja liiallisen materiaalimassan suitsijana.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

King Animal (2012)

KinganimalPitkän tauon jälkeen yhdessä musiikkia luonut bändi palasi levykantaan verevästi. Yhtye ei tyytynyt jäljentämään menneitä kuvioitaan, vaan jatkoi rohkeasti, kehittäen ulosantiaan yhä kierompaan suuntaan.

Tästä lienee kiittäminen siitä, että Cornell sai soolourallaan rämpytellä helppoja pop-laulelmia vuosikaudet ja Cameron jytyytti Pearl Jamin suoraviivaista rock-jytinää. Myös rock-kentän valokeilasta pitkäksi ajaksi poistuneilla kitaristi Thayililla ja basisti Shepherdillä oli intoa puskea ilmaisua rohkeasti kimuranttiin suuntaan. King Animal heijastaakin soittamisen riemua ilman paineita menestyksestä tai hittien tavoittelusta. Se kuuluu vankkana omaehtoisuutena, joka ilmenee jokseenkin vaikeina rakenteina, tasatahtia karttelevina rytmityksinä ja kieroina sovituksina.

Taiteellisesti kunnianhimoiseksi luonnehdittava King Animal on selkeästi tunnistettavaa Soundgardenia, mutta sen kokonaiskuva on varsin koukeroinen, vaikea vallan. Soittamisen iloluontoinen henki kuitenkin puskee esiin niin vahvasti, että hankalakin materiaali vaikuttaa itsetarkoituksellisen venkoilun sijaan täysin luontevalta ilmaisulta.

King Animal on parhaiden Soundgarden-levyjen tapaan selkeä grower. Se vaatii viitseliäisyyttä paneutua mutkikkaaseen ulosantiin: tahtilajit kun tuntuvat parhaansa mukaan karttelevan tasaista poljentoa ja riffien omintakeinen monisäikeisyys hämmentää.

Kappaleiden maukkainta kermaa tällä levyllä ovat rytmisesti kiehtova ja melodialtaan tajuntaan sykkivään jumiutuva Non-State Actor ja samoilla kriteereillä mieleen jäävä, itämaisittain sävytetty A Thousand Days Before. Ennakkopala Been Away Too Long on räväkkä ja oudoudessaankin tarttuva ralli. Bones of Birds on levyn helpoimpia raitoja, ja lähimpänä hittiaikojen Soundgardenia – silti laskemoidulta kuulostamatta. Halfway There puolestaan lopsahtaa Cornellin soolotuotannon rämpyttelylokeroon turhankin helposti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Syventävät opinnot

Screaming Life -ep (1987) + Fopp-ep (1988)

foppSoundgarden taltioi ensimmäiset kappalekimaransa ep-muotoisina. Yhtye oli tuolloin hetkittäin erittäin kovassa vireessä, mutta osumatarkkuus oli silti vielä haulikkoammunnan luokkaa. Sub Popin julkaisemat (koko lafka sai alkunsa Soundgardenin julkaisemisen ansiosta, Bruce Pavitt oli Yamamoton ja Thayilin kavereita) Screaming Life– ja Fopp-ep:t julkaistiin lopulta yksissä kansissa. Ne sopivatkin railakkaasti mekastavina biisinippuina yhteen.

Tiukasti soittava nuori bändi takoo muutaman ehdottoman nappiosuman, etenkin Screaming Life -osiolla. Parhaat palat tosin julkaistiin jo bändin napakkana ensisinkkuna: kiivas Hunted Down ja laiskanröyhkeästi lanaava Nothing to Say. Myös dub-sävyijä rivakkaan räimintään yhdistävä Entering on kuuntelemisen arvoinen kappale. Tulkinta Seattlen grungepioneeri Green Riverin Swallow My Pridestä on hassu, samoin Ohio Playersin Fopp, erityisesti sen dub-versio. Eklektistä, kyllä. Hetkittäin mainiota, hetkittäin ei.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Ultramega OK (1988)

UltramegaOKSoundgardenin ensimmäinen täyspitkä levy on käytännössä muutaman kelvollisen biisin ep omituisilla ja mitäänsanomattomilla täytebiiseillä paisutettuna. Kokonaisuutena levy on aiempien ep:iden antamiin lupauksiin nähden verrattuna pettymys, vaikka hetkensä silläkin on. Yhtye kuitenkin kuulostaa parhaina hetkinään tunnistettavasti itseltään, vaikka tuotanto onkin jokseenkin kirskahtelevaa ja kappalemateriaali vähintäänkin ailahtelevaa.

Levyn herkkuihin kuuluvat rujoriffisestä murjonnasta psykedeelisiin sointuihin vellova Flower, maanisesti etupotkiva All Your Lies, mateleva särölaahustelu Beyond the Wheel ja blues-lunastus Incessant Mace. Meluavaa ja kolisten vyöryvää punk-räimintää on tarjolla useammassakin kappaleessa, mutta riipivä ote ei vielä tavoita sitä mestarillista tasoa, joka yhtyeelle myöhemmin siunaantui tälläkin saralla. He Didn’t ei kappaleena ole järin ikimuistoinen, mutta antaa silti jo varsin hyvän viitteen yhtyeen kaaoksenhallintakyvystä ja tulevasta ilmaisun kulmikkuudesta.

Levyn päättää ”cover-kappale”, eli tulkinta John Lennonin ja Yoko Onon raidasta Two Minutes of Silence. Soundgardenin versio on nimeltään One Minute of Silence ja kattaa vain ”Lennon osuuden” – eli on vain minuutin mittainen. Eikä tulkinta mene muutenkaan ihan oikein, sillä kappaleen äänikuva ei ole alkuperäisen tavoin täysin hiljainen vaan ilmastointilaitteen suhinan seasta kuuluu sekalaista mölinää ja plugien irroittelua vahvistimista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Loppukevennys:

Kuten vuonna 1989 taltioidulta Louder than Live -videolta käy ilmi, Soundgardenin jyskävä ote toimii myös huumorimusiikin parissa. Mestarillinen Spinal Tap -laina Big Bottom istuu bändille kuin hanska nenään. Astetta viistommin mestarillinen Cheech & Chong -laina Earache My Eye niin sanotusti lähtee.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!