Small Talk: vieraana Billie Lindahl (Promise and the Monster)

Billie Lindahl pitää suomalaisesta tangosta, koska se on haavoittuvaista ja kaunista – aivan kuin hän itse.

Lastenkirjasta taiteilijanimensä poiminut Billie Lindahl säväytti ruotsalaista indiekenttää viime vuosikymmenen loppupuolella. Hänen sumuisen kauniit melodiansa ja kohtalokas tulkintansa tuntuivat äärimmäisen ajankohtaisilta maailmassa, jota Joanna Newsomin Ys ja Feistin Reminder olivat juuri nitkauttaneet  astetta eteerisemmäksi ja sadunhohtoisemmaksi. Jossakin äänimaailman taustalla myhäilivät myös Dreijerin sisarukset.

Nuori upsalalaisneito katosi kuitenkin yhtä nopeasti kuin oli noussut pinnalle. Muutamaa vierailevan vokalistin pestiä lukuun ottamatta Lindahl pysyi poissa julkaisumarkkinoilta nelisen vuotta, kunnes viime syksynä kauppoihin ilmestyi kakkosalbumi The Ride. Uuden levynsä kunniaksi Lindahl tuo alter egonsa myös suomalaisten nähtäville, kun Promise and the Monster nousee Korjaamon lavalle 18. helmikuuta.

Eiköhän se ole pienen juttutuokion arvoinen asia.

Mikä oli ensimmäinen popkappale josta muistat pitäneesi?

”Toivoisin todella voivani vastata tähän kysymykseen, sillä se on hauska. Mutta ei minulla ole aavistustakaan. Musiikki muuttui asteittain osaksi minua kun kasvoin. Vanhempani valvoivat myöhään musiikkia kuunnellen, ja lapsuuteni kotifilmeissä vinyylit pyörivät aina taustalla.”

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana? Mikä tekee siitä erityisen?

”Ehkäpä Nicon These Daysia. Sen on tosin kirjoittanut kaveri nimeltään Jackson Browne. Kappale on yksinkertainen, herttainen ja herkkä, ja silti niin täynnä onttoa yksinäisyyttä. Se on hieno laulu. Jokainen, joka on nähnyt Royal Tenenbaumsin kohtauksen, jossa Margot tapaa Robbien vihreän linjan bussissa, on luultavasti samaa mieltä.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

When Margot met Robbie.

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Ehkäpä juuri These Days edellä mainituista syistä. Tai Yo La Tengon Our Way to Fall. En innostu juurikaan älyllisyydestä sanoituksissa. Tahdon tekstien olevan yksinkertaisia, joskaan ei kliseisiä, ellei se ole tavoitteena. Siksi pidän esimerkiksi Best Coastin tai Broder Danielin musiikista, muutaman mainitakseni.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

Princen I Would Die 4 Youta. Loistava laulu, jonka soidessa tahdon suudella kaikkia suoraan suulle.”

http://www.youtube.com/watch?v=L_EEvpiNzO8

Huulet törölle ja heti!

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Ironista kyllä, erästä toista Princen laulua – Nothing Compares 2 U:ta. Se tunnetaan parhaiten Sinead O’Connorin esittämänä, enkä voi sietää hänen ääntään tai laulun juustoista sovitusta. Toinen hieman vastaava laulu on Suzanne Vegan Luca. Se on vain niin äärimmäisen tylsä.”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Hyvällä tavalla Chet Bakerin, Nicon, ruotsalaisen Anna von Hausswolffin sekä tietenkin äärimmäisen upean Lhasa de Selan äänet. Huonolla tavalla… äh, niitä on niin monta. En osaa valita.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Yleensä laulut, jotka pyrkivät olemaan tärkeitä, ovat mielestäni aika huonoja. Niiden sanoitukset tahtovat sanoa kaiken, mutta eivät onnistu siinä. On aika kuvottavaa ajatella, että We Are the World voisi muuttaa maailmaa mitenkään.”

”Mutta musiikki voi olla todella tärkeää yksittäisille ihmisille. Se voi tuoda lohtua ja turvallisuutta tilanteisiin, joissa tulevaisuus näyttää huonolta. Ajatellaan vaikkapa kirkoissa soitettavaa musiikkia. Minun on kuitenkin mahdotonta nimetä ketään tiettyä muusikkoa, joka tekisi erityisen tärkeää musiikkia. Musiikin tärkeys määrittyy yhteisen kokemuksen kautta, ei kaupallisissa yhteyksissä.”

”Tietenkin kaupallinenkin musiikki voi olla tärkeää. Se voi piristää arkea ja tuoda siihen ripauksen taikaa. Musiikki voi tarjota ymmärrystä, totuuksia, nautintoa, rakkautta, jännitystä ja vaikka mitä. Mutta silloinkaan musiikki ei vielä itsessään ole tärkeää. Se muuttuu tärkeäksi vasta kuunteluprosessin yhteydessä. Kyse on siis hyvin subjektiivisesta kokemuksesta.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Minua turhauttaa lukea huonosti kirjoitettuja arvioita, joista paistaa se että kirjoittaja ei ole juurikaan työstänyt tekstiään tai ajatuksiaan. Mutta persoonaani tai imagoani koskevat kliseet ovat pikemminkin huvittavia kuin ärsyttäviä. Kerran kaksi ranskalaista kaveria haastatteli minua. Kumpikin niistä tupakoi näyttääkseen coolilta, ja sitten ne katsoivat minua suurin silmin kysyessään, uinko lohien kanssa vuonoissa ja nukunko metsässä. Tuo on kenties hupaisin haastattelu, jossa olen koskaan ollut.”

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Olin siinä aika hyvä.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”En edes tiedä, olenko muusikko. Tulen tuskin koskaan miettimään, mitä teen kasvaessani isoksi, mutta se ei haittaa. Voisin kuvitella työskenteleväni hautausurakoitsijana tai uimaopettajana. Voisin työskennellä kirjakaupassa tai tehdä dokumentteja. Voisin olla koko ajan kännissä tai ryhtyä maalariksi, kääntäjäksi, musiikinopettajaksi tai kallonkutistajaksi. Mutta näyttelijäksi en sentään rupeaisi. Se on kenties kaamein työ, mitä voin kuvitella. Puhumattakaan baarimikosta tai kokista. Ajattele miten vittumaista olisi käristää ankan rintaa panikoiden koko ajan sitä, kypsyykö ruoka liian hitaasti. Ja lopuksi omista käsistä palaa nahka. Ei ihme, että kaikki kokit alkoholisoituvat.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

Danielle Daxin Evil Honkey Stomp, Anikan I Go to Sleep ja Alice Coltranen Journey in Satchidananda.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Matkalla Satchdin… eiku Schat… eiku Stach… eiku äh…

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”En oikeastaan, mutta on silti vaikea sanoa milloin pitää jostakin musiikista musiikin itsensä takia ja milloin siksi että kaverit tai yleinen mielipide suosivat sen tyyppistä musiikkia. Rakastin esimerkiksi Red Hot Chili Peppersia, kun olin 12- tai 13-vuotias penska. Sitten ymmärsin, että bändin kuuntelu ei ollutkaan coolia ja nyt heidän musiikkinsa edustaa minulle huonouden arkkityyppiä: juustoista rummutusta – ajattele kaikkia niitä reunalyöntejä –, nolottavaa äijämeininkiä, räppiä ja läppiä, liikaa teknistä diivailua. Mulkkumusiikkia mulkuille. Mutta silti, kun kuuntelen Scar Tissueta, muistan miksi pidin siitä. Ja ehkä pitäisin vieläkin, jos se ei olisi turmeltunut niiden vuosien aikana, kun kusipäät ovat koettaneet kertoa minulle, mitä minun pitäisi tehdä.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Rakastan suomalaista tangoa. Se on hyvin haavoittuvaista ja kaunista. Sitä on upeaa kuunnella öisin lasin pohjaa tuijottaen. Pidän myös suomalaisesta rockista, kuten Hurriganesista. Myös rautalankagenre on suosikkini. Rakastan esimerkiksi Marko Haaviston laulua Paha vaanii. Ja vanha kunnon Topi Sorsakoski – mikä sankari! ”

Cats on Fire on erittäin herttainen yhtye, ja vähän kuulemani perusteella pidän myös Nopista, joiden kanssa soitamme Korjaamolla. Perheeni on pohjoisesta ja isäni (Fatboyn Joakim Lindahl) on Lapista. On hauskaa kuunnella yhdessä hänen kanssaan suomalaista musiikkia. Me kumpikin pidämme siitä. Sen viehätys perustuu jonkinlaiseen karkeuteen. Suomalaisessa musiikissa on usein myös hieno Twin Peaks -henkinen tunnelma.”

http://www.youtube.com/watch?v=lG_rramtcvA

Paha vaanii Billie Lindahliakin.

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Ruotsalainen elokuvaohjaaja Roy Andersson. Hän tekee mielestäni pinnallisia filmejä, jotka näyttävät syvällisiltä. Tylsää. Lisäksi viini on täysin yliarvostettua. Punaviini on kuvottavaa.”

Mikä on edellinen todella hyvä biisi, jonka olet kuullut?

Amen Dunesin Bed Drums. Se vie ilman keuhkoistani.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Ihmisenä jokseenkin pölvästi. Osa Doorsin musiikista on kuitenkin ilkeän sievää.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Promise and the Monster ja Nopat Sohva-klubilla Korjaamon vintillä 18.2.