Long talk: vieraana Peter Brötzmann

jazzariaura lentää muodostelmassa kohti festaria

Myös kaunista musiikkia tekevä saksalaisjazzari ihmettelee, miksi hänet nähdään vieläkin avantgardena.

Hän antaa levyilleen sellaisia nimiä kuin Machine Gun, Balls ja Nipples. Kerran hän löysi kadulta kuolleen vaiksen. Se päätyi komeilemaan hänen Last Exit-projektinsa levynkanteen. Hänen säröytynyttä ja viiltävää saksofoninsoittotyyliään on lukemattomia kertoja kuvailtu ”väkivaltaiseksi”, ”brutaaliksi” ja kaikin puolin psyykettä ravistelevaksi. Eurooppalainen free jazz syntyi – esimerkiksi krautrockin tavoin – keskellä sekavaa 1960-lukua ja Prahan kevään sekä halki Eurooppaa levinneiden opiskelijamellakoiden myötä.

Siinä missä amerikkalaiset jazzarit kamppailivat ihonvärinsä takia ja pyrkivät viemään soittoaan esoteerisempään suuntaan esimerkiksi Sun Ran tai Albert Aylerin tapaan, halusi Peter Brötzmann kiteyttää tyylinsä kuivan, mustan huumorin ja tiivistävän konkretian avulla. Vertaus krautrockiin istunee myös eurooppalaisen jazzin pyrkimyksiin luoda käsiteltävästä musiikkityylistä täysin omannäköisensä, avantgardistinen muoto. Näin tehtiin kaikin puolin eroa Saksan kyseenalaiseen historiaan, jota saman ajan yhteiskunta halusi laimentaa helpolla viihdemusiikilla.

Marraskuisena lauantaina 71-vuotias Peter Brötzmann istuu Tamperelaisen Holiday Inn-hotellin aulassa ja sulautuu interiööriin, jonka tyyli viettää enemmän taustalla soivan Radio Novan tai Kenny G:n ostos-tv-jazzin, kuin muutaman tunnin päästä Pakkahuoneen lavalta kuultavaan Brötzmannin Chicago Tentetin massiivisen improvisaatiotulituksen suuntaan. Eurojazzin grand old man puhuu pitkään ja kiireettömästi, painottaen sanomisiaan katsomalla syvälle silmiin tai heiluttelemalla isoja kämmeniään, jotka ovat vajaan viidenkymmenen vuoden aikana hikoilleet litroja saksofonien ja klarinettien pintoihin.

Mikä oli ensimmäinen kappale josta muistat pitäneesi?

Siitäpä onkin kauan, varmaan 57 vuotta… Se saattoi olla Louis Armstrongin West End Blues. Se oli ensimmäinen savikiekkoni. Kaunis kappale, Armstrong on edelleen yksi suosikkejani. Hyvin aitoa bluesia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

Ei minulla taida olla mitään tiettyä. Eniten olen pitänyt Coleman Hawkinsin levyistä, joita kuuntelen kotonani edelleen. Tai sitten jotain Sonny Rollinsia. Paljon vanhaa bluesia myös, kuten Robert Johnsonia ja sellaista. Harvemmin mitään uudempaa musiikkia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Musiikkisi keskeimpänä elementtinä on improvisaatio, ja Chicago Tentetisi on improvisoinut kaikki keikat jo monen vuoden ajan. Mikä on lopputuloksessa tärkeintä: itse sävellyksellinen materiaali vai kokonaissoundi?

Soundi tietenkin. Minua kiehtoo se, miten lopputulos on täysin erilainen, jos soitat soolona tai ison bändin kanssa. Se äänten summa on jo sävellys itsessään. Sinun täytyy määritellä, mikä oikeastaan on sävellys. Kuten hollantilainen pianistiystäväni Micha Mingelberg sanoo, soittomme on säveltämissä hetkessä. Kun olen lavalla, tiedän omat kykyni ja varmasti jotain muidenkin kyvyistä. Pistämme ne kaikki yhteen läjään ja toivomme, että lopputulos toimii. Jokainen ilta on tietenkin riski, mutta se tekee tekemisistämme mielekästä.

http://www.youtube.com/watch?v=LuM2iL3WXNM

Onko sinusta improvisaatiossa tärkeää, että lopputulos miellyttää sinua, vai näetkö myös mahdollisuuden sille, että myös sillä hetkellä huonolta tuntunut soitto voikin näyttäytyä onnistuneena?

Kyllä minua vituttaa jos jutut lavalla eivät toimi. Pyrimme kuitenkin joka ilta tuottamaan onnistuneen konsertin, joka miellyttää myös meitä.

Yksi innoittajistasti, Albert Ayler, oli uransa alussa suositumpi Euroopassa kuin kotimaassaan Yhdysvalloissa. Monta vuosikymmentä amerikkalaisen ja eurooppalaisen jazzin välillä tasapainoilleena, minkälaisia eroja olet huomannut niiden välillä ja koetko, että eroavaisuudet ovat yhä olemassa?

Eihän globalisaatio tietenkään pysähdy lavan juurelle. Joskus 1960-luvun puolivälissä amerikkalaisten ja eurooppalaisten välinen ideoiden vaihto oli melko voimakasta ja vilkasta. Mutta nuorempana olin tietenkin kasvanut amerikkalaiseen perinteeseen, soittaen samoja kappaleita kuin hekin. Kuitenkin 60-luvulle tultaessa eurooppalaiset alkoivat luoda myös omia näkökulmiaan tekemisiin. Työskentelin jo nuorena amerikkalaisten tyyppien kanssa, ja muistan heidän hämmästelleen sitä miten en juurikaan välittänyt jostakin teemasta, harmoniasta tai astekoista. Kyllä noiden välillä on edelleen eroja, koska jazz on joka tapauksessa amerikkalaista musiikkia. Ei valkoinen eurooppalainen jannu voi koskaan ymmärtää bluesia samalla tavoin kuin etelässä kasvanut musta.

Mutta bluesinkin voi ymmärtää monella tapaa! Ei vain kahtenatoista tahtina, vaan enemmän inhimillisenä tunteena. Blues elää tunteena meissä kaikissa, vaikka saksalainen blues kuulostaisikin erilaiselta kuin atlantalainen. Meidän täytyy kaivella omia lähteitämme ja löytää se, mitä blues voisi merkitä meille. Blues on kieli, ja kielethän ovat erilaisia kaikkialla. Mutta samoista jutuistahan me puhumme! Joskus elämä menee päin persettä, joskus on kivaa. Ja amerikkalaiset ystäväni pyrkivät bluesilla pois elämänsä nurjista puolista. Uskoisin, että kaikki pyrkivät löytämään oman keinonsa päästä niistä pois.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Aloitit taiteilijanurasi kuvataiteilijana. Minusta maalauksissasi on koettavissa rauhallisempi ja mietteliäämpi tunnelma, kuin ekspressiivisessä musiikissasi. Tuleeko musiikkisi ja kuvataiteesi samasta inspiraation lähteestä?

En tiedä! Mutta uskon, että kai ne ihan samasta paikasta tulevat, tässähän on yksi ukko joka häärää, hehheh. Suurimmat erot ovat taiteessa itsessään: musiikkia teen kuitenkin usein muiden ihmisten kanssa. Se tuo esiin paljon erilaisia energioita. Kun olen yksin ateljeessani, voin ehkä… seurata erilaisia persoonallisuuteni ilmentymiä. Onhan minun musiikillani aggressiivinen ja brutaali maine – ja voihan se sellaistakin olla, vaikken siitä paskaakaan välitä, heh. Mutta jos kuuntelet materiaalia vuosien varrelta, löydät aina niitä pehmeämpiä ja rauhallisempia, balladinomaisia hetkiä. Se väkivaltainen puoli on vain osa imagoani. Monilla musiikkijournalisteilla tuntuu olevan se ongelma, että he tykkäävät kyllä kirjoittaa musiikista, mutteivät osaa kuunnella sitä.

Musiikki on tietenkin kaikkein suorin taiteenmuoto. Se on olemassa jossain tilassa, ja sitten se on kadonnut. Kun olen studiossani maalaamassa kankaan tai paperin kanssa, voin heittää aina huonon teoksen uuniin ja aloittaa alusta. Samaa et voi tehdä livenä improvisoidun musiikin kanssa!

Keikkailit kesällä Suomessa soolona sekä Black Motorin ja Taco Bellsin kanssa, mikä on tietenkin eri juttu kuin improvisoida kymmenjäsenisen bändin kanssa. Koetko itsesi bändin jonkinlaisena johtajana joka vie soittoa johonkin suuntaan?

Bändin periaate on se, että kaikilla on mahdollisuus! Näin se on aina ollut suurempien kokoonpanojeni kanssa. Minulla ei ole varmaan edes mahdollisuuttakaan toimia samanlaisena bändinjohtajana kuten vaikka Count Basie. Taloudellinen puoli merkitsee myös: kun yksitoista heppua kiertää maailmaa, niin emme me tästä tienaa juurikaan mitään. Teemme tätä vain rakkaudesta. Basien tai Duke Ellingtonin kaltaiset hahmot olivat myös bisnesmiehiä, joilla oli oma valtansa, mutta me toimimme bändissä keskustelemalla. Musiikissa kaikilla on oma äänensä ja oikeutensa soittaa mitä haluaa. Haluan kunnoittaa toisia soittajia; joskus on parempi pitää turpansa kiinni ja kuunnella, mitä toinen haluaa sanoa. Mutta on myös löydettävä oma tilansa, koska näin isolla bändillä soittaminen on eräänlaista taistelua.

Free jazzia ja etenkin Machine Gun -albumiasi on pidetty poliittisina. Paljonko musiikissasi on ollut politiikkaa ylipäätään?

60-luku oli vaikeaa aikaa, mutta samalla eurooppalaiset jazzarit järjestäytyivät keskenään ensimmäistä kertaa. Ainakin hollantilaiset, brittiläiset ja saksalaiset, jotka soittivat keskenään, järjestivät festivaaleja ja julkaisivat levyjä omien yhtiöidensä kautta. Olen kuitenkin syntynyt keskellä sotaa ja kasvanut keskellä niitä harmaita ja surkeita aikoja. Emme tietenkään halunneet toistaa niitä samoja hirveyksiä, joita isämme olivat tehneet. Ja ehkä juuri siksi saksalainen – sanotaan nyt – free jazz kuulostaa ehkä aggressiivisemmalta ja vihaisemmalta. Taistelimme menneisyyttämme vastaan. Sellainen häpeän tunne seuraa koko sukupolveamme. Ehkä nuorempia se ei enää niin kosketa.

Ylipäätään jouduin löytämään sodanjälkeisessä Saksassa kaikki jutut itse. Ei mitään aitoa jazz-perinnettä ollut, koska jazz oli meillä kiellettyä musiikkia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Minusta saksalaisessa free jazzissa ja krautrockissa on paljon yhtäläisyyksiä. Allekirjoitatko ne?

60-luvun vahvuus oli tietenkin se, ettei musiikki ollut niin lokeroitua. Me työskentelimme näyttelijöiden ja rokkareiden kanssa. Mutta joskus 60-luvun jälkeen se kaikki loppui. Rockista tuli ehkä jollain tapaa kaupallisempaa ja menimme kai sitten eri teitä. Mutta olen edelleen yhteyksissä vaikkapa Canin Jaki Liebezeitiin, ja aikoinaan puuhailin myös Tangerine Dreamin Edgar Froesen tai Conrad Schnitzlerin kanssa. Ne olivat ihan mukavia aikoja meille kaikille.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Minkälaista jazzia et ole koskaan ymmärtänyt?

Kyllähän kaikkea voi ymmärtää! Mutta en tiedä, pidänkö siitä kaikesta. Jos katson jazzin historiaa, en kai löydä mitään jota oikeasti inhoaisin. Sen sijaan monet jutut ovat kadonneet. Esimerkiksi 50-60-lukujen mahtava West Coast-meininki, jota kukaan ei enää kuuntele. Mutta sieltä löytää tosi progressiivista materiaalia. Jos pitää sanoa jokin musiikki josta en erityisemmin pidä, niin aika suuri osa uudesta musiikista… heh! Aina kun pääsen juttelemaan joidenkin nuorempien kavereiden kanssa, kehotan heitä aina tutkimaan jazz-historiaa. Koska olihan joku Louis Armstrong jotain muutakin kuin hassu musta mies jolla oli hassu ääni. Jazzissa ei mielestäni ole kyse tyylilajeista, vaan eri persoonallisuuksista! Sen olen oppinut amerikkalaisilta soittajilta, että he eivät halveksineet minkäänlaista erikoista musiikkia. Euroopassa ennakkoluulot olivat vahvempia – meidänkin musiikkiamme kohtaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kiertäessäni maailmaa ja nähdessäni kaikenlaisia bändejä, olen huomannut jonkinlaisen hämmennyksen olevan vallalla. Koulutus on hyvästä, ja onhan se varmasti hyödyllistä tuntea eri asteikot, mutta jos lähdet konservatoriossa vain nämä tiedot taskussa – tietämättä itsestäsi yhtään mitään ja osaamatta käyttää sitä tietoa – on koko koulutus turhaa. Monet nuoret muusikot haluavat vain miellyttää ja miettiä miten he lyövät musiikilla rahoiksi, eivätkä riko musiikin rajoja. Onhan se vähän huolestuttavaa, jos minunlaistani vanhaa äijää pidetään edelleen avantgardena!

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

Joskus urani alkuaikoina musiikkiani ei haluttu ymmärtää, ja lopetinkin sitten musiikkijournalismin seuraamisen. Toisaalta se, että joku haukkuu musiikkiasi, saa sinut yrittämään lujemmin. Liiat kehutkaan eivät ole aina hyväksi, joskus pari potkua persuksiin auttaa paremmin. Olenhan minä joutunut taistelemaan taiteeni puolesta, ja kyllä yhteydet mediaan on väistämättä pidettävä kunnossa, jos haluaa musiikilleen minkäänlaista huomiota.

Ehkä alussa minua ärsytti se, etteivät ihmiset oikeasti kuunnelleet musiikkiani. Ja siksi sain tällaisen maineen. Tietenkin minä tykkään suuresta soundista ja rääkyvästä fonista. Samalla oli kuitenkin olemassa musiikin toinen puoli, mutta se ei tuntunut kiinnostavan ihmisiä. Näköjään musiikkiani silti arvostetaan, ja olen aina otettu jos musiikkini kykenee koskettamaan ihmisiä. Se on kuitenkin pyrkimykseni!

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

Oijoijoi… Hehheh, mitähän ne olisivat? Hyvä sikari, kävely puutarhassa, hyvä kirja, oleskelu? Pienet ja yksinkertaiset asiat. Minulla oli taidekoulussa hyviä opettajia, jotka opettivat minut näkemään asioita, mikä oli hyvin tärkeää. Tänään kävimme museossa, jossa oli esillä vanhoja teollisuuskoneita, ja ne olivat mielestäni kauniita. Kauneudella on minulle monta merkitystä, ja pyrin näkemään kauneuden monissa asioissa. Kun näkee monia asioita, näkee myös rumiakin sellaisia. Mutta nekin kuuluvat elämään.

Miten hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

Pidin niistä muutamista kerroista, kun soitin Edward Vesalan kanssa. Tykkään myös Juhani Aaltosesta ja on mukavaa, että hän kiertää ja tekee musiikkia edelleen! Yksittäiset soittajat ovat kiinnostaneet, mutta erityisen kiinnostavia bändejä ei ole tullut vastaan. Ainoat bändit joiden kanssa olen soittanut, ovat Black Motor ja Taco Bells viime kesältä. Mainioita tyyppejä, joilla on varmasti vielä kaikkea edessä. Mutta sen enempää en tunne. Onko heitä edes kovin paljoa?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Peter Brötzmannin freejazzkaravaani töräytti Tampere Jazz Happeningin myöhäisllassa eilen lauantaina. Tänään sunnuntaina on vielä paljon nähtävää…