Diskografiat

Slayer – tappajan muotokuva

Slayer: myhäilyä, irvistelyä ja niittejä jo vuodesta 1981.

Slayer: myhäilyä, irvistelyä ja niittejä jo vuodesta 1981.

Vuonna 1981 Kalifornian Huntington Beachissa perustettu Slayer on kovimman asteen metallin arvostetuimpia nimiä. Se on vaikuttanut lukemattomiin yhtyeisiin, pääasiassa kaikkein kiivastempoisimman ja väkivaltaisimman metallin saralla.

Bändi sai alkunsa vahvasti Venom-vaikutteisena koplana, joka pyrki lähinnä olemaan saatanallinen versio uuden aallon brittiläisesti heavysta. Ensilevynsä jälkeen se kehittyi kiivaasti piiskaavaksi thrash-koneeksi, jonka intensiivinen ilmaisu on toiminut thrash ja death metalin kulmakivenä, ei vähiten sotaa, kuolemaa ja paholaismaisia säkeitä vilisevien sanoitustensa ansiosta.

Irvistykset, kajalit, nahkavermeet, niitit, ristit nurinpäin, verta ja uhrattava neitsyt. Nuoret herrat King , Hanneman, Lombardo  ja Araya näyttävät heavy metal- yhtyeen promokuvan mallia uransa alussa.

Irvistykset, kajalit, nahkavermeet, niitit, ristit nurinpäin, verta ja uhrattava neitsyt. Nuoret herrat King , Hanneman, Lombardo ja Araya näyttävät heavy metal- yhtyeen promokuvan mallia uransa alussa.

Slayerista ei yleensä juuri puhuta rippijuhlien kahvipöydässä, sillä sen sanoma on äärimmäisen uskontokriittistä, olkoonkin että vihan  ja halveksunnan kohteena on pääasiassa amerikkalainen pinnallinen tapausko yhteiskunnallisine heijasteineen. Ssarjamurhatematiikan, veren, kuoleman, uskonnon halveksunnan ja sodan kauhujen taustalla lymyää silti inhimillisyyden arvostus. Esimerkiksi laulusolisti Tom Araya on julkisesti katolilainen ja kertoo sanoitusten peilaavan yhteiskunnan pimeätä puolta. Vaikka bändin ilmaisussa lyriikat jäävät – tai tulee jätettyä – usein omaan arvoonsa, niiden viiltävyys on oleellinen osa kokonaisuutta.

Ja ne kokonaisuudet on poikkeuksetta verhottu toinen toistaan häiritsevämpiin kansiin. Kannet kuitenkin sopivat musiikin ja sanoitusten kanssa saumattomasti yhteen, aivan hassunkurisesta ensilevystä lähtien.

Slayerin repivässä soinnissa on elementtejä Dischargen hard core -punkista, Judas Priestin uuden aallon heavy metalista sekä ylikierroksille vedetystä Venomin proto-black metalista. Tässä kombinaatiossa ei ole mitään miellyttävää tai mukavaa, vaan se on äärimmäistä tykitystä, jonka viehätys on juuri sen periksiantamattomassa äärimmäisyydessä. Tästä syystä se ei ole koskaan saavuttanut oikeastaan minkäänlaista suosiota metallipiirien ulkopuolella.

Yhtye on thrash ja speed metalin ”neljän ison” joukossa Anthraxin, Megadethin ja Metallican kanssa. Se on musiikillisesti ja sanoituksiltaan kirkkaasti näistä ilkein ja tyylillisesti tinkimättömin. Tämä ilmenee jo yhtyeen siloittelemattomasta logosta, joka soveltuu esimerkiksi muita paremmin ihoon viillettäväksi – tai miekoin muodostetun pentagrammin sisään tungettavaksi, ja vielä metallisen kotkan rintaan.

Toisin kuin kolme muuta, Slayer ei koskaan antanut myöten ajan virtauksille tai kosiskellut suurta yleisöä melodioilla tai sliipatulla tuotannolla. Slayer on aina paahtanut vihaisesti kaasu pohjassa karjuen, levyillään liiemmin uusiutumatta tai suotta ilmaisunsa rajoja venyttämättä.

Slayerin ilmaisussa on paljon tunnistettavia elementtejä joita on yritetty kopioida useiden yhtyeiden toimesta, siinä täysin onnistumatta. Yksi näistä on kitaristikaksikko Kerry Kingin ja Jeff Hannemannin saumaton yhteistyö: lentokonelaivueelta kuulostava riffisahaus, klassiseen tapaan tuplatut lead-osiot ja vimmaisen kaoottisina vuorottelevat soolot – jotka ovat käytännössä kautta uran olleet samanlaisia kitaran kauhunhuutoja.

Kitaroiden tärykalvoja silpovan riivinnän lailla yhtyeelle leimallista on chileläissyntyisen Arayan laulu. Uran alkutaipaleella mies yritti ajoittain vielä tavoitella Rob Halfordin kiljahtelevia otteita, mutta on sittemmin pitänyt lähinnä rähisevää komentoa. Melodinenkin ulosanti mieheltä tosin luonnistuu mainiosti, ja se kantaa useita yhtyeen klassikkokappaleita. Arayan myhäilevä lavapreesens tuo omalaatuisen kierteen bändin liveolemukseen.

Yhtä olennaisena elementtinä yhtyeessä on kuubalaistaustainen Dave Lombardo ja hänen ”hämmästyttävät lentävät jalkansa”. Aikanaan nopeusrajoja rikkoneen miehen tiukassa soitossa on metallirumpaleille harvinaista svengiä. Miehellä on myös ainutlaatuinen tyylitaju – joka ei tarkoita vähäeleistä soittoa vaan yliampuvia fillejä ja epäsovinnaisia rumpusovituksia. Lombardon 1990-luvun alussa korvannut Paul Bostaph hävitti yhtyeen soitosta sen rullaavan ilmavuuden, mutta hetkensä tämänkin likaisesti roiskivalla soitolla on.

Siloposkinen yhtye uuden rumpalinsa kanssa vuonna 1992: King Raiders-paitoineen, Araya, Paul Bostaph, Hanneman.

Siloposkinen yhtye uuden rumpalinsa kanssa vuonna 1992: King Raiders-paitoineen, Araya, Paul Bostaph, Hanneman.

Ohessa on esitelty Slayerin tuotanto, joka on tässä vaiheessa uraa hyvä laittaa järjestykseen: pääasiallinen biisintekijä, kitaristi Hanneman kuoli toukokuussa 2013, vain 49 vuoden ikäisenä. Lisäksi tiet alkuperäisen rumpalin Lombardon kanssa erkanivat jälleen kerran, joten seuraava albumi, jos sellaista tulee, on tähänastiseen verrattuna korkeintaan puolikkaan Slayerin tuotos.

On selvää, että Slayer on nyt rampautunut pahasti, mutta tulivoimaa laulaja-basisti  Arayan ja kitaristi Kingin yhtyeessä varmasti riittää yhä.

Habitukseltaan hajanainen mutta soitannollisesti yhä räjäyttävä originaalikokoonpano 2000-luvulla: Araya-Hanneman-Lombardo-King.

Habitukseltaan hajanainen mutta soitannollisesti yhä räjäyttävä originaalikokoonpano 2000-luvulla: Araya-Hanneman-Lombardo-King.

slayer-levydiagrammi

Slayer levy levyltä.

Klassikot

Slayerin uralle mahtuu yksi suorastaan legendaarinen ja mullistava tuotos ja kaksi kivenkovaa klassikkoa. Tämä uskomattoman kovatasoinen levytroikka on yhtyeen keskeisintä materiaalia, ja tuskin löytyy montakaan vakavasti rässäämiseen suhtautuvaa metallifania, jonka hyllyssä ei näitä kolmea levyä ole. Siltä varalta, ettet lukeudu heihin, tästä luonnehdinnat.

Reign In Blood (1986)

Rate your Music -keskiarvo: 4,06

Reign_in_bloodTästä levystä Slayer muistetaan ikuisesti. Kieltämättä syystäkin, sillä levy on uraauurtava monessakin mielessä. Siitä on sanottu paljon ja moneen kertaan: Kuinka ensi kertaa bändin kanssa työskennelleen Rick Rubinin tuotanto nosti sen tehon aiempiin tuotoksiin verrattuna aivan eri tasolle. Sen kuiva, kova ja erotteleva soundi oli jotakin aivan muuta kuin kaiulla kuorrutetut aikansa heavy metal -levyt. Kuinka sen musertava vauhti puristaa raivon ja kauhun 28 minuuttiin, levyn alussa ja lopussa sijaitsevien pidempien klassikkobiisien väliin. Kuinka se muutti metallikentän intensiteettitason kertaheitolla.

Sanoituksiltaan suorasukainen Reign In Blood viiltää ihmiskunnan haavoja auki. Angel of Death kertoo natsitohtori Mengelestä, ja kappaleen ansiosta bändiä on syytelty natsimyönteisyydestä, minkä kopla on tietenkin aina kiistänyt. Nimikappale Raining Bloodin lisäksi hidas mutta nopea Postmortem on levyn eittämätön klassikkobiisi. Mutta mitä näitä luettelemaan, joka ainoa raita tällä levyllä on timanttia, ja kokonaisuus mitä nautittavin turpasauna.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Postmortem – Epidemic Live 1986

South of Heaven (1988)

Rate your Music -keskiarvo: 3,93

Slayer_South_of_Heaven_CoverSlayer ei ole ollut erityisen kameleonttimainen tuotannossaan. Niinpä South of Heaven on sen katalogissa tyylillisesti suurin poikkeama. Levy seurasi äärimmäistä Reign In Bloodia, ja koska bändi ei olisi voinut ylittää jo aikanaan klassikkostatukseen noussutta levyä, se käänsi ilmaisunsa miltei päälaelleen. Nyt mukana on runsaasti melodiaa ja ilmavaa soittoa ajoittain huomattavan hitaalla tempolla.

South of Heaven on yhtyeen monipuolisin ja kuulijaystävällisin levy. Siinä aggressio on maltillisempaa ja rehevien melodioiden synkkyys tarttuu korviin erittäin tehokkaasti. Ärjynnän sijaan Araya laulaa miltei kaikki kappaleet, joten biisien tarttumapinta on yhtyeelle suorastaan huikealla tasolla: näistä kappaleista voi hyräillä muutakin kuin riffejä.

Aikanaan varauksellisen vastaanoton saanut South of Heaven on subjektiivisesti ajatellen Slayerin paras levy. Siinä on hiomatonta särmää, jossa melodiat ja riffit toimivat erinomaisesti yhteen luoden pahaenteisen mutta mukaansatempaavan tunnelman. Levy svengaa thrash-kiekoksi erinomaisesti, suurimmilta osin Lombardon hitaammillakin tempoilla mainiosti groovaavan soiton ansiosta.

Kappaleista esiin on nostettava huikean nimibiisin ja livesetissä edelleen kulkevan Mandatory Suiciden lisäksi hyytyvän veren lailla valuva Spill the Blood, joka on kitaranäppäilyineen lähimpänä yhtyeen balladia – joita bändi on kertonut vihaavansa. Myös Judas Priest -cover Dissident Aggressor istuu kokonaisuuteen ja tuo hersyvällä tavalla esiin yhtyeen perimän.

Mainittakoon että näihin aikoihin bändi levytti tuottaja Rick Rubinin painostuksesta erinomaisen version Iron Butterflyn In a Gadda-da Vida -psykerock-klassikosta. Bändin mielstä se oli karmivaa paskaa ja kappale haudattiin Less than Zero -elokuvan soundtrackille.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mandaroty Suicide  Live 1988

Seasons in the Abyss (1990)

Rate your Music -keskiarvo: 3,98

Slayer_-_Seasons_in_the_AbyssKun Slayer oli kolunnut ilmaisunsa äärilaidat ja todennut homman toimivan kummallakin taholla erinomaisesti, se hioi näistä synteesin. Seasons In the Abyss on monessa mielessä Slayerin esimerkillisin teos: se on soundillisesti napakin ja soitannollisesti jotakuinkin uskomaton. Se yhdistelee vimmaista thrash-piiskausta (Hallowed Point, Born of Fire) ja hitaampaa, melodista liekitystä (nimikappale, Dead Skin Mask) pääosin joltisenkin maltilliseen tempoon. Bändin ehkä tunnetuin kappale War Ensemble ikimuistoisine rumpuvälikkeineen avaa pelin, ja komeasti avaakin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

 Seasons in the Abyss

Loistavat

Aivan klassikkotason tuntumaan yltäviä tai vain kiivaasti tajuntaan potkivia kiekkoja Slayer on julkaissut useammankin. Bändin tasalaatuisuutta (vai -paksuutta?) kuvaa se, että näitä on uran jokaiselta kolmelta vuosikymmeneltä.

Decade of Aggression – live (1991)

Rate your Music -keskiarvo: 3,99

SlayerDOASiihenastisen uran hieno summaaja ja erinomainen livelevy virheineen kaikkineen käy edelleen yhtyeen best of -kokoelmasta. Debyytin biisit kulkevat jo slayermaisella vaihteella, eikä muidenkaan kappaleiden tempo jää levyversioita hitaammaksi. Tämä ilmenee siinäkin, että War Ensemblen bassaritulitus ei pysy vauhdin matkassa. Asenne on kohdallaan, ja asiallisestihan yhtye livenä takoo, kuten olen itsekin monella keikalla todistanut.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Slayer: South of Heaven

Undisputed Attitude (1996)

Rate your Music -keskiarvo: 2,93

Slayer-UndisputedAttitudeSuotta väheksytty cover-levy on sopivassa henkistä etukenoa vaativassa tilanteessa – esimerkiksi lenkillä tai autoillessa – silkkaa rautaa. Pääasiassa punk-covereita sisältävä levy runnoo rujosti ja asenteella esimerkiksi DRI:tä, Stoogesia ja Minor Threatia, joista jokainen istuu bändin saastaisesti rynnivään tatsiin erinomaisesti.

Muutenkin yhtyeen soinnissa aina mukana tarponut d-beat ja kolmen soinnun sahaaminen kuulostaa varsin erinomaiselta. Alusta loppuun adrenaliinia ryöpyttävän levyn riemukkaimpia hetkiä ovat mukaansatampaava luenta Mr Freezestä (Dr. Know), I Hate Yousta (Verbal Abuse) ja Richard Hung Himselfista (D.I.).

Mukana on myös kaksi Hannemanin 1980-luvun puolivälin sivuprojektin Pap Smearin biisiä, jotka ovat laadukasta crossover thrashia nekin. Levyn päättää ”ainoa Slayer-raita”, Gemini, monimutkainen mutta mainio biisi, jonka yhtye tuntui kirjoittavan Diabolus in Musica -levylle uudelleen nimellä Overt Enemy.

http://www.youtube.com/watch?v=lYYF7UA52po&list=TLBOj3ELAcW6s

 I Hate You

God Hates Us All (2001)

Rate your Music -keskiarvo: 3,1

Slayer-GodHatesUsAllVimmaa ja asennetta, joka tiivistyi yhtyeen raskaimmassa levyssä myös musiikillisesti onnistuneella tavalla. Bostaphin aikaisten levyjen ehdoton kuningas, joka nosti Slayerin musiikillisilta alamailta jälleen kohti valtaistuinta ja suuren yleisön tietoisuuteen. Eturintamassa levyllä ovat vimmainen avauskappale Disciple ja tarttuvahko videobiisi Bloodline, rockaava New Faith, yhtyeen raskain kappale Cast Down ja loppukaneettina armoton thrash-piiska Payback.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Bloodline

Christ Illusion (2006)

Rate your Music -keskiarvo: 3,31

Slayer_Christ_IllusionKun Dave Lombardo palasi Slayerin riveihin ja uutta materiaalia saatiin kuulolle, pettymyksen tuntemuksilta ei voinut välttyä. Yhtye syöksi edelleen kiivasta ja ilkeää riivintää, eikä vanhasta rullaavuudesta tuntunut olevan jäljellä järin suuria rippeitä. Aivan kuin yhtye ei olisi uskaltanut päästää irti Bostaphin aikaisessa tuotannossa hyväksikäyttämästään ääri-intensiivisyyden tukijalasta, joka söi musiikillista sävykkyyttä. Kappaleissa ei turhia kikkailla tai hempeillä, vaan vauhti on päällä ja irvistys on tiukka.

Ajan mittaan levy on kuitenkin osoittautunut kohtuullisen moniulotteiseksi kaikesta kiivaudestaan huolimatta. Slayer sai myös odottamatonta kunniaa levystään: alkuperäiseltä levyltä Eyes of the Insane palkittiin Grammylla 2007, toisen painoksen bonusraita Final Six sai saman pystin 2008.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Slayer: Cult

World Painted Blood (2009)

Rate your Music -keskiarvo: 3,28

SlayerWORLDPAINTEDBLOODTuorein Slayer-levy on toisaalta ehtaa tavaraa d-beateineen ja mielipuolisine sooloineen, toisaalta kokeellinen ilmiö erikoisine tuotantoineen ja epätavanomaisine sovitusratkaisuineen. Bändi kumartelee omaan menneisyyteensä esimerkiksi lainaamalla Angel of Deathin riffiä, mutta myös koluaa ilmaisunsa oudompia sopukoita varsin syvältä.

Haastava ja osin progressiivisia sävyjä viiltävään piiskaukseen naittava kokonaisuus on varsin vakuuttava: ei monikaan yhtye liki 30 vuoden uran jälkeen pysty tekemään näin omaehtoista ja intensiivistä levykokonaisuutta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

 World Painted Blood

Hyvät

Huonoja levyjä Slayer ei ole – ehkä debyyttiä lukuunottamatta – tehnytkään, mutta vähemmän loistavia joukossa on muutama. Nämä asettuvat yhtyeen käynnistysvaiheeseen sekä metallin pula-aikaan, 1990-luvun puolivälin tietämille, kun Dave Lombardo oli poissa yhtyeestä ja metalli ylipäätään oli vähintäänkin epämuodikasta musiikkia.

Haunting the Chapel -ep (1984)

Rate your Music -keskiarvo: 3,87

Slayer-HauntingTheChapelPian debyytin jälkeen julkaistun eepeen avauskappale Chemical Warfare on yhtyeen ensimmäinen sairaan kova biisi. Se esittelee valmista Slayer-sapluunaa: sahariffiä kiivaasti tampatulla skank-biitillä, avosoinnuilla aukeavaa kertsiä ja tuplabassarein jyrättyä c-osaa. Toimii. Livehommissa yhä mukana raahattu Captor of Sin (eli juomaveikkojen suussa väännettynä chapter of gin) ei ole erityisen kova, vaikka sisältääkin ikimuistoisen lainin ”Your skin turns to leather”.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Chemical Warfare (Live 85)

Live Undead -live ep (1985)

Rate your Music -keskiarvo: 3,69

Slayer-LiveUndeadEnsilevyn ja yhden ep:n jälkeen julkaistun studioliven mielekkyys on paperilla jokseenkin kyseenalainen. Debyytin laiskanpulskeat kärkikappaleet saavat kuitenkin ansiokkaan viiltävää Slayer-käsittelyä useampia pykäliä korkeammalle ruuvatusta temposta. Yhtyeen ilmeisesti ensimmäisestä kappaleesta, Aggressive Perfectorista, vauhdikas liveluenta viistää minuutin pois.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Slayer: Die by the Sword

Hell Awaits (1985)

Rate your Music -keskiarvo: 3,81

SlayerHellAwaitsYhtyeen toinen kokopitkä on selkeästi vasta kirkastuvan vision mukainen. Kumiseva tuotanto ei saa kappaleita täyteen iskuun, mutta vankka asenne energisestä levystä leiskuu. Myös biisien muoto ja sisältö ovat jo irtautumassa klassisen heavy metallin ikeestä.

Tom Arayan ankeasti kaiutettu laulu on lähinnä röhähtelyä, joten kuolometallin syntyyn on tälläkin levyllä osansa, myös vauhdikkaiden ja rakenteiltaan monimutkaisten kappaleiden kannalta. Sanoituksiltaan levy on kylmäävää nimibiisiä lukuun ottamatta b-tason kauhukuvastoa. Kokonaisuudesta välittyy tuomiollinen maailmanlopun tunnelma, etenkin kun levyn päättävä Hardening of the Arteries päättyy kiekon avaukseksi asetellun nimikappaleen jylhään jytistelyyn.

Väärinpäin kuiskituilla sanoilla (”join us”) pahaenteisesti alkava nimikappale on edelleen tavallinen keikan aloitusbiisi ja myös yksi yhtyeen parhaista kappaleista. Myös Necrophiliac on jäänyt elämään yhtyeen livesettiin. Still Reigning -dvd:llä Araya esittelee kappaleen tavoilleen uskollisena myhäillen: ”Now it’s time for a love ballad. This is a song about older women, the kind you find six feet underground.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Hell Awaits live 85

Divine Intervention (1994)

Rate your Music -keskiarvo: 3,3

Slayer-DivineInterventionBostaphin tulikaste osui vuosille, jolloin metalli oli alamaissa eikä Slayerin paalutus enää ollut tyylisuuntausten mukaista. Levyn aloituskappale on oudosti klenkuttava Killing Fields. Omituisesta alusta levy kuitenkin lähtee loppujen lopuksi ihan asialliseen liitoon.

Hitaasti ja painajaismaisesti vellovan nimikappaleen lisäksi mieleen jääneisiin kappaleisiin lukeutuvat piiskaava Dittohead ja pahaenteisesti mateleva 213.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Serenity in Murder

Diabolus In Musica (1998)

Rate your Music -keskiarvo: 2,85

Slayer-DiabolusInMusicaNu metal -vaikutteista on tämän levyn kohdalla kiristelty hampaita, mutta eivät ne järin selkeinä otteina kuulu: alas viritetyt kitarat tosin jynssäävät pidempiä sointukuvioita kuin kiivaina thrash-aikoina ja tempot ovat maltillisempia, mutta ilkeää ja soundeiltaan harvinaisen räkäistä menoa on tarjolla.

Perinteisempää Slayeria edustaa miltei kaikkia yhtyeen kikkoja kokeileva Perversions of Pain. Desire on levyn pakollinen vaanintakappale. Stain of Mind ja Death’s Head edustavat puolestaan ajalle tyypillisempää jytkivää riffimyllytystä.

Levy on tuotannollisesti kohtuullisen omituiselta kuulostava eikä muistuta suttuisuudessaan Slayerin kultakauden levyjä kuin etäisesti. Mainittakoon että bassorummut kuulostavat kung fu -elokuvasta sämplätyiltä.

Jonkinlainen merkki kriisistä levyllä oli se, että sen kannessa ei ole klassista Slayer-logoa edes tarrana. Tähän aikaan metalli oli Kornin kaltaisten nimien varassa ja Slayerin visio tylpimmillään. Vankkumatonta vakaumusta intensiteetillä paiskottuun metalliin yhtye silti kunniallisesti edustaa tässäkin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Slayer: Bitter Peace

Vanha kehno

Show No Mercy (1983)

Rate your Music -keskiarvo: 3,76

Slayer_-_Show_No_MercySlayerin debyytti on tietynlainen klassikko uran aloittaneena ja vaikutusvaltaisena levynä. Musiikillisesti se ei ole kuitenkaan järin relevantti – paitsi niiden mielestä, jotka pitävät Metallican Kill ’Em Allia tai Anthraxin Fistful of Metalia oikeasti hyvinä levyinä.

Nestori Arayaa lukuun ottamatta alle kaksikymppisten jannujen bändi ei tiedä ollako lintu vai kala: ollako paha mutta melodinen NWOBHM-bändi, hurjaa heavy-tursketta, vai jotakin muuta. Levy on sointupohjaista heavya, jota höystävät runsaat melodiset kitaratikkaukset Judas Priestin tyyliin. Naurettavat sanoitukset tai ankeasti kaiulla pilattu äänikuva eivät auta asiaa.

Pahasti Venom-vaikutteisen heavy metal -mätkytyksen joukossa kiivas ja ilkeä nimikappale on ainoa, joka oikeasti enteilee Slayerin tulevaa riivintää. Sen tempo on ainoa, joka päästää yhtyeen tuttuun lentoon; muuten levy tamppaa lähinnä laiskanletkeää humppatahtia. Teknisesti yhtye kuitenkin suoriutuu oivallisesti, kenties Arayan räähkivää laulusuoritusta lukuun ottamatta.

Livevakioita tältä levyltä ovat Die By the Sword, Black Magic ja The Antichrist. Tavanomaisesti nämä ovat kuitenkin olleet livesettien kaljanhaku- tai skippauskohtia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Black Magic Live 1983