Diskografiat

Scott Walker – kaksi reittiä pimeään

Scott Walker. Ei ollut tunnettu rumuudestaan.

Scott Walker. Ei ollut tunnettu rumuudestaan.

Jonkin aikaa sitten kuulin 14-vuotiaan Scotty Engelin ensinauhoituksen nimeltä When Is a Boy a Man. Kävi ilmi, että kappaleen nimi on todellakin hyvä kysymys: jo tuossa iässä laulajan ääni on häkellyttävä, aikalaisiaan paljon kypsempi baritoni. Englantiin muuttanut, Ohiosta kotoisin oleva Noel Scott Engel ei voinut välttyä menestykseltä. Ei tuollaisen äänen kanssa! Kuin tähtiin kirjoitetulla tavalla The Walker Brothers -niminen nuorukaistrio nousi Englannissa listojen kärkeen muutaman vuoden ajaksi. Hetken aikaa Scott, Gary ja John olivat yhtä tunnettuja kuin The Beatles.

Mutta julkisuus ei koskaan sopinut Scott Walkerille. Jo bändin noustessa teini-idolien kastiin nähtiin useita odottamattomia, syrjään vetäytyvän persoonan ilmentymiä. Bändärit jäivät Johnin ja Garyn armoille. Genet’n tai Sartren kirjaa mukanaan kantamalla jotkut saattoivat päästä lähemmäksi menestyksen pinnallisuutta hylkivää, usein syvästi masentunutta Scottia. Näistä yksinäisyyden syövereistä syntyi musiikkia, jonka faneihin voidaan lukea muun muassa Jarvis Cocker, Brian Eno, David Sylvian, Marc Almond, Julian Cope, Tindersticks, Radiohead ja David Bowie, joka coveroi useampia Walkerin kappaleita uransa alkuvaiheessa ja myönsi Lodgerin ja Scary Monstersin olevan vahvassa kiitollisuudenvelassa Nite Flightsille.

Artistiselta kannalta mietittynä voi käydä vaikeaksi löytää hankalampaa kuvailtavaa. Walkerin musiikki on yhtä aikaa ylettömän tunnelatauksen ja ilmaisun kannattelemaa, mutta teatraalisuudessaan hurjimmillaan lähes täysin abstraktia. Lähestymisen avuksi tuodaan siitä syystä Walker Brothersin lauluja, siilä tuotannosta löytyvät niin ensimmäinen, teatraalinen vaihe kuin myöhempi, hankala ja kokeellinen suunta. Meidän tarvitsee vain katsoa sydäntensärkijätrion alku- ja loppupistettä. Ensimmäistä reittiä kulkijoille ovenavausmusiikkina voidaan laittaa yksi Walker Brothersin suurimmista hiteistä, Make It Easy on Yourself, ja saamme pienen suuntaviitan Scottin soolouran ensimmäiseen vaiheeseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Soolouralleen lähdettyään Walkerin suurin vaikute tuli Englannin kanaalin toiselta puolelta gallialaisen angstin mestari Jacques Breliltä, jonka tuotannosta noukittiin soololevyille kymmenisen eriskummallista numeroa. Walkerin hurrikaanibaritonin käsissä nuo laulut pysyivät orkesterivoittoisina, massiivisten ahdistuksen portretteina – se tuskin yllättää, ettei psykedelian ajan saavuttama Englanti oikein tiennyt mitä tehdä, vaikka aluksi entisen bändin suosio kannattelikin levynmyyntiä kiitettävästi. Mutta vuosi vuodelta entinen teini-idoli vajosi yhä syvemmälle unohdukseen, julkaisten 1970-luvun puolivälin tienoilla neljä lähes kuuntelukelvotonta levyä.

Uran toinen vaihe alkoi vasta vuonna 1978, mutta 35 vuotta myöhemminkin se tuntuu shokeeraavalta. Walker Brothers päätti vuonna 1975 aloittaa alusta, ja vuoden sisään kuultiinkin kaksi epätasaista mutta hyvin myynyttä levyä. Seuraavaan vuoteen mennessä jäsenet olivat saaneet toisistaan toisen kerrankin tarpeeksi ja päättivät lähteä omiin suuntiinsa viimeisen jäähyväislevyn jälkeen.

Hittikimaran sijaan kaikki kolme kasasivat omia kappalettaan levylle nimeltä Nite Flights. Siinä vaiheessa Scott Walker heitti pois kaiken sen mistä hänet oli tunnettu. Nuo neljä kappaletta olivat post-punkin tuolla puolella: riipivä avant-discovirsi Shutout, uhkaava mutta täydellinen Nite Flights, kuusiminuuttinen Pinochetin kidutuskammio The Electrician ja happoinen noisefunk-turpiinveto Fat Mama Kick aloittavat uran toisen ja huomattavasti haastavamman vaiheen.

Vai miltä tämä teistä kuulostaa?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Vaihe I: 1967–74

Scott (1967)

1ScottKansi86 Jo ensimmäiset askeleet soolouralla tuntuivat huomattavasti oudommilta ja röyhkeämmiltä kuin mitä Walker Brothers olisi koskaan esittänyt. Lähes jokainen laulu vuotaa sydänverta tai käy läpi erilaisia irvokkaita sieluntuskia orkesterin vahvistaessa ylitsevuotavaa tunnemaailmaa.

Suurin pommi tiputetaan heti aluksi. Megalomania on varsin pieni sana kuvaamaan Mathildea. Ratsuväki hyökkää päälle heti ensisekunneilla. Viimeinen säkeistö vie helvettiin ja sieltä ulos. Tyrmistyttävä nostatus heittää keskelle yhtä euforisimmista lopetuksista millekään biisille koskaan. Draaman tasoa ei voi edes kuvailla sanoin, ja tyrmistystä vielä vähemmän. Popmusiikkia? Ei helvetissä. Mutta ainakin kaikki tärkeimmät elementit on lyöty pöytään heti kerralla.

Kaksi Walkerin omista kappaleista on levyn vahvinta materiaalia. Montague Terrace ja Such a Small Love todistavat kuinka hyvin esikuvien tunnelataukset ja melodiat oli jo tässä vaiheessa sisäistetty. Kaiken kaikkiaan yhdeksän numeroa oli lainattuja, ja niiden käsittelytapa hyvin samanlainen: Jacques Brelin kuoleman ja irstauden peittämät kappaleet säilyttivät intensiteettinsä ja valmiiksi melankoliset balladit tulkittiin itkunsekaisina katumustöinä.

Iso miinus Scottille siitä, että neljästä viiteen biisiä levyllä tuntuu pelkältä täytteeltä. Se on pieni mutta silmiinpistävä tahra uran ensimmäisessä vaiheessa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Scott 2 (1968)

2ScottKansi93 Scott päätyi jotenkin brittilistojen kolmannelle sijalle. Se kertonee enemmän Walker Brothersin suosiosta, mutta Scott 2 sisälsi jopa hittisinglen, ja valtasi listan ykköspaikan joksikin aikaa.

Jos ensilevy oli yksinäinen, juopunut ja yllättävän mieltynyt kalanpäihin, ainakin täällä saa aikaa viettää kaikenkarvaisen joukkion kanssa. Karvakasojen kohtalot vaihtelevat: poikkeuksellisen ilkeä naisvihakabaree-numero The Girls and the Dogs päättyy koiran kannalta ikävästi.

Brel-coverit kytkeytyvät vahvasti teatraaliseen fantasiointiin, mutta tarkempi katsaus osoittaa levyn olevan häikäilemättömän groteski, ja suurimman osan ajasta myös hurjan misogynian kourissa. Jos The Girls and the Dogs kuvasi naiset syöjättärinä, niin The Girls from the Streets näkee kaiken kauppatavarana ja manipulaatiolla saavutettavana – kyyneleetkin ovat vain nesteeksi tiivistyneitä valheita. Tango nimeltä Next on mitä irvokkain hyväksikäyttö-, irstaus- ja uhrifantasia. Täällä lupaukset tehdään tippurin oireita tuijottaen, ja itsensä tuleen sytyttäminen on ainoa tapa kumartaa ja poistua sadistisen seksin näyttämöltä – Nextin kertojan tapauksessa tuo näyttämö käsittää koko elämän. (Tosin Walkerinkin versio on melko konservatiivinen verrattuna The Sensational Alex Harvey Bandin hulluuteen.)

Levyn single Jackie kuuluu Brel-covereiden eliittiin, vaikka BBC läimäytti esityskiellon oopiumin ja transvestismin kuvausten takia. Tim Hardinilta lainataan tällä kertaa Black Sheep Boy, ja versio lienee paras olemassa olevista. Mutta Walker loistaa omilla biiseillään. The Amorous Humphrey Plugg on väsyneen perheenisän yöllinen seikkailu punaisten lyhtyjen alueella, ja Plastic Palace People käy kolkuttelemassa niitä ovia, joista kuljettaisiin uran toiseen osaan. Viimeiset neljä kappaletta häviävät pakostakin laadussa, mutta valinnat ovat tällä kertaa viisaampia ja Walker antaa niille kaikkensa. 

Intensiteetti on kaikin puolin rajuin ensimmäisestä neljästä levystä, ja sen saattelemana Scott 2 on niistä myös paras.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Scott 3 (1969)

3ScottKansi77 Kolmas räävitön kiekko ei kuulunut enää suunnitelmiin, vaan teemat kevenevät muutaman pykälän. Epätasaisuus tulee yhä pistävämmäksi kuin ennen, erityisesti levyn alkupuolen loiston vuoksi.

Viisi klassikkoa, monumentaalinen It’s Raining Today, leikkisä Copenhagen, Rosemaryn kotipainajainen, outo epäilyttävä Big Louise ja ratsuväen paluu We Came Through, avaavat Scott 3:n vahvasti, mutta pian vauhti hiljenee pahemman kerran. Butterfly, Winter Night ja Two Weeks Since You’ve Been Gone käyvät suoraa tietä unohduksen kaivoon, josta niitä ei yleensä jaksa noukkia kuunneltaviksi. Loppupuolelta vain haudan takaa kostonsa saavuttava Funeral Tango tarjoaa tarpeeksi palaten edellisen levyn vainoharhaiseen luottamuspulaan. Niin hyvältä kuin ajatus Brelin Ne Me Quitte Pasista tuntuukin Walkerin laulamana, versio on turhin kaikista lainakappaleista. Väsymyksen sävyttämä levy ei kykene ylläpitämään standardeja, mutta sen parhaissa lauluissa löytyy yhä ikivihreyttä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Scott 4 (1970)

4ScottKansi86 Myyntiluvut alkoivat käydä huolestuttavan pieniksi. Syystä tai toisesta singlejulkaisut jäivät tekemättä, ja yksi Scottin kehutuimmista levyistä jäi kokonaan listojen ulkopuolelle. Yleensä tämä levy nostetaan ylimmälle sijalle ensimmäisestä neljästä.

Olen vahvasti eri mieltä: Scott 4 on ehkä muita tarkempi kuvaus artistista itsestään, mutta siinä ei ole samaa elinvoimaa kuin kahdessa ensimmäisessä levyssä. Vasta-argumentteja on toki helppo keksiä: kokonaisuutena tämä on niistä tasalaatuisin, ja kun biisilistasta löytyy Ingmar Bergmanin inspiroima The Seventh Seal, futuristinen Boy Child ja upea Duchess, on ymmärrettävää, että joillekin tässä tiivistyy Scott Walkerin henki. Mutta levyn tahti pysyy jatkuvasti keskitempoisena ja puuduttaa kuulijaa aika ajoin. Myös äänimaailma käy sameaksi, eivätkä Angels of Ashes, On Your Own Again tai Get Behind Me ole mitenkään persoonallisia, vaan pahaenteisiä merkkejä pian alkavasta laskusuhdanteesta.

Hero of the War taas on kaikkea muuta – nuoren sotasankarin vastaanottokuvaus on täynnä pistäviä yksityiskohtia äidin tuskasta, uskottomasta naisesta ja sotilaallisen ihannoinnin typeryydestä. The Old Man’s Back Again (Dedicated to the Neo-Stalinist Regime) menee vielä pidemmälle, osoittaen että Walkerin kunnianhimo oli kulkenut repivän barokkipopin ulkopuolelle.

Pienistä vioistaan huolimatta Scott 4 on yhä essentiaalinen levytys, eikä sitä kannata jättää hankkimatta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

’Til the Band Comes In (1970)

5ScottKansi73 Walker oli pulassa Scott 4:n tipahdettua unohduksiin heti julkaisunsa jälkeen. Levy-yhtiön painostus hittijulkaisuun alkoikin kasvaa.

Walkerin 1970-luvun levyistä vain ensimmäinen, ’Til the Band Comes In, kestää päivänvaloa. Kymmenen kappaletta alkuperäismateriaalia ja muutaman coverin sisältänyt levy ei vieläkään ole artistin itsensä suosiossa, eikä sen materiaali pärjää edellisten levyjen parhaimmistolle kaiken aikaa, mutta ei se ansaitse tuntemattomuuttakaan.

Alkuperäisistä Little Thingsin turmakuvailun voitokas tömistely ja Thanks for Chicago Mr. Jamesin namusedälle osoitettu jäähyväiskirje pitävät pintansa parhaiten. Stripparitarina Joe tulee vahvasti perässä (hmm), ja Cowbells Shakin’, Jean the Machine ja Time Operator ovat nekin kuuntelunsa ansainneet.

Coverpuolella saadaan suunnilleen 50/5 -annos erinomaisuutta ja kamaluutta. Jimmie Rodgersin It’s Over ansaitsee kunniaa, kun taas Kenny Rodgersin Reuben James on puhtaasti kamala. Siitä voinee päätellä, ettei ’Til the Band Comes In ole sekään tasainen levy, mutta varmasti vähiten kuultu Walkerin sooloista. Se ansaitsee enemmän.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Moviegoer (1972) / Any Day Now (1973) / Stretch (1973) / We Had It All (1974)

?? Tämän jälkeen syntyikin sarja, joka muistuttaa syvänmerensukellusta. Neljä levyllistä pelkkiä covereita – joista parhaimmatkin vain ihan siedettäviä. Koska näitä neljää levyä ei ole oikein edes saatavilla, eikä niiltä löydy kuulemisen arvoista materiaalia, voimme tyytyä lyhyeen kappaleeseen näistä kaikista. Luit juuri kyseisen kappaleen.

Kokeile omalla vastuulla Scottin coveria Caetano Veloson Maria Bethania -klassikosta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Vaihe II: 1978–

Climate of Hunter (1984)

6ScottKansi88 Nite Flightsin hurjistelun jälkeen olisi voinut odottaa vaikka mitä, mutta ambient rock ei varmaankaan liene ensimmäinen arvaus.

Manageri tiedusteli näihin Walkerin kuulumisia ja viimeaikaisia tekemisiä. Scott ilmoitti maalaavansa, ja kysymys muuttui heti: vesi- vai öljyväreillä? Vastaus tähän oli laadukas seinämaali – Walker oli aloittanut talojen maalaamisen. Climate of Hunter on enemmänkin sivutyö maalaiskartanon seinän rinnalla, mutta myös arveluttavimpia soundtrackeja maalin kuivumiselle. Cromagnon-paimenet tulevat esiin jo Rawhiden kummallisissa tarinoissa, joita 1980-luvun rocktausta ei tee yhtään tavallisemmiksi.

Toisaalta, Six esittelee seinät ylös- ja alaspäin kulkevina tasoina hallusinoivan syntetisaattorin valossa, ja Dealer on käsittämättömän raskas balladi täynnä inhottavaa kuvastoa, jossa kuolleet nousevat haudoistaan ja aivot kiehuvat ulos kalloista. Vahva, fosforipitoinen maali voisi auttaa pitämään moiset vaivaantumisen aiheuttajat pois tuvasta. Sleepwalkers Woman muistuttaa hieman ensimmäistä uravaihetta, mutta se keskittyy tekstuuriin eikä melodiaan. Three julkaistiin jopa singlenä (taustalaulajana muuan Billy Ocean), mutta levy ei myynyt juuri mitään. Tuskin sitä haettiinkaan.

Poikkeuksellisen ihana kahden säkeistön balladi Blanket Roll Blues tuo muuan Mark Knopflerin kitaroineen vierailulle. Se lienee hiljaisin hetki Scott Walkerin tuotannossa.

”When I crossed the river
with a heavy blanket roll
I took nobody with me
not a soul

I took a few provisions
some for comfort, some for cold
but I took nobody with me
not a soul”

Siitähän tässä urassa on koko ajan ollut kyse. Climate of Hunter on hieno tapa jatkaa itsensä uudelleenmäärittelyä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Nuorgamin terveysviraston ilmoitus

Climate of Hunterin jälkeen Scott katosi jälleen yhdentoista vuoden ajaksi. Ainoa julkisuuden hetki nähtiin, kun hän vieraili Britvic-yhtiön appelsiinimehumainoksessa. Hänet voi nähdä kohdassa 0:20 siemailemassa päivän c-vitamiiniannostaan. Sinunkin on hyvä juoda lasillinen tänään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Tilt (1995)

7ScottKansi98 Tilt on ylivoimaisesti hankalin kuvailtava. Ensinnäkin, se tarjoaa laajalti samaa instrumentaatiota kuin 1960-luvun tuotanto, mutta käyttötavat ovat muuttuneet. Ne eivät silti ole suoranaisia vastakohtia: melodia ei muutu puhtaaksi dissonanssiksi. Mutta kokonaisuutena se on häiriintynein peto, jonka Walker koskaan päästänyt ilmoille. The Driftin kauhu on muutaman kuuntelun jälkeen tunnistettavaa ja suoraviivaista, mutta Tilt on epäselvä ja varjoisa vielä vuosienkin kuuntelun jälkeen. Levyn sisältö ei selkene, mutta yksittäiskokemuksen tuoma vaikutus vie tarpeeksi pitkälle, että kuuntelija voi muodostaa omat tulkintansa.

Synkimpien eurooppalaisten taidelauluperinteiden ruokkima Tilt läpikäy historian tahroja. Farmer in the City omistetaan murhatulle ohjaajalle Pier Paolo Pasolinille. The Cockfighterin raivokas avant-rock sotkee Adolf Eichmannin ja Kuningatar Carolinen oikeudenkäynnit ujeltavaa taifuunia muistuttavaan vimmaansa.

Ainoastaan Farmer in the City ja Bouncer See Bouncerin väliosa voisivat sopia uran alkuvaiheisiin. Kauimmaksi siitä kulkeutuvat Face on Breastin viemärirakkauslaulu, Bolivia ’95:n terrori ja The Patriotin kummallisuus. Tuossa viimeisessä huilun ja patarummun kutsun ja vastauksen kuultuaan Walker ylistää Lüzerner Zeitung -päivälehteä kuin se olisi viimeinen asia, jonka hän saisi eläessään sanoa. Abstraktio on huipussaan, ja vanhat fanit epäuskoisia.

Tiltiä ei voi suositella ensikosketuksena muille kuin parkkiintuneille avant-gardetyylittelyn faneille, mutta ainakin minulle se on pysynyt vahvimpana Walker-levynä kohta kymmenen vuotta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Drift (2006)

8ScottKansi89 Silkkihansikkaat katosivat tässä vaiheessa lopullisesti. Ymmärrän kyllä, en itsekään haluaisi sotkea hyviä hanskoja harrastustoiminnan, kuten siankyljen pieksämisen, lomassa. The Drift on karmiva kokemus. Sen vaurioituneissa… öhm, biiseissä kuullaan totaalisen pelottoman artistin häiriintyneimmät ideat.

Tässä on Nite Flightsin perintö, johon Climate of Hunter ja Tilt eivät tarttuneet. Mussolini ja Petacchi saavat kahdentoista minuutin Clarassa ruumiinvalvojaiset helvetistä, Elvis keskustelee kuolleen kaksoisveljensä kanssa 9/11-tapahtumista, ja aasi saa turpiinsa Galwayn kadulla Jolson & Jonesin apokalypsissä. Jos haluat karkoittaa ihmisiä mahdollisimman kauas, lyö tämä soimaan. He eivät häiritse sinua vähään aikaan – toisin kuin seuraavan yön unesi.



The Drift on sadistinen levy, ja sopii lähinnä ihmisyyden hirveimpien kokemusten soundtrackiksi. Bakteeritarina Cue räjähtää silmille ennen viittä minuuttia ja vaikutukset voivat olla laksatiivisia. Mutta ei Walker ollut huumorintajuaan menettänyt: Donald Rumsfeldille omistettu The Escape sisältää mitä kahjoimman syntetisaattoriosion ja lopulta Repe Sorsa -imitaation, jota kannattelee hiipivä kuuhirviöurku. Samalla tavalla Psoriatic sisältää lähimmäksi tanssimusiikkia pääsevän dada-koukun, joka luonnollisestikin hävitetään maanrakoon heti tilaisuuden salliessa.

Huolimatta siitä kuinka tutuksi se lopulta käy, The Drift on pelottavimpia levyjä keneltäkään, koskaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bish Bosch (2012)

9ScottKansi78 Bish Bosch on Walkerin kauhukabinetin toistaiseksi viimeisin osa. Kirjoitin siitä noin vuosi sitten arvion Nuorgamiin, ja mielipiteeni on pysynyt melko samanlaisena. Muutaman lisäpisteen tarjoan!

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!