Samuli Putro – Älä sammu aurinko

Kaiku Recordings

Keski-ikäistyvän entisen rocktähden uusi ura trubaduurina.

Viime vuosien suomenkielisen folkpopin uuden nousukauden kirjoittamattoman sääntökirjan kaksi ensimmäistä artiklaa voisivat olla nämä: akustisvoittoinen musiikki on aina aidompaa kuin elektroninen ja nostalgia elättää lauluntekijän pinteessä.

Älä sammu aurinko hoitaa edellämainitut tontit moitteetta, mutta jättää silti – tai pikemminkin juuri tämän takia – laimean jälkimaun. Albumilta puuttuu lähes täysin se yllättäen päin kasvoja tuleva kuvainnollinen viima, joka teki Zen Cafén kappaleista paikoin toimivia, usein vain siedettäviä.

Edellisellä Elämä on juhla -albumilla alkanut trubadurismi on viety tällä kertaa astetta pidemmälle, mutta matkan varrella repusta ilmeisesti putosivat niin tarttuvat sävellykset kuin oivaltavat sanoitukset. Jäljelle jäi vain pettuleivän murusia ja helteen eltaannuttaman luomumaidon kastelemat savukkeet.

Tätä alijäämää yritetään peittää sinänsä hyvin soitetuilla, mutta mieleenpainumattomilla sävellyksillä.

Vaikka albumi on irtiotto Samuli Putrolle, se on perin yllätyksetön sellainen. Tuotannon 1960-luvulta suuntaa hakeva soundimaailma ja kuohittu kokonaistunnelma kuvaavat hyvin ilmassa vellovaa henkistä taantumaa.

Suuri ongelma Älä sammu auringossa on pikkuhiljaa hiipivä aavistus Putron omaksi ilokseen tekemästä välityöstä. Vaikka albumi alkaa yllättävän lupaavasti reklusiiviseksi muuttuneen lauluntekijän nykyelämää sivuavalla kappaleella Saaressa on aina sunnuntai, heitetään kuulijan niskaan kylmää vettä jo seuraavien minuuttien aikana.

Singlenäkin julkaistu nimibiisi ei toimi juuri millään tasolla, ja ikävä kyllä se valaa pohjan lähes koko loppualbumille. Sanat todetaan ja sävellykset soitetaan keskitempolla läpi.

Maailmantuskasta ammentavat aiheet ja stereotypisoidut hahmot (jotkut kutsuvat näitä realistisiksi) nousevat ajoittain esiin ihan kiitettävästi, mutta saatu vaikutelma on näistä huolimatta rutiininomainen ja jokseenkin keskeneräisen tuntuinen.

Kuulomuistista häviävien kappaleiden linjasta poikkeuksia ovat suhteen päättymisestä kertova Anna minun mennä, joka tosin pilataan idioottimaisilla lyriikoilla, sekä huvittavalla tavalla rytmitetysti syljetty Tulkoon kesä. Toisessa ääripäässä onkin sitten Intiaan-etnohumppa ja puolivillaiselta Bonanza-teemalta kuulostava Rämpytimies, jolle sopivampi paikka olisi ollut mahdollisimman syvällä kirjoituspöydän vetolaatikkossa.

Jos Putro kerran on parhaimmillaan tarinankertojana, niin miksi ihmeessä hän tyytyy täyttämään albumin sanoitukset epäolennaisilla ja ontuvilla aforismeilla? Ikään kuin hän esittäisi kansantaiteilijaa eläytymättä roolihahmoonsa, samalla kuitenkin ollen ristiriitaisesti sen vanki. Edellisellä albumillaan kansankynttiläksi syttynyt Samuli Putro ei suo valoa kuuntelijalle.

Kokonaisuutena Älä sammu aurinko on yhtä mielenkiintoinen kuin raitistunut Dionysos.

32 Periaatteessa toimivista aineksista toteutettu tylsähkö AOR-levy, jonka koristeltuihin hahmotelmiin Samuli Putron kovimmatkaan fanit tuskin mieltyvät.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Samuli Putro – Älä sammu aurinko