Ruutujen sankarit – 11 loistokkainta kuvitteellista yhtyettä ja artistia sarjakuvissa

Beatle-peruukki, myytti vai totisinta totta?

Sarjakuvilla ja rockilla on ollut oma erikoissuhteensa viimeistään siitä lähtien, kun kuriton Yancy Street Gang lähetti Ihmenelosten Möykylle oman Beatle-peruukin ja Liverpoolin moppitukat vierailivat Herra Fantastisen ja Näkymättömän tytön häissä. Sarjakuvataiteilijat ovat kuvittaneet useita levynkansia Robert Crumbin Big Brother & the Holding Companyn Cheap Thrillsista Charles Burnsin Sub Pop 200 -kokoelmaan. Kissin ja Alice Cooperin kaltaiset rockarit ovat esiintyneet omissa sarjakuvissaan, ja 1980- ja 1990-lukujen taitteessa julkaistu Rock ’n’ Roll Comics erikoistui sarjakuvamuotoisiin rock- ja popelämänkertoihin.

Oikeiden yhtyeiden ja artistien lisäksi sarjakuvissa on vuosien varrella nähty monenkirjava joukko kuvitteellisia rock-yhtyeitä. Vaikka ne eivät ole olleet aivan yhtä tunnettuja kuin kirjoissa, elokuvissa tai televisiossa esiintyneet virkaveljensä (esim. Spinal Tap, The Wonders, The Rutles tai Hedwig and the Angry Inch), monet ovat olleet varsin ikimuistoisia. Tässä artikkelissa esittelemme näistä loistokkaimpia.

The Archies

Sarjakuva: Useat Archie Comics -kustantajan sarjakuvat.

Musiikkityyli: Purkkapop.

Tarina: The Archies esiintyi ensisijaisesti The Archie Show -piirrossarjassa, mutta koska Archien ja hänen ystäviensä seikkailuilla on pitkät juuret sarjakuvissa, voidaan tämä kuvitteellisista rockyhtyeistä legendaarisin ottaa mukaan myös tälle listalle. Don Kirshner kehitti The Archiesin vuonna 1968, kun hänen edellinen luomuksensa The Monkees nousi kapinaan. Tausta-ajatus lieni yksinkertainen: piirroshahmot eivät ainakaan saisi suureellisia ideoita tai kehittäisi itselleen taiteellista kunnianhimoa!

Tästä huolimatta sellaiset purkkapopklassikot kuin Sugar, Sugar, Melody Hill ja Jingle Jangle ovat parempia kuin niillä olisi oikeus olla. Ihmekö tuo, kun musiikista vastasivat muun muassa Jeff Barry ja Ellie Greenwich.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Arseface

Sarjakuva: Preacher.

Musiikkityyli: Grunge, vaihtoehtorock, brittipop.

Tarina: Garth Ennisin ja Steve Dillonin legendaarisen Preacher-sarjakuvan sivuilla 1990-luvun lopulla seikkaillut Arseface oli Kurt Cobainia palvonut teini, joka päätyi pahoinpitelevän punaniskasheriffi-isänsä, kiusaavien koulukaverien ja yleisen teiniangstin ristipaineessa itsemurhasopimukseen ystävänsä Puben kanssa. Pube seurasi menestyksekkäästi idoliansa Cobainia tuonpuoleiseen, mutta Arseface onnistui vain runtelemaan kasvonsa karmivalla tavalla.

Kuvaavasti ”persenaamaksi” nimetty teini kuitenkin nousi traagisten olosuhteidensa yläpuolelle ja tuli managerinsa Gene Sergeantin avulla rocktähdeksi, siitä huolimatta, ettei hänen puheestaan saati laulustaan saanut mitään selvää. Arsefacen levyt myivät miljoonia ja Arse-mania valtasi Yhdysvallat, mutta kaikki hyvä loppui aikanaan. Skandaalit riepottelivat tähteä (teinit pyrkivät idolinsa kaltaiseksi ampumalla itseään kasvoihin ja Sergeant lähetti julkisuuden toivossa muun muassa paaville loukkauskirjeitä asiakkaansa nimissä) ja lopulta liero manageri pakeni ulkomaille Arsefacen rahojen kanssa. Epäonnisen laulajan omaisuus, palatsimainen Arseland mukaan lukien, ulosmitattiin ja hänen uransa oli ohi.

Lopulta Arseface kuitenkin löysi onnen Salvationin kaupungissa yksisilmäisen ja harhoja näkevän kultansa Lorie Bobbsin kanssa.

Lila Cheney

Sarjakuva: Ryhmä-X, Uudet mutantit, Tekijä-X.

Musiikkityyli: Rock, uusi aalto, heavy metal.

Tarina: New Mutants -lehden sivuilla vuonna 1984 debytoinut Lila Cheney ei osannut ainoastaan teleportata itsensä galaksista toiseen, vaan myös rockata niin kovaa, että sen olisi luullut olevan neidon mutanttivoima. Cheney oli parhaimmillaan niin suuren luokan tähti, että itse legendaarinen Dazzler soitti koskettimia hänen taustabändissään Cats Laughing. Lila on sarjakuvien rockin paha tyttö, joka muun muassa yritti varastaa koko maapallon ja myydä sen asukkaat orjiksi intergalaktisessa mustassa pörssissä. Tähden pehmeämpi puoli tulee esiin hänen rakkaansa Uusien mutanttien Kanuunankuulan seurassa.

Dazzler

Sarjakuva: Dazzler ja Ryhmä-X.

Musiikkityyli: Disko, rock ja uusi aalto.

Tarina: Dazzler (oikealta nimeltään Alison Blaire) luotiin alun perin 1970-luvulla yhteistyönä Casablanca Recordsin ja Marvel Comicsin kesken. Ideana oli luoda kuvitteellinen diskodiiva, joka tuolloin multimediaimperiumiksi tähdänneen Kissin tavoin esiintyisi levyjen lisäksi omassa sarjakuvalehdessään ja elokuvassaan. Valitettavasti emme koskaan saaneet kuulla Dazzlerin levytyksiä tai nähneet häntä valkokankaalla, mutta sarjakuvien puolella tämä valovoimainen diskohile onnistui nousemaan kyynisen kaupallisten syntyjuuriensa yläpuolelle.

Alun perin hänen piti muistuttaa Grace Jonesia, mutta Casablancan toivomuksesta hänen ulkoinen esikuvansa oli lopulta malli Bo Derek. Dazzlerin kimaltelevan ulkoasun kruunasivat rullaluistimet ja peilipallokaulakoru. Ääntä valoksi muuttamaan kykenevä Dazzler on tehnyt näyttävän uran niin musiikin kuin supersankariseikkailujenkin puolella. 1980-luvun puolivälissä hän liittyi ihastuttavan punkahtavaan kasari-Ryhmä-X:ään, mutta hävisi kuvioista lähes kokonaan yli 15 vuodeksi 1990-luvulla. Hiljattain tämä supertähti on kuitenkin tehnyt säkenöivän comebackin Ryhmä-X:n jäsenenä.

Josie & The Pussycats

Sarjakuva: Josie & The Pussycats sekä monet muut Archie Comics -kustantajan sarjakuvat.

Musiikkityyli: Pop, r&b, soul, purkkapop.

Tarina: Punatukkaisen kitaristi-laulaja Josien johtama Josie and the Pussycats esiintyi ensimmäisen kerran Archies’ Pals and Gals -sarjakuvan numerossa 23 vuodelta 1962. Alun perin kissimirreihin kuului Josien lisäksi blondi Melody ja ruskeatukkainen Pepper, mutta 1970-luvun tunnetuimmassa, myös omassa piirrossarjassaan ja levyillä esiintyneessä kokoonpanossa Pepperin korvasi Valerie, joka oli ensimmäinen afroamerikkalainen piirrossarjan päähenkilö.

Trio esiintyi myös vuonna 2001 ilmestyneessä elokuvassa, jossa oikeat näyttelijät korvasivat piirroshahmot, ja yhtyeen tyylilaji vaihtui kaupalliseksi punkpopiksi. Moderni soundi ei kuitenkaan vetänyt vertoja alkuperäiselle kolmikon musiikille, jota julkaistiin kokonainen levyllinen vuonna 1970. Sellaiset Jackson 5:sta muistuttavat poptäsmäiskut, kuten Every Beat of My Heart, Stop, Look and Listen, You’ve Come a Long Way Baby ja Lie, Lie, Lie takasivat, että Josie & The Pussycats on sarjakuvien kuvitteellisista yhtyeistä musiikillisesti loistokkaimpia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Leonard and the Love Gods

Sarjakuva: Hate.

Musiikkityyli: Grunge, garage rock, punk.

Tarina: Ennen kuin keikkalavojen villimies Leonard ”Stinky” Brown astui managerin pallilta Leonard and the Love Godsin nokkamiehen saappaisiin, yhtye ansioitui lähinnä nimensä vaihtamisessa (sen aikaisempia nimiä olivat muun muassa Unsupervised Existence, The Walking Timebombs, Slutburger ja Tales of the Bean World) ja kaljan kittaamisessa. Ääni kuitenkin muuttui kellossa, kun Stinky tuikkasi pölyhuiskan takapuoleensa ja rynnisti lavalle yhtyeen alkuperäisen laulajan jouduttua lopettamaan rokkitouhut odottamattoman perheenlisäyksen johdosta. Leonard and the Love Godsin tulevaisuus näytti loisteliaalta, mutta lopulta kiertue Yhdysvaltain länsirannikolla hajotti yhtyeen.

Toiset väittävät, että nämä rokkipahikset olivat vain Stooges-klooneja, mutta täällä Nuorgamissa me yhdymme Stinkyn kuvaukseen: ”Back-to-basics, no-nonsense, full-on, no-holds-barred, in-your-face rock’n’roll”.

Mucous Membrane

Sarjakuva: Hellblazer.

Musiikkityyli: Punk.

Tarina: Bändien jäsenten välit ovat harvoin lämpimiä niiden hajoamisen jälkeen, mutta 1970-luvun lopulla Lontoon punk-kuvioissa vaikuttaneen Mucous Membranen musikanttien kohtalot ovat aivan oma lukunsa. Yhtyeen toinen perustajajäsen kitaristi Gary Lester päätyi demoni Mnemothin viimeiseksi asuinsijaksi ja päätti päivänsä muurattuna voodoopappi Papa Midniten kellariin. Bändin rumpalia Beanoa puolestaan riivasivat kaksi viktoriaanista aavetta. Epäonnistuneen manauksen jälkeen kannujen paukuttelijasta tuli ainakin yksi niistä harvoista, jotka ovat päässeet todistamaan omia hautajaisiaan. Puhumattakaan siitä dokumenttiryhmästä, joka yritti selvittää, mihin yhtye katosi…

Kaikkiin näihin yliluonnollisiin tapahtumiin on ollut osallisena Mucous Membranen toinen perustaja, kyyninen ja ketjupolttava John Constantine, joka on myöhemmin luonut uraa taikurina, demonien metsästäjänä ja manaajana. Jos satut törmäämään divarissa yhtyeen ainoaan julkaistuun tuotokseen, Venus of the Hardsell -singleen, nappaa se talteen. Se on oikea harvinaisuus!

Jimmy Olsen

Sarjakuva: Teräsmies, Superman’s Pal Jimmy Olsen.

Musiikkityyli: Pop, iskelmä, rock’n’roll.

Tarina: Teräsmiehen bestis Jimmy Olsen on keitetty monessa liemessä, myös musiikillisissa sellaisissa. Tältä tuhattaiturilta taipuu niin Sinatra-tyylinen crooner-laulu (tarinassa Jimmy Olsen, Crooner), räävitön rock ’n’ roll (esim. tarinoissa The Swingin Superman ja The Rock ’n’ Roll Superman) kuin myös The Beatles -tyylinen brittipop (seikkailussa Bizarro Jimmy, the Rock ’n’ Roll Star). Hänen serkkunsa Jerry Olsen alias Rock ’n R’Olsen taitaa olla Olsenin suvun varsinainen muusikko, mutta monilahjakas Jimmy voi tarvittaessa ottaa helposti hänen paikkansa, kuten The Rock ’n’ Roll Superman -tarina osoittaa. Vaikkei kitaraa olisi edes vielä keksittykään, Jimmy onnistuu levittämään rockin ilosanomaa. Tarinassa Red-Headed Beatle of 1,000 B.C. hän nimittäin aloittaa pelkän Beatle-peruukin avustuksella beatlemanian vuonna 1 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua!

Jimmyn musiikkia emme valitettavasti ole saaneet käsiimme, joten pitänee tyytyä ysärikarvanaamojen Spin Doctorsin herra Olsenin kunniaksi sävellettyyn Jimmy Olsen’s Blues -kappaleeseen:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Red Rocket 7

Sarjakuva: Red Rocket 7.

Musiikkityyli: Rock, glam rock.

Tarina: David Bowiella ei ole mitään jakoa tälle rokkarille, joka ei vain esitä ulkoavaruuden olentoa, vaan todella on sellainen. Mike Allredin vuonna 1997 julkaistussa minisarjassa Red Rocket 7 eeppinen avaruusooppera sekoittuu rockhistoriaan. Itse Little Richard johdattaa Red Rocket 7:n vuonna 1953 rock-musiikin pariin, ja tästä eteenpäin ikinuori muukalainen on ollut harmaana eminenssinä seuraamassa rock-historian avaintapahtumia 1950-luvulta 1990-luvun viimeisiin vuosiin asti. Totta kai mukana on myös klooneja, laseraseita ja murhanhimoisia avaruusolentoja. Tervetuloa maailmaan, jossa robottivanginvartijoiden ohjelmoinnin avaava salasana on fab gear fab, Brian Jones putoaa uima-altaaseen laserasetulitaistelun tiimellyksessä ja vihamielisiltä olennoilta piiloudutaan The Dandy Warholsin luo. Kaiken takana on toki Fender-kitara, Marshall-vahvistin ja kadonnut sointu.

Sarjakuvassa esiintyneen Red Rocket 7:n pojan yhtye The Gear (todellisuudessa Allredin oma yhtye) julkaisi vuonna 1998 levyn Son of Red Rocket 7, jolta löytyi muun muassa tällaista herkistelyä:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sex Bob-Omb

Sarjakuva: Scott Pilgrim.

Musiikkityyli: Indie rock, garage rock.

Tarina: Bryan Lee O’Malleyn hyperaktiivisesti videopelejä, rockia, popkulttuuriviittauksia ja romantiikkaa sekoittelevista Scott Pilgrim -sarjakuvista tuttu, nimensä Super Mario -hahmon lisäksi Flipperin ja Tom Jonesin kappaleista ottanut Sex Bob-Omb on menestynyt slacker-asenteestaan huolimatta varsin mukavasti. Pilgrimin itsensä (basso), Stephen Stillsin (ei sen Stephen Stillsin) (laulu, kitara) ja Kim Pinen (rummut) muodostama yhtye on ehkä enemmän innokas kuin taidokas, mutta inspiraatio on aina tekniikkaa tärkeämpää.

Edgar Wrightin ohjaaman Scott Pilgrim vastaan maailma -elokuvan (2010) myötä tämä patalaiska trio pääsi myös valkokankaalle. Elokuvan soundtrackilla bändin kappaleista vastaa itse Beck Hansen. Aikamoista räimettä maestro on saanut aikaiseksi:

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Yeah!

Sarjakuva: Yeah!.

Musiikkityyli: Pop, purkkapop.

Tarina: Peter Baggen ja Gilbert Hernandezin luoma Yeah! todistaa oikeaksi vanhan väittämän, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Krazyn (kitara ja laulu), Woo-Woon (koskettimet) ja Honeyn (rummut) muodostamaa trioa nimittäin palvotaan ympäri universumia, mutta maapallolla he eivät tahdo saada edes lämppärikeikkaa. Menestyspyrkimyksiä eivät auta yhtyeen lukemattomia kertoja erotettu (ja uudelleenpalkattu) hyväsydäminen, mutta kommelluksiin taipuvainen manageri Crusty, tyttöjen arkkivihollinen Yeah!’n ex-laulaja Miss Hellraiser tai trion oma sekopäisyys.

Yeah! ei menestynyt sarjakuvamuodossakaan, sillä lehti lopetettiin jo yhdeksän numeron jälkeen. Tai kuka tietää, ehkä se on miljardien rakastama maapallomme ulkopuolella.