Kolme romaania, joilla pitäisi olla soundtrack

F. Scott Fitzgerald: ’Laittakaa alkuun vähän St. Vincentiä ja loppun joku LCD Soundsystemin styge, niin kyllä siitä hyvä tulee.’

Musiikkisoundtrack on kuulunut elimellisesti elokuviin vuosikymmenten ajan. Myös pop-kappaleet ovat soineet kohtausten taustalla jo kauan. Musiikki on muuttunut elävän kuvan erottamattomaksi keskustelukumppaniksi, joiden dialogi lähentelee parhaimmillaan symbioosia. Kohtauksen taustalle ei voisi kuvitella mitään toista biisiä eikä biisiä voi enää kuunnella ajattelematta vastaavaa kohtausta.

Kirjallisuuden lukemiseen on sen sijaan aina liitetty hiljaisuus. Sivuja on varoen rapisteltu munkinkammiossa, lukusalin nurkassa tai taskulampun valossa peiton alla salaa vanhemmilta. Lukeminen on toki vaativa kognitiivinen prosessi, jossa kaikenlaiset häiriöäänet saattavat särkeä kertomuksen herkän lumouksen tai tehdä keskittymisen tekstiin yksinkertaisesti mahdottomaksi. Äänen, musiikin ja lukemisen suhde on kuitenkin ollut vahvana olemassa aina antiikin lyyralla säestetystä lyriikasta laulettuun draamaan.

Yhteys on sittemmin kadotettu, varsinkin kun post-modernistisesta korkea–matala-akselin murtamisesta huolimatta rock-lyriikkaa ei ole edes hienostuneimmissa tapauksissaan alettu pitää aidosti kirjallisuutena.

Tätä taustaa vasten katsottuna entisen The Coral -kitaristi Bill Ryder-Jonesin viime vuotinen If…-projekti oli erityisen kiinnostava. Mies sävelsi albumillisen musiikkia Italo Calvinon romaani Jos talviyönä matkamies inspiraationaan. Syntyi Ryder-Jonesin näkemys soundtrackiksi tuolle post-modernin ja metafiktiivisen romaanin kulmakivelle.

Levyä on kiinnostavaa kuunnella erityisesti lukiessaan Calvinon teosta. Se luo kohtauksille ja koko tekstin yleistunnelmalle uuden ei-sanallisen kehyksen. Lukukokemukseen kietoutuu toisen ihmisen musikaalinen tulkinta ja näkemys kirjasta, joka vaikuttaa eri osissa aivoja kuin kirjoitettujen sanojen tankkaaminen. Vaikutelma on täyteläinen.

Hieman Bill Ryder-Jonesin työtä vastaava projekti oli Nick Caven Bunny Munron kuolema -romaanin äänikirja, jolle Cave itse sävelsi taustamusiikin.

Näiden esikuvien rohkaisemana päätimme Radio Nuorgamin ohjelmassa luoda omat soundtrackimme romaaneille, jotka ovat meille tärkeitä. Koska emme ole muusikoita, jouduimme etsimään sopivaa musiikillista taustamaisemaa valmiista populaarikappaleista.

Lähestyimme ääniraitojen luomista kahdesta suunnasta:

1. Romaanin kohtauksissa esiintyvän musiikin kuuntelu kohtausta lukiessa

Musiikki on tärkeä osa kertomuksen maailmaa esimerkiksi Jack Kerouacin Matkalla-romaanissa. Sen kohtauksissa hikoillaan Bebop-klubeilla esimerkiksi Charlie Parkeria tai George Shearingiä kuunnellen. Jazz vyöryy tekstistä suoraan tajuntaan, jossa Birdin fonisoolot ja Shearingin svengi alkavat tehdä työtään.

Pop on tärkeässä ajankuvaajan roolissa myös esimerkiksi sellaisilla suomalaisilla kirjailijoilla kuin Kjell Westö tai Riku Korhonen. Esimerkiksi eräässä Korhosen Lääkäriromaanin kohtauksessa luodaan merkityksiä sillä, että päähenkilö muistaa tarkasti, miltä tuntui kuulla Primal Screamin XTRMNTR:n ensimmäisen kerran.

2. Romaanin yleisestetiikka ja -tunnelma assosioituvat tiettyihin kappaleisiin

Voitko olla ajattelematta Happy Mondaysia, kun luet Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa? Me emme!

Siispä, arvoisa lukija, Nuorgamin toimittajien soundtrackit kolmelle klassikkoromaanille – rakkaudella sinulle.

I GUSTAVE FLAUBERT – ROUVA BOVARY (1857)

Rouva Bovary kuuluu realistisen romaanin arkkityyppeihin. Se aiheutti ilmestyessään kunnon taideteoksen tavoin siveettömyyskohun. Kertojaääni ei tuomitse hahmojen toimintaa vaan tyytyy ainoastaan objektiivisesti tarkastellen kuljettelemaan tarinaa vääjäämättömään loppuunsa.

Kehiteltäessä soundtrackiä Rouva Bovarylle ei oikeastaan voi tarttua tekstissä esiintyvään musiikkiin. Romaanin päähenkilöt käyvät oopperassa kuuntelemassa Gaetano Donizettin Lucia di Lammermooria, ja Emma harjoittele kelvon porvarisvaimon tavoin pianoetydejä kotioloissaan. Ääniraidan rakentaminen näiden kohtien varaan olisi kuitenkin aivan liian tylsää. Ratkaisua on etsittävä omasta mielikuvituksesta.

Teos alkaa kuvauksella Charles Bovaryn elämän varhaisvaiheista. Charles on hieman yksinkertainen nuori mies, joka opiskelee itsensä vaikeuksien kautta lääkäriksi ja alkaa harjoittaa ammattiaan Ranskan maaseudulla. Hän nai äitinsä suosituksesta rikkaan vanhan naisen, joka kuitenkin kuolee. Charles päätyy uusiin naimisiin erään potilaansa tyttären, Emma Roualt’n kanssa.

Emma on nuori, kaunis ja intohimoinen nainen. Hän on lukenut elämänsä aikana lukemattomia romaaneja, joiden ansiosta hänellä on vilkas mielikuvitus ja idealisoitunut käsitys romanttisesta rakkaudesta. Porvarillisen provinsiaalisen Ranskan sosiaaliset säännöt ja vaatimukset kuristavat. Emmasta kehittyy eräänlainen provinssien Marie Antoinette, joka pakenee äidin ja vaimon rooleja tuhlailevaan elämäntapaan ja avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Kauniit kankaat, koriste-esineet ja huonekalut löytävät tiensä Bovaryjen asuntoon taloudellisen varmuuden kärsiessä.

Emma Bovary on 1800-luvun Material Girl. Romaanin ääniraidalle kuuluu kuitenkin 1980-luvun Material Girl.

http://www.youtube.com/watch?v=_gWqc7pTNn0
Madonna – Material Girl

Avioliiton ulkopuolisissa suhteissa Emma vuorottelee nuoren lakiopiskelijan, Leon Dúpuis’n, ja rikkaan maanomistajan, Rodolphe Boulangerin, välillä. Leonissa Emmaa viehättää taiteiden ja ”korkeampien asioiden” ymmärrys, joka hänen karkealta aviomieheltään puuttuu. Nuorukainen joutuu kuitenkin aluksi torjutuksi.

Sitten Emman viettelee neljäksi vuodeksi monsieur Boulanger, jonka kanssa hän haluaa lopulta karata. Boulanger torjuu Emman, joka turvautuu surussaan ensin uskontoon, kunnes lennähtää jälleen Leonin käsivarsille.

Emma tapaa Leonin vuosien tauon jälkeen oopperassa. Ihastus syttyy uudelleen. Nainen valehtelee aviopuolisolleen haluavansa ottaa viikoittain pianotunteja Rouenissa, jotta voi rakastella Leonin kanssa. Päivä on aina sama, kuten on hotellihuonekin.

Ääniraidalle, Emman säännöllisten intohimojen taustalle, tarvitaan nyt jotain stereotyyppisen ranskalaista: erotiikkaa, intohimoa ja tuhmuutta. Tarvitaan Serge Gainsbourgia.

http://youtu.be/njUujLO0u3o
Serge Gainsbourg – La Melody Nelson 5: L’hotel Particulier

Päähenkilömme jatkaa tuhlailuaan. Hän ostelee pikku ylellisyyksiä luotolla Leonille ja itselleen, mutta Leon kyllästyy huomionosoituksiin ja rakastajattareensa. Luotonantaja Lheureux alkaa puolestaan periä velkojaan ja Bovaryn perhe joutuu vararikon partaalle.

Emma nielee arsenikkia ja kuolee.

Mutta ei Emmaa tapa arsenikki. Hänet tappaa provinsiaalisen Ranskan kapean naisen roolin ja romaanien suurten rakkausseikkailujen välinen kuilu. Rakkaus pettää Emman ja murtaa tämän sydämen.

Rouva Bovaryn kansien sulkeutuessa ääniraidallani soi Saint Etienne, vaikkei siinä ole muuta ranskalaista kuin jalkapallojoukkueeseen viittaava nimi. (Joonas Kuisma)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Saint Etienne – Only Love Can Break Your Heart

II NORMAN MAILER – YÖN ARMEIJAT (1968)

Reportaasiromaanissaan Yön armeijat yhdysvaltalainen kirjailija ja lehtimies Norman Mailer kuvailee Washingtonissa vuonna 1967 tapahtuneita Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia, joissa jännitteet kasvavat virkavallan ja protestoijien välillä, mutta samalla myös pasifistien omissa riveissä.

Toisen maailmansodan veteraanina Mailer itse on vankka rauhan puolestapuhuja – sotakokemuksiaan hän tilitti jo esikoisromaanissaan Alastomat ja kuolleet. Washingtonin katuja kutsuntakortinpolttajien ja yliopistoälykköjen kanssa marssiessaan hän kuitenkin tekee kiperiä huomioita rauhanliikkeen sisäisistä valtapeleistä ja vanhurskaista poseeraajista, ihmettelee hippien kuontaloita ja on tapansa mukaan kroonisessa krapulassa.

Kyynisen miehen jupinoista huolimatta hippiliikkeen henki on terävästi dokumentoitu ja tapahtumat on helppo nähdä kuin kaitafilmiväreissä lukijan silmien eteen levittäytyvinä ajankuvina. Lukukokemuksen taustalle voikin suositella aikalaismusiikkia. Sotaa parjaavista poplauluistahan ei tuolloin ollut pulaa.

Folklegenda Phil Ochsin I Ain’t Marching alkaa vuodesta 1812 ja etenee 1960-luvulle, jolloin Ochs kieltäytyy marssimasta enää maansa puolesta. Yllättäen yhdellä aikansa väkevimmistä protestikappaleista on myös tuore roolinsa kaunokirjallisuudessa. Stephen Kingin sukupolviromaanissa Hearts in Atlantis se näyttelee merkittävää osaa collegessa ensimmäistä vuotta opiskelevan nuoren konservatiivin radikalisoitumisessa ja lopulta vajoamisessa hulluuteen. Myös omalla urallaan Phil Ochs kärsi myöhemmin mielenterveysongelmista.

http://www.youtube.com/watch?v=keQmLFsXE8s
Phil Ochs – I Ain’t Marching Anymore

The Byrds lipui Fifth Dimension -albumillaan syvämietteisiin teemoihin. Pete Seeger oli tehnyt sanoituksen pohjanaan Nazim Hikmetin runo, joka on kirjoitettu Hiroshimassa kuolleen lapsen näkökulmasta. Melodia tekstiin napattiin Judy Collinsin Golden Apples of the Sun -albumilta kuullusta Great Selchie of Shule Skerrystä. Tuloksena oli entisten teinipoppareiden kenties synkkämielisin esitys.

http://www.youtube.com/watch?v=ac0CDpU44fA
The Byrds – I Come and Stand at Every Door

1970-luvun puolellakin jaksettiin vielä uskoa kaduilla marssimisen tärkeyteen. John Lennonin poliittiset laulut ovat usein kiinnostavampaa kuultavaa kuin makeahkot maailmanrauhan balladit, vaikka ylilyöntejäkin tuli tehtyä. Lennon itse ei myöhemmin ollut tähän iskusävelmäänsä tyytyväinen, mutta kyseessä on silti harvinaisen tarttuva radikaali-anthem.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
John Lennon / Plastic Ono Band – Power to the People

Yksinkertainen studiotemppu voi olla kammottavan tehokas. Kokeellisempaan suuntaan hiljalleen ohjautunut Simon & Garfunkel yhdisti Parsley, Sage, Rosemary & Thyme -albumin hiljaiseksi vetävälle päätösraidalle karua kieltään puhuvan uutislähetyksen ja maailman tunnetuimman joululaulun.

http://www.youtube.com/watch?v=skCADm40EBE&feature=related
Simon & Garfunkel – 7 O’clock News / Silent Night

Kas, olemme livahtanneet jo 1980-luvulle, ja brittituottaja Paul Hardcastle tekee Simon & Garfunkelin tempun uusiksi. Vastustamattoman syntsaraidan päälle on jälleen koottu dokumenttipätkistä puheraita. Kappaleen nimi tulee Vietnamissa sotineen nuoren keskimääräisestä iästä. Hardcastlen kappaleen noustessa kansainväliseksi hitiksi vuonna 1985 nuo miehet olivat ehtineet vanhentua saman määrän vuosia: siis ne, jotka palasivat sodasta hengissä. Kasarisoundeilla päivitettynäkään viesti ei vesity – mielikuvat jäävät häiritsemään. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Paul Hardcastle – 19

III F. SCOTT FITZGERALD – KULTAHATTU (1925)

Kultahattu (The Great Gatsby) on amerikkalaisen F. Scott Fitzgeraldin neljäs romaani, ja viimeinen, jonka julkaisun hän ehti nähdä. Viides, Viimeinen ruhtinas, julkaistiin kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1940. Gatsby on teos, jossa tavoitellaan viimeiseen asti loputonta kesää ja jonka nostan yhdeksi amerikkalaisen kirjallisuuden suurimmista saavutuksista. Tässä joitain syitä siihen, satunnaisen ääniraidan siivittämänä.

Eletään villiä ja vaarallista 1920-lukua New Yorkin etelärannikolla, Long Islandilla. Jazz-aikakauden huikenteleva huolettomuus värisee juhlahumun tihentämässä ilmassa, eikä huolta tulevasta ole. Kultahattu on rakkaustarina, mutta samalla jotain paljon enemmän: millintarkka kairaus niistä miehistä ja naisista, jotka törmäsivät sattumalta valtaviin omaisuuksiin ja tuhlasivat ne sitten ylellisiin karkeloihin. Kesä ei lopu koskaan; juhlat eivät lopu koskaan; shampanja ei lopu koskaan.

Texasissa varttuneen Annie Clarkin eli St. Vincentin melankolisesti laulaman Champagne Yearin kertoja tietää tehneensä virheitä, mutta odottaa silti salaa sankarin vastaanottoa. Onnellista loppua. Kuoroa vastarannalla, confettisadetta ilmassa. Hän tietää, ettei suunnitelma ole täydellinen, mutta se on ainut, mitä hänellä on.

http://www.youtube.com/watch?v=nJm4NrIotCk
St. Vincent – Champagne Year

Jay Gatsby tekee Fitzgeraldin romaanissa kaikkensa voittaakseen itselleen entisen heilansa rakkauden. Köyhänä varttunut nuorukainen vetäytyy vuosiksi normaaliarjestaan keräämään valtavaa omaisuutta, tarkoituksenaan hurmata Daisy Buchanan (os. Fay). Hulppean kartanonsa terassilta hän katsoo lahden toisella puolen siintävää vihreää valoa, joka Gatsbylle edustaa toivoa tulevasta.

Yritteliäisyys on ihailtavaa, mutta ehkä myös epätoivoista. Gatsby on koko elämänsä uhrannut tämän valonsäteen seuraamiseen. Ja hän haluaa uskoa, että tästä tulee vielä shampanjavuosi.

Tapa, jolla Gatsby yrittää tutustuttaa itsensä Daisyyn, on mittakaavaltaan huikenteleva. Hän järjestää valtavia juhlia, joihin hän kutsuu kaupungin koko kerman, ja vähän muitakin. Kaiken taustalla on toive siitä, että hän kerran törmäisi kekkereissä Daisyyn, tai edes johonkin tämän tuttuun.

Fitzgeraldin huikea kieli pääsee oikeuksiinsa juhlakuvauksissa, joiden herkullinen komiikka on usein mustaa; sen yllä leijuu vääjäämättömän tragedian viskinkatkuinen löyhkä. Sikarinsavun seassa nuoret ja vanhat rahaihmiset puhuvat toistensa päälle, leveilevät arvotavaroillaan ja nahistelevat asioista, jotka eivät heille merkitse mitään. Ja juhlat jatkuvat.

”Bring your own lampshade, somewhere there’s a party
Here it’s never endin’, can’t remember when it started
Pass around the lampshade, there’ll be plenty enough room in jail”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Kindness – Swingin’ Party

Teoksen teemakappaleeksi nousee vanha foxtrot-klassikko Ain’t We Got Fun, jota Gatsbyn hovimestari Klipspringer soittaa, kun Gatsby esittelee hulppeaa asuinrakennustaan Daisylle. Laulun sanat kertovat kaiken siitä maailmasta, johon Gatsby on itsensä ostanut, ja jota Daisy hengittää jokaisella pakkeloidulla ihohuokosellaan.

”There’s nothing sure
The rich get rich and the poor get poor
In the meantime, in between time
ain’t we got fun?”

On myös ironista, kuinka tästä kappaleesta tulee lopulta Gatsbyn ja Daisyn uudelleen lämmenneen lemmen teemaraita. Laulu kun sisältää säkeet ”not much money, but honey, ain’t we got fun?” ja ”the rent’s unpaid dear, and we haven’t a bus”. Köyhyyshän oli syy siihen, miksi pari alun perin hajosi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Doris Day – Ain’t We Got Fun

Gatsbyn pyrintöjä leimaa tarve jättää mennyt taakseen. Yhtä teoksen keskeisistä jännitteistä leimaa se, onko Gatsby tosiasiassa valmistunut Oxfordista – eli onko hän aito ”Oxford-mies”? Paljon huhutaan myös hänen historiastaan, jonka Gatsby itse on tietenkin halunnut vaieta. On puheita murhista ja viinan trokaamisesta.

Mennyt leimaa tulevaa, ja tulevaisuus on Kultahatussa utuinen. Kun Gatsby hetkeksi saa haluamansa, ei minkään tarvitsisi koskaan päättyä. Silmät täytyy sulkea ulkopuolisilta. The Doors kysyy kappaleessaan, missä me olemme kesän lopulla, Gatsby vakuuttaa itselleen, että vielä on kesää jäljellä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
The Doors – Summer’s Almost Gone

Jim Morrisonin esittämään kysymykseen on lopulta vain yksi vastaus. Lukijana se on minulle tuskaisan selvä. Gatsby uhraa puolet aikuisiästään vihreän valonkimalluksen perässä juoksemiseen, mutta lopputulos on jotain aivan muuta, kuin mihin hänen suunnitelmansa olivat johdattelemassa.

Tärkeintä on, niin naiivilta kuin se kuulostaakin, nauttia jokaisesta hetkestä. Se voi tarkoittaa järjestyksen hylkäämistä, sydänsuruja ja lamaantumisia, mutta se on ainut tapa, jolla nämä arvokkaat vuodet kannattaa käyttää. Koskaan et tiedä, mikä hetki on viimeisesi.

Elämän koko absurdi, epäreilu ja kivuliaan kaunis kaaos kiteytyy Kultahatun viimeiseen näytökseen, jonka surkeiden sattumusten sarja vie Gatsbyn mennessään. Ja lopussa hän on, kaikesta maallisesta omaisuudestaan huolimatta, yksin. Fitzgerald päättää:

”Gatsby uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta mitäpä sillä väliä – huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme kätemme kauemmaksi… Ja jonakin kauniina aamuna…

Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen.”

(Anton Vanha-Majamaa)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
LCD Soundsystem – All My Friends

Bonus!

Bill Ryder-Jonesin musiikkia Italo Calvinon romaaniin Jos talviyönä matkamies.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!