Rock over London! Rock on, Chicago! – Wesley Willisin riivatun kaunis maailma

Wesley Willis, ulkopuolinen.

Wesley Willis, ulkopuolinen.

“Number 1: I’m gonna do this song again. Number 2: I’m gonna do this song again all the way up your ass. Number 3: I’m gonna fuck your ass up like a car crash. Number 4: I’m gonna fuck you up like a goddamn accident. Number 5: Jesus is the answer.”

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta chicagolaisen outsider-muusikon Wesley Willisin (1963–2003) syntymästä. Skitsofreniaa sairastanut Willis oli harvinaislaatuinen taiteilija, joka päätyi ratsastamaan grungen aallonharjalla kulttimaineeseen. Seuraavassa lyhyt katsaus törkeyksiä nettigeneraattoreita nopeammin laukoneen ja omat demoninsa musiikilliseksi rapsodiaksi kanavoineen artistin elämäntyöhön.

Outsider-artistit ovat aina olleet marginaaleista kaikkein epäkiitollisimmassa; alueella, jolla nerouden ja hulluuden eroa ei enää pystytä tai edes haluta määritellä; joka pikemminkin asettaa kaksi termiä toisilleen alisteisiksi. Viime kesänä Helsingin Tavastialla nähtiin Daniel Johnstonin keikka, joka odotetusti jätti jälkeensä ristiriitaisia tunnetiloja. On helppo ymmärtää niitä, joiden mielestä Johnstonin kaltaisten, vakavasti sairaiden muusikoiden työn kuuntelussa on lopulta kyse kierosta sosiaalipornon muodosta, halustamme tirkistellä friikkejä.

Toisaalta en myöskään muista milloin olisin viimeksi kuullut yhtä rajua ja väkevää ilmaisua. Mietin, mitä henkisesti heiveröisen oloinen Johnston teki tuolla lavalla, mutta vastaus lienee yksinkertainen: joskus musiikki on parasta itsehoitoa. Samalla Johnston edustaa sitä yhtä hävivävää prosenttia, jonka kohdalla tuntuu, että artisti on saapunut esiintymään taiteen, ei itseihailun nimissä.

Myös Wesley Willisille muusikon ura oli ehdottomasti terapiamuoto. Johnstonin tavoin hän edustaa ”aitoa muusikkoa”, ehkä jopa jotain ylempää luovuuden muotoa. Musiikillisilta kyvyiltään Willis oli amatööri, houkka, artless – silti muusikkouden syvin olemus, jokin käsityskyvyn ylittävä substanssi, löytyy huolellisen tarkastelun myötä hänen lauluistaan. Ne eivät ole vain esimerkkejä parhaasta 1900-luvulla on tehdystä popmusiikista, ne ovat popmusiikkia popin yläpuolelta, sen kliseillä ladatun kuvaston naiiveja emulaatioita ja vilpitöntä ihailua.

”Your name is golden in the rock n Roll Hall of Fame. They love you like a Milkshake. No one could write a song like you did.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Willis syntyi 1963 Chicagossa kymmenlapsiseen talouteen. Lastensuojeluviranomaisten hajotettua perheen osa lapsista sijoitettiin orpokoteihin, osa sukulaisten luokse. Wesleyä pompoteltiin useiden vuosien ajan sijaiskodista toiseen, ja niissä hän kohtasi jälleen perheväkivaltaa. Samalla hän teki kaduilla taidetta ja myi sitä: Willisin piirroksien ja maalausten aiheina olivat usein Chicago Transit Authorityn bussit ja paikallinen arkkitehtuuri. Muutamia töistä on nähty Willisin levynkansissa.

Willisin skitsofrenia puhkesi vuonna 1989 isäpuolen ryöstettyä tältä piirroksien myynnistä säästetyt rahat. Heartbreaker, Nervewrecker ja Meansucker -nimiset demoniolennot alkoivat vierailla Willisin elämässä pilkaten, haukkuen ja nöyryyttäen häntä. Willis rakasti CTA:n busseissa ajelemista, mutta juuri siellä myös demonit vaanivat. Miellyttävä ajelu oli Willisille ”joyride”, mutta kun demonit ilmestyivät bussiin, matkasta tuli ”hellride” – myös Willisin kanssamatkustajille.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Willisin mukaan ainoa keino vaimentaa pilkkaavat demonit oli kiroilla ja herjata niitä vielä hurjemmin takaisin. Tämä selitti Willisin silmittömät yhdenmiehen raivokohtaukset ja verbaalisesti epätavallisen sadattelun, joka löysi tiensä myös hänen albumeilleen. Hänen ihailemistaan rockmuusikoista tuli vastademoneja riivaajia taistelua vastaan. Rockmusiikin kautta henkilökohtainen tragedia muuttui spektaakkeliksi.

“Rock music pays off. Rock music takes me on a joyride. Rock music keeps me off the hell city bus. Rock music will always look out for me. But I will not let my torture profanity demon shoot it down!”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Skitsofrenian myötä Willis siis löysi piilevän kutsumuksensa muusikkona. Hän alkoi laulaa kokemuksistaan Wesley Willis Fiasco -nimisessä punkbändissä. Lyhytikäisen yhtyeen saavutettua näkyvyyttä eksentrisen solistinsa avulla Warnerin alamerkki American Recordings signasi Willisin ja kulttimainettaan kasvattanut ”tähti” pääsi kiertueille ja vierailemaan muun muassa Howard Sternin ohjelmaan. Syntyi yli 50 levyllistä Willlisin pakkomielteisiä rantteja. 1990-luvun grunge- ja looseriskenessä Willis oli aidosti kiinnostava hahmo. Hän tuskin olisi saanut vastaavaa huomiota jossain jäykemmässä vaihtoehtokulttuuripiirissä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mikä Willisin musiikista sitten tekee niin omaperäistä? Se ei ainakaan ole sävellyksellinen anti: suurimmassa osassa Willisin kappaleista taustalla kuullaan vain monotonisia Casion automaattisia rytmiasetuksia, useimmiten Country Rock No. 9 -niminen preset. Tätä automaatiota kuitenkin täydentää Willisin laulutyyli, joka on tavallaan yhtä mekaanista kommunikaatiota. Lyriikat koostuvat toistuvista fraaseista ja lauserakenteista, joita Willis vain järjestelee uuteen järjestykseen. Säännönmukaisia ovat pitkät instrumentaaliväliosiot ja kappaleiden päättyminen jonkin tuotemerkin sloganiin.

Vaikutelma on yhtä aikaa konemaisen epäinhimillinen ja silti omituisella tavalla lämmin ja humaani. Asiat joista Willis laulaa, rock’n’roll ja toiset muusikot, ovat selvästi hänelle tärkeitä. Toisaalta kappaleissa vierailevat jatkuvasti myös demonit, painajaisolennot ja suurkaupungissa uhkaava arkipäivän rikollisuus. Näitä teemoja Willis käsittelee omalla omituisella, groteskilla huumorillaan, jota pakkomielteiseltä vaikuttava tautologinen kielenkäyttö painottaa. Tuloksena on runoutta kuulostaen tietokoneelta, joka on opetettu puhumaan englantia pelkillä idiomeilla niiden keskinäisiä suhteita kuitenkaan ymmärtämättä.

”Kris Kringle sped down West Fullerton Avenue looking for hookers
He was firewalling the throttle
When the Chicago police officers spotted the stolen
Maverick as it soon passed them they turned on their sirens
Then they went after the beat up stolen Maverick in a hot pursuit”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Willisin tuotannon voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: arkirealismiin ja demonilauluihin. Ensimmäinen ryhmä käsittää monet Willisin kappaleista, joissa tämä vaikuttaa vaikkapa lukevan sanomalehteä ääneen. Lehdessä on vain huonoja uutisia. Laulut kertovat huumediilereistä, murtovarkauksista, autovarkauksista ja pahoinpitelyistä. Fakta ja fiktio sekoituvat ja välillä supersankarit tai myytiset eläimet korvaavat tarinoissa crack-diilerit ja Ku Klux Klanin jäsenet.

”Superman thought he was bad
He was messing with my girlfriend
I caught him in my room kissing her
I took a rubber hose and flogged his rump”

http://www.youtube.com/watch?v=gE-ig5PnJPM

Samaa ryhmää ovat myös Willisin lukemattomat ”keikkapäiväkirjat”: nämä kappaleet kertovat tietyn rockyhtyeen tai -artistin keikasta, jonka Willis on oletettavasti nähnyt. Kappaleet etenevät aina samalla kaavalla: Willis kertoo aluksi, mikä yhtye on kyseessä, missä keikka on soitettu ja montako henkeä yleisössä oli. Sen jälkeen alkaa hänen keikkaraporttinsa, jossa bändi yleensä ”rokkaa kuin maagikko” ja ”monet ihmiset tapaavat bändin backstagella”. ”Yleisö ulvoo kuin leijona” ja ”bändi todella potkii (satunnaisen) eläimen persettä.”

Surullista kyllä Willisin sanansäilä lähtee todella lentoon hänen laulaessaan ahdistavista kokemuksistaan. Hellridet ja muut harhat tuottivat kappaleita, joissa verenhimoiset demonit, vampyyrit, supersankarit tai vaikkapa ilmakiväärillä varustautunut Johnny Rotten käyvät Willisin kimppuun ja tekevät hänelle väkivaltaa ja potkivat hänen persettään. Kerran termiitit söivät Willisin talon, kerran häntä puri sähköankerias. Willis taistelee näitä riivaajia vastaan huutamalla herjauksia, käskien paholaisia ”imemään leopardin kyrpää” tai ”villin kamelin mälliä”.

”This beast killed as many as 100,000 people
Its wings can flap like a bird
It can break a glass
It can also stab you in the ass”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Lisäksi väliin mahtuvat Willisin tribuuttilaulut, jotka poikkeavat vain vähän keikkalauluista. Ne on omistettu jälleen Willisin suosikkiartisteille ja muille sankareille. Willis kertoo ihailevansa vaikkapa Alanis Morrissettea tai Alice in Chainsia ja kertoo näiden olevan lahjakkaita ja ”rokkaavan kuin maagikot”. Ajoittain nämäkin hahmot kuitenkin hyökkäävät Willisin kimppuun ja pahoinpitelevät hänet, mutta tällä kertaa Willis ei lyö takaisin tai huuda herjoja. Naisartistin ollessa kyseessä hän äityy romanttiseksi ja heittää vakiokohteliaisuutensa:

“You are so beautiful like a flower! I love you like a milkshake!”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Willis menehtyi vuonna 2003 leukemiaan 40 vuoden iässä, mutta hänen musiikkinsa on edelleen ajankohtaista. Ajankohtaista niille, joille Willisin ilmaisun hiomattomuus ja rehellinen omakohtaisuus on voimaannuttavaa, niille jotka löytävät hänen psykoosipurkauksistaan teeskentelemättömän kauneuden kruunun, niille joille jo pelkkä Willisin ohjelmallinen tapa toteuttaa omaa epäortodoksia formalismiaan teksteissä ja niiden taustoissa muodostaa aidosti kiinnostavan korpuksen tutkittavaksi ja asettaa ihmismielen ja -kielen mikroskoopin alle. Jos Wesley Willis eläisi vuonna 2013, tietäisimme melko varmasti, mitä hän tekisi tällä hetkellä: lauluja Miley Cyrusista ja Lady Gagasta. Ja kaiken toivon mukaan vähemmän demoneista.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!