RIP Richie Havens (1941–2013) – ainoa hippi

Richie Havens kuoli 72-vuotiaana.

Richie Havens kuoli 72-vuotiaana.

http://www.youtube.com/watch?v=D91M4-zy5pQ
High Flying Bird

Jos koskaan kuuntelet Richie Havensilta vain kaksi kappaletta, niin aloita tällä – versiolla ei ole niin väliä. Alun perin lauluntekijä Billy Edd Wheelerin kynästä syntynyt suoraviivaisempi rokkibiisi High Flying Bird muuntui Havensin käsittelyssä kuumeiseksi tempobluesiksi, joka on yksi surullisimpia koskaan versioituja lauluja. Kun kuulin Richie Havensin kuolemasta tiistaina 23.4.2013, vietin hiljaisen hetkeni kuunnellen High Flying Birdiä. Puhutaan siitä toisesta kappaleesta vasta lopuksi.

Nyt kärjistän. Bob Dylan oli 1960-luvun merkittävistä musiikillisista vaikuttajista ainoa ei-hippi. Richie Havens oli puolestaan ainoa todellinen hippi. Silti juuri näiden kahden välinen ero on pienempi kuin monen muun aikakauden artistin. Havens ja Dylan syntyivät molemmat vuonna 1941, löysivät Greenwich Villageen alle kaksikymppisinä ja heitä voidaan pitää ensisijaisesti runoilijoina. Albert Grossman alkoi myös manageroida molempia artisteja.

– Olin runoilija ja maalari jo pari vuotta ennen kuin tartuin kitaraan. Synnyin ja kasvoin Brooklynissä, mutta olin käynyt Manhattanilla vain kerran, kunnes 19-vuotiaana muutin Villageen. Minua kutsuttiin beatnikiksi ennen kuin edes tiesin mikä se on.

– Pidin Dylania runoilijana, joka osaa laulaa runonsa. Tiesimme kaikki mistä hän lauloi, hän kirjoitti näkyviin kaiken mitä sillä hetkellä tapahtui, jopa yhdessä laulussa. Aloin soittaa hänen laulujaan, koska samat asiat tapahtuivat minulle samaan aikaan, Havens kertoo vuonna 2004 nauhoitetussa tv-haastattelussa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
 License to Kill

Richie Havens julkaisi yli 20 albumia, mutta häntä voidaan pitää ensisijaisesti live-artistina. Juuri Villagessa oli 1960-luvun alussa tapana, että baarikeikoilla esiintyville ei maksettu rahaa, mutta yleisö sai palkita artistit onnistumisen perusteella. Oli yleisesti tunnettu tosiasia, että Havensin jälkeen ei kannattanut mennä esiintymään, koska tippiä ei yleisöltä enää sen jälkeen löytynyt.

Havens kirjoitti omia kappaleita ja versioi mm. Dylan- ja Beatles-klassikoita. Havensilla oli ainutlaatuinen kyky ottaa omakseen traditionaalisia tai tuntemattomampien aikalaistensa lauluja, niin että oli mahdotonta ensikuulemalla tietää mitkä biiseistä olivat hänen omiaan, ellei kyse ollut valmiiksi tunnetusta kappaleesta. Kuunnelkaa putkeen vaikkapa Morning, Morning, Younger Men Grow Older, The Klan sekä The Dolphins ja arvatkaa mikä on trad., mikä Havensin ja mikä jonkun toisen artistin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Richie Havensin persoonallista soittotyyliä voidaan tarkastella esimerkiksi hänen suurimman cover-hittinsä (US #16) Here Comes The Sunin kautta, joka George Harrisonin kynäilemänä Abbey Roadilta löytyy. Havens soittaa näennäisesti yhtä akustista kitaraa, mutta saa sen kuulostamaan monelta. Aina kun luulee, että vedot eivät voi enää nopeutua, löytyy uusi vaihde, lopulta konekiväärimäinen akustinen säkätys. John Lennon kommentoi Havensia aikoinaan Rolling Stonelle, että ”mies soittaa funkisti, aivan kuin yhtä loppumatonta sointua”.

Omintakeisuus on kestänyt läpi vuosien, sillä olen itse todistanut vain kahden muusikon seuraavan Havensin tyyliä – irlantilaisen lauluntekijä David Grayn ja tämän maanmiehen, U2:n The Edgen, jonka soittotyyli ja kaikukokeilut ovat pohjimmiltaan kuin sähköistettyä Havensia.

http://www.youtube.com/watch?v=Ja942GexD-U
 Here Comes The Sun

Richie Havens ei varsinaisesti edes esiintynyt yleisölle, vaan pikemminkin kanavoi musiikkia samaan tapaan kuin Keith Jarrett tai Van Morrison, jotka nousevat tästä näkökulmasta omaan luokkaansa jopa lahjakkaimpien muusikoiden joukossa. Silmät kiinni, hiessä, ikään kuin fyysisesti pinnistellen tavoittamassa jotain, joka ei ole ihan tästä maailmasta. Kun monelle artistille lavalla liikkuminen on se fyysinen suoritus, niin Havensille pelkästään musiikin kohtaaminen ja sen välittäminen vaikka paikallaan istuen olivat äärimmäisiä fyysisiä suorituksia.

Havensin tuotannon teki mielenkiintoiseksi se, että harva hänen faninsa tuntui omistavan suurinta osaa miehen levyistä, mutta väkeviä lempikappaleita löytyi jokaiselta ja useimmiten ne olivat vertaillessa vielä eri biisejä. Esimerkkinä vaikkapa tämä helmi, johon tutustuin vasta pari päivää sitten, kun aiheesta keskustelua eräällä foorumilla käytiin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
 From The Prison

Viittasin Richie Havensiin ainoana todellisena hippinä. Kaikkein värikkäimpänäkin kukkaisaikana Havensin musiikissa kuului 1960-lukua edeltänyt vakavuus, bluesin ja vanhan gospelin perintö, ei todellisuudesta vieraantunut psykedelia. Havensin lempeät soundit, samettinen basso ja yhteiskunnan epäkohtia pikemminkin surevat kuin vihaavat biisivalinnat vahvistivat mielikuvaa Havensin peräänantamattomasta sydämellisyydestä.

Havens teki elämäntyötään ympäristöasioiden ja lokalismin puolesta, etenkin viime vuosikymmeninä hän puhui nimenomaan paikallisen vaikuttamisen puolesta, eikä uskonut utopistisiin kuvitelmiin. Vanhemmalla iällä tehdyissä haastatteluissa hän suhtautui 1960-luvun rauhanliikkeen kyseenalaistaviin toimittajiin leppymättömällä optimismilla. Vaikuttaa siltä, että Havens ei koskaan varsinaisesti muuttunut, vaikka ajat hänen ympärillään niin tekivätkin.

– Olimme silloin viattomia ja kyse oli heräämisestä. Nykyään voidaan puhua erilaisesta heräämisestä, nyt asioille voi oikeasti tehdä jotain, tulevaisuuden muuttaminen lähtee kuitenkin liikkeelle ihmisen lähipiiristä. Ja kaiken negatiivisenkin jälkeen kannattaa muistaa, että pahan kautta asiat voivat kääntyä hyviksi.

Richie Havensin kuolemasta alkoi uusi ajanjakso – menetämme pop-kulttuurin vaikutusvaltaisimman ja autenttisimman sukupolven kokonaisuudessaan 10 tai viimeistään 20 vuoden sisällä, monta muistokirjoitusta on vielä tulossa. Traagisinta ei kuitenkaan ei ole se, että joku lähtee, vaan se tuleeko ketään tilalle?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
 God Bless The Child

Lopetetaan siihen, mistä kaikki alkoi. Richie Havens oli tunnettu lähinnä New Yorkin folk-kuvioissa, mutta eräänä elokuisena päivänä vuonna 1969 konserttiin saapui muitakin.

– Tulin ennen autoja ja minun piti esiintyä viidentenä, mutta kun muut olivat myöhässä, minut laitettiin ensimmäiseksi. Halusin juosta pakoon, mutta se ei enää onnistunut. Paikallinen farmari lainasi meille pientä helikopteriaan. Koko kenttä oli siinä vaiheessa jo täynnä ja lensimme ihmisten yli. Kun näin sen väkijoukon, ajattelin, että jos tämä nähdään, olemme voittaneet. Koko maailma katsoo meitä nyt.

Richie Havens avasi Woodstockin ja soitti yhteensä kaksi tuntia 45 minuuttia, jokaisen osaamansa kappaleen. Kun Havens huudettiin lavalle viimeisen kerran, hän ei keksinyt muuta kuin vanhan Sometimes I Feel Like A Motherless Child -spirituaalin, joka muuntui lopulta muistomerkiksi.

Tämä on se toinen kappale.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Freedom