R&A-tärpit, osa 2 – Rocklegendan pick-upista Kingstonin kaduille

Neil Young tulkitsee.

25-vuotisjuhlaansa viettävä Rakkautta & Anarkiaa on suomalaiselle elokuvaihmiselle vuoden tärkein tapahtuma. Nytkin yli 180 elokuvaa kattavasta ohjelmistosta löytyy iso liuta vuoden tärkeimpiä filmejä. Leos Carax’n, Ken Loachin, Alexei Balabanovin, Takashi Miiken, David Cronenbergin, Richard Linklaterin ja William Friedkinin kaltaisten ohjaajien ohella festari tarjoaa hyvän kattauksen musiikkiaiheisia elokuvia. Eilen esiteltiin niistä kolme, tässä vielä kaksi lisää.

Esiteltyjen lisäksi on syytä mainita festareilla esitettävä Dylan Southernin ja Will Lovelacen ohjaama Shut Up and Play the Hits, jossa seurataan LCD Soundsystemin jäähyväiskonsertteja loppuunmyydyssä Madison Square Gardenissa. Nuorgamin kriitikkoraati ei valitettavasti saanut huippuodotettua dokkaria etukäteen katsottavaksi, mutta ensimmäinen näytös on jo lauantaina 22. syyskuuta. Lippuja löytyy kirjoitushetkellä vielä hyvin, joten nappaa kiinni, jos James Murphyn nerous kiinnostaa. Ehkä näet, mitä se parjattu Flow’n keikka olisi voinut olla, jos aurinko ei olisi paistanut silmiin.

NEIL YOUNG JOURNEYS (2011)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

MIKÄ LEFFA?

Yli 50-vuotisen uran tehneestä Neil Youngista on vuosien saatossa kuvattu lukuisia dokumentteja, niistä ehkä tunnetuimpana vuoden 2006 Neil Young: Heart of Gold. Vähemmälle huomiolle jäi R&A:ssakin nähty, vuonna 2009 valmistunut Neil Young Trunk Show, jonka virallista tallennejulkaisua odotetaan yhä.

Edellämainitut ohjannut Jonathan Demme (Uhrilampaat, Philadelphia) palaa lempiaiheensa pariin Neil Young Journeysilla, joka on kolmikosta vähäeleisin ja ehkä henkilökohtaisin. Sen selkärankana on artistin automatka lapsuutensa kotiseuduilla, ja väliin leikataan hänen soolona esittämiään kappaleita Toronton Massey Hallissa.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

Kyllähän sitä. Youngin esiintymisessä vuorottelevat aiheiden suunnaton herkkyys ja vanhan miehen katkeruus. Biisilistaa hallitsee vuoden 2010 Le Noise, mutta Peaceful Valley Boulevardilla alkavaa koostetta puhkovat vanhat klassikot. Down By the River ja Ohio saavat arvoisensa tulkinnat, vaikka riisuttu lavaolemus ja leikelty ulosanti karsivat intensiteettiä.

NUORGAMIN TUOMIO

Demmen ote on dokumentissa harmittavan laiska. Vaivattomuus ja rosoisuus kääntyvät paikoin tympeydeksi, eikä lyhyen automatkan aikana ei päästä kovinkaan syvälle Youngin taiteilijaprofiiliin. Keikkataltioinneissa häiritsee kamerankäyttö: kuva on valtaosan ajasta kiinni Youngin kasvoissa, eikä ratkaisu toimi. Ohion lomaan leikattu kuvamontaasi poliisien surmaamista opiskelijoista on myös tökerö. Käsivaralta pienin resurssein kuvattu dokumentti haahuilee, päätymättä lopulta mihinkään.

Jollain tasolla tämä tietenkin natsaa Youngille, joka pysyttelee liki 70-vuotiaanakin vielä ahkerana, vaikka musiikin taso välillä heitteleekin.

NÄYTÖKSET:

Kinopalatsi 10: 23.9. klo 16.30. Kinopalatsi 7: 25.9. klo 12, 26.9. klo 19.

MARLEY (2012)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

MIKÄ LEFFA?

Robert Nesta ”Bob” Marley nousi lyhyessä ajassa jamaikalaisen reggaemusiikin pioneeriksi ja valloitti maailman ennen kuolemaansa syöpään vain 36-vuotiaana. Pitkään kaavaillun dokumentin ohjaajaksi valikoitui lopulta hienon The Last King of Scotlandin ohjannut Kevin Macdonald, jolla on taustaa myös dokkareissa (mm. Gestapo-dokkari My Enemy’s Enemy).

Liki kaksi- ja puolituntinen elokuva kertaa Marleyn elämän syntymästä kuolemaan valtavalla määrällä arkistomateriaalia. Kronologisesti kulkeva tarina saa puhtia myös lukuisista haastatteluista, joissa ääneen pääsevät Marleyn muusikkokollegat, ystävät ja sukulaiset.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

On ja ei. Bob Marleyn tarina on monelle tuttu, eikä Macdonaldin sinänsä ansiokas elokuva tuo siihen hirveästi uutta. Jos reggae on juttusi, tarjoaa Marley tietenkin hyvää fiilistelyä siitä, mitkä ovat jamaikalaisen rytmimusiikin juuret ja millainen sen sanansaattaja oli artistina ja ihmisenä. Harvinaista herkkua ovat varhaiset demoäänitykset No Woman, No Cryn kaltaisista klassikoista, sekä 1970-luvun haastattelunauhat muusikosta suosionsa huipulla.

NUORGAMIN TUOMIO

Macdonaldilla on osin epäkiitollinen tehtävä kronikoida valtavan artistin elämä yhteen pakettiin niin definitiivisesti, ettei toista dokkaria enää tarvittaisi. Onkin sääli, ettei filmistä löydy rosoja lainkaan. Saamme kyllä kuulla, kuinka Marley seikkaili naisten kanssa ja sai tusinan lapsia liki yhtä monen daamin kanssa. Tälle annetaan kuitenkin vapautus ihan vain siksi, että hän nyt oli niin komea ja charmikas. Myöskään reggae-kulttuurissa pesivää ahdasmielisyyttä (lue: homofobiaa) ei kaiveta esiin, koska Marley halutaan nähdä vastapoolien yhdistäjänä ja rakkauden sanansaattajana.

Tämä on tietenkin täysin OK, ja Marley ansaitsee paikkansa ammattitaidolla tehtynä dokumenttina yhdestä pop-musiikin suurista ikoneista. Se ei kuitenkaan uskalla kyseenalaistaa tavalla, johon 2010-lukulaisen silmät kykenisivät.

NÄYTÖKSET:

Bio Rex: 24.9. klo 21.

Lue jutun ensimmäinen osa tästä. Liput ja ohjelmatiedot löydät R&A-sivustolta.