Diskografiat

Queen – isompi on parempi, kaikessa

Queen. Ylivoimainen.

Queen. Ylivoimainen.

Diskografioiden niputtaminen on tarpeeksi vaikeaa minkä tahansa bändin kohdalla. Tämän jutun kirjoittamista aloitellessani alan tuntea olevani pesunkestävä idiootti, kun olen tullut luvanneeksi käsitellä Queenin tuotantoa, tuota musiikkihistorian mahdollisesti liukkainta ankeriasta.

Queen oli yhtye, jossa neljä lähes tasavahvaa ja omaleimaista biisinkirjoittajaa hurjasteli mahtipontisuuden valtateillä parin vuosikymmenen trendien ohi onnistuen yhtäaikaisesti pitämään kiinni omasta identiteetistään ja tarttumaan lähes erehtymättömästi kulloisenkin ajan estetiikkaan.

Kun suurin osa 1970-luvun hard rock ja glam -dinosauruksista kulahti 1980-luvulle tultaessa jonnekin relevanssihorisontin tuolle puolen, Queen haki vauhtia ensin yhdysvaltalaisen mustan musiikin kautta ja sitten syntetisoiduin soundein, joilla tuona pastellisävyisenä vuosikymmeninä tahkottiin dollareita.

Juurevaa rokkia ihannoineen Roger Taylorin (rummut), vuosikertafolkia sekä mahtipontisia kitaravalleja arvostaneen Brian Mayn (kitara) ja tanakasti funkia valkoisen nörttimiehen habituksella tykittäneen John Deaconin (basso) lisäksi Queeniin kuului tietenkin yhtyeen kiistaton keulakuva, johtohahmo ja kiteytymä, vuonna 1948 Sansibarissa syntynyt Farrokh Bulsara, jonka maailma muistaa nimellä Freddie Mercury.

Juuri Freddien käsittämätön skaala laulajana, esiintyjänä, mediahahmona ja säveltäjänä vei Queenin musiikkihistorian lehdille yhtenä kunnianhimoisimmista yhtyeistä koskaan. Poikkeuksellisesti Queenin musiikillinen kunnianhimo ei koskaan estänyt sen tuotannon veitsenterävää hitikkyyttä. Tästä parhaana todisteena toimii yhtyeen maailmanlaajuinen läpimurtohitti Bohemian Rhapsody, jonka lähes kuusiminuuttista, kokonaan popkappaleen kaavaan roskakoriin heittävää sekopäistä neroutta tuskin tarvitsee enempää analysoida.

Koska Queen ei koskaan pelännyt uusiutua levyjen välissä, saati vaihtaa tyyliä radikaalisti jopa levyn sisällä, on albumeita vaikea asettaa järjestykseen. Tavallaan niistä jokainen ansaitsee vähintään kuusi tähteä viidestä.

Queen-diskoB

Kuningattaret

Innuendo (1991)

Innuendo9193On erittäin lohdullista, että yhtyeen traagisen lopun joutsenlauluksi sai jäädä näin uskomattoman komea teos, joka on yhtäaikaisesti yhtyeen uran summaus ja sen vieminen täysin uudelle tasolle.

Nimikappale Innuendo on yhtyeen onnistunein rock-vaatteisiin puettu miniooppera sitten Bohemian Rhapsodyn, ja Show Must Go On vastaavasti viimeisiään vedelleen suurmiehen katkeransuloisen eeppinen voimannäyttö ja rakkaudenosoitus elämäntyötään kohtaan.

On hankala kuvitella Freddien tehneen albumia käytännössä viimeisillä voimillaan. Levy tihkuu elinvoimaa, luovuutta ja intohimoa – joko Freddien terveydentilasta huolimatta, tai juuri sen ansiosta. Koko yhtye selvästi halusi jättää arvoisensa testamentin ja onnistui siinä täydellisesti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

A Night At The Opera (1975)

A_Night_At_The_Opera7591Pelkkä Bohemian Rhapsody oikeuttaa tälle levylle korkean sijan, mutta koko muukin albumi noudattaa samaa totaalisen varomattomuuden ja raja-aidoista välinpitämättömyyden kaavaa kuin sen keskeisin teos.

Aina Seasize Rendezvousin skifflemäisestä iloittelusta ’39:n kohtalokkaaseen folkiin ja Love Of My Lifen pakahduttavasta romanttisuudesta Lazing On A Sunday Afternoonin brittiläiseen kabaree-hassutteluun levy on kuin soundtrack johonkin täysin käsittämättömään elokuvaan tai omituisen yhtenäinen kokoelmalevy kymmeneltä eri bändiltä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sheer Heart Attack (1974)

Sheer_Heart_Attack74b89Hieman aliarvostettu ja Night At The Operan varjoon jäänyt levy, jolla yhtye tietyssä mielessä puhkesi lopullisesti kukkaansa. Ensilevyjen suoraviivainen glamrock alkoi rönsyillä jokaiseen loogiseen suuntaan. Lopputuloksena oli kollaasi mahtipontista kitarajumaluutta (Brighton Rock), Metallicalle coveroitavaksi kelvannutta proto-NWOBHM:ia (Stone Cold Crazy), Flaming Lipsin 2000-luvun tuotannon esiasteelta kuulostavaa sekoilua (In The Lap Of The Gods) ja yllin kyllin teatraalisuutta (Killer Queen).

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

A Kind Of Magic (1986)

A_Kind_Of_Magic8688Kaikkien Queenin 1980-luvun hienojen puolien upea kiteytymä, joka toimii eräänlaisena varjo-soundtrackinä Russell Mulchanyn fantasiaklassikolle Highlander – Kuolematon, sillä suurin osa levyn kappaleista soi kyseisen elokuvan taustalla ja niiden lyriikat sivuavat elokuvan teemoja.

Albumin kappaleissa Queen saavuttaa jotain Highlander-teemaan sopivaa universaalisuutta, jossa upeat popmelodiat, mystiset tunnelmat ja estoton musiikillinen leikittely lyövät kättä harmoniassa.

Keskeisiä teoksia A Kind Of Magicillä ovat Brian Mayn upea sinfoninen balladi Who Wants To Live Forever, maailmojasyleilevä Friends Will Be Friends ja rennon aikuismaisesti rokkaava One Vision.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kuninkaat

News Of The World (1977)

News_Of_The_World7785Tavallaan News Of The World lunastaa paikkansa musiikkihistorian albumien kuningasluokassa pelkästään avauskaksikkonsa turvin. Tappavan tehokkaista avausraitoja löytyy historiasta yllin kyllin, mutta kun albumi polkaistaan käyntiin We Will Rock You / We Are The Champions -kaksikolla, ei keskusteltavaa juuri jää.

Ikävä kyllä kun koko potti lyödään pöytään jo starttiruudussa, jää muu levy hieman jälkeen ja paikka Queen-tuotannon kirkkaimmassa kärjessä saavuttamatta. Toki John Deaconin hieno Spread Your Wings sekä punk-henkisesti kohkaava Sheer Heart Attack hieman yrittävät taistella levyn puolesta, mutta sen on lopulta tyydyttävä paikkaan kärjen tuntumassa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

A Day At The Races (1976)

A_Day_at_the_Races7680A Night At The Operan ”pikkuveli”, joka oli Queen-skaalalla melko turvallinen jatko edeltävälle levylle, aina kansitaidetta myöten.

A Day At The Races on kuitenkin ehjä kokonaisuus, jolta nousi esiin yksi Queenin kestävimmistä ikivihreistä, etenkin Atlantin länsirannalla: Somebody To Love.

Avausraita Tie Your Mother Down on kuin uhmakas todiste, että Queen osaa rockata suoraviivaisesti erittäin kulmikkaan ja haastavan Night At The Operan jälkeenkin. Bändi onnistuu tässä täydellisesti, sillä kyseessä on yksi sen uran vahvimmista rokkirykäisyistä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Queen (1973)

1Queen7382Vaikka yhtyeen ensilevytys ei vedäkään vertoja monelle yhtyeen myöhemmälle levytykselle, se on debyytiksi häkellyttävän kypsä. Etenkin Liar ja Keep Yourself Alive antavat osviittaa korkeuksista, joihon tämä nelikko tulisi jatkossa nousemaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Works (1984)

The_Works8485Levy, jolla Queen loi lopullisesti nahkansa 1980-lukulaisena hittikoneena. Heti avausraidalla Radio Ga Ga tehdään selväksi, että bändi on valmis pysymään ajanmukaisena ja tekemään isoja hittejä muuttuvaan maailmaan. Toisaalta Roger Taylorin rumpujen tilalla sykki yhä enenevissä määrin kaimansa Roger Linnin suunnittelema LinnDrum ja taajuuskaistan alakerrassa oli John Deaconin basson vahvana haastajana analogisyntetisaattorien mekaanisesti pumppaavat arpeggiot.

Yhtye kommentoi tätä kahtiajakoa melko kärkevästi kappaleella Machines (Or ’Back to Humans’), jossa Freddien kerrostetut lauluharmoniat pitävät ihmisten puolia synteettistä taustaa ja Roger Taylorin ohjastamaa vocoder-robottia vastaan.

Albumin unohtumattomin hetki oli kuitenkin visuaalinen: edes edistyksellisyyden illuusioon kietoutunut 1980-luku ei ollut täysin varautunut I Want To Break Freen videoon, jossa kaikki yhtyeen jäsenet näyttävät olevan erittäin kotonaan ristiinpukeutuneina hahmoinaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Prinssit

The Game (1980)

The_Game80a701980-luvun porteilla Queen kävi ylivoimaisesti amerikkalaisimmillaan. Soul, funk olivat uineet osaksi yhtyeen DNA:ta, ja bändi selvästi ihannoi Grease-musikaalin ja Elviksen karkkivärisiä ja 1950-lukulaisia maailmoja.

The Gamen iättömimmäksi teokseksi jää John Deaconin funk-taidonnäyte Another One Bites The Dust, jonka ansiosta monet Yhdysvalloissa luulivat Queenin olevan musta yhtye. Single saikin aikoinaan merkittävää radiosoittoa juuri mustaan musiikkiin keskittyvillä asemilla. Syystäkin.

Myös Dragon Attack on komea todiste siitä, että nämä brittiläiset valkolaiset osasivat totisesti svengata rotunsa perimmäisestä kankeudesta huolimatta.

Mustien rytmien vastapainoksi Game tarjoilee myös yhtyeen valkoisinta musiikkia: Crazy Little Thing Called Love on suora pastissi 1950-luvun viattomasta amerikkalaisesta rokkenrollista, jossa torttutukat riiaavat kesämekkoisia kultakutreja drive-in-elokuvateatterien hämärissä tai dinereiden vilkkuvien neonkylttien loisteessa. Freddien Elvis / Gene Vincent -imitaatio on vähintäänkin huvittava, mutta varsin hurmaavalla tavalla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Miracle (1989)

The_Miracle8977The Miracle on kaksijakoinen levy. Tavallaan se tuntuu nopeasti ja helposti tekaistulta kokonaisuudelta, joka polkaistaan käyntiin lähes käsittämättömän (hyvässä ja pahassa) hassuttelukaksikon Party / Khashoggi’s Ship voimin. Kun kuulija on saatu varpailleen, pyyhkäistään jalat lopullisesti alta Miracle–I Want It All–Invisible Man–Breakthru-hittikimaralla.

Hiteistään huolimatta The Miracle ei loppupeleissä ihan pysy bändin parhaiden levyjen kyydissä. Loppua kohden taso laskee melko merkittävästi, eivätkä avauskaksikon jättämät haavat pääse täysin umpeutumaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jazz (1978)

Jazz78721970-luvun loppua lähestyttäessä Queenin musiikissa alkoi kuulua läpi Yhdysvalloissa vietetty aika. Peribrittiläiset sävyt alkoivat saada vivahteita soulista.

Levynä Jazz on melko epätasainen välimalli keskellä muodonmuutosta, jossa alkuaikojen teatraalisuus ei enää ole entisessä loistossaan, mutta uudet tuulet eivät ole vielä muotoilleet yhtyeestä 1980-luvulle valmista hittikonetta. Avausraita Mustapha on komea kokeilu itämaisten skaalojen maailmassa, Let Me Entertain You hieno ”mission statement” yhtyeen livesettiin ja Dreamer’s Ball herkullisen patinoitunut aikamatka kevyesti jatsahtavaan iskelmään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Queen II (1974)

QueenII7472Yhtyeen jatko debyytilleen ei vielä seuraajansa Sheer Heart Attackin tavoin pääse nousemaan siivilleen, vaan tuntuu eräänlaiselta kakkosdebyytiltä, jolle ei kuitenkaan enää voi antaa ensilevyn ”vahva tuotos debyytiksi” -sympatioita, joten paikka albumien paremmuusjärjestyksen häntäpään tuntumassa on kohtalona. Vaikka Seven Seas Of Rhye onkin yksi glamrockin historian komeimpia tekeleitä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Äh

Made In Heaven (1995)

Madeinheaven9525Miksi?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Arvostelun ulkopuolella

Hot Space (1982)

Hot_Space82XMoni haluaisi kertoa sinulle, rakas lukijani, että tämä levy on Queenin huonoin. Nämä ihmiset ovat kuitenkin täysin väärässä. Kyllä, Hot Space on tavallaan epäonnistunut harha-askel homoklubien diskon, soulin ja funkin suuntaan ja massiivinen takinkäännös edellistä The Game -levyä edeltäneelle syntetisaattoripannalle.

Mutta tuon epäonnistumisen raunioista nousee albumillinen naurettavuuden ja nerouden rajamailla hortoilevia hedonistisia 1970- ja 1980-lukujen taitteen tanssipaloja, jotka kuorrutetaan vielä aidosti hienoilla Las Palabras De Amor -AOR-voimaballadilla ja David Bowien kanssa tehdyllä Under Pressure -duetolla. Ne olisivat melkein millä tahansa Queen-levyllä kärkimateriaalia.

Monet Hot Spacen biiseistä voisi hyvinkin kuvitella James Murphyn levylautaselle kuumissa DFA-varastobileissä vuonna 2004.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Flash Gordon (Soundtrack) (1980)

Flash_Gordon80bXQueenin tuotannon outolintu, lähes täysin syntetisaattorivetoinen ääniraita elokuvahistorian reunaviitteeksi jääneelle Flash Gordon -filmatisoinnille, on samanaikaisesti melko tyhjänpäiväistä synasekoilua ja äärettömän mielenkiintoinen yhdistelmä kasarifuturismi-friikkausta ja Queeniin sisäänrakennettua mahtipontisuutta. Tätä levyä ei yksinkertaisesti voi saati kannata arvioida millään yleisesti hyväksytyllä skaalalla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Varoitus: videolla on tarjolla alastonta naisvartaloa säädyllisyydestä välittämättä!