”Pushing the extreme!” – Wiisi syytä rakastaa Wipersia

Greg Viisas täytti marraskuussa 60 vuotta.

Ihminen on puolikuuro ja opportunistinen laumasielu, joka ei ymmärrä omaa parastaan. Miksikäs muuten Portlandin punk-revisionisti Wipers olisi jäänyt pelkäksi kuriositeetiksi amerikkalaisen vaihtoehtorockin historiassa? Vaikka Eurooppa ymmärsi Wipersin arvon paremmin kuin leopardikuvioiduissa olkatoppauksissaan keimaillut 1980-luvun (gl)Amerikka, täälläkin vouhotettiin enemmän Wipersin fanipojista Dinosaur Jr.:sta ja Nirvanasta kuin maestrosta itsestään.

On siis aika ottaa revanssi ja kertoa laulaja-kitaristi Greg Sagen marraskuisen 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi maailmalle (tai öh, Suomelle), miksi Wipers on maailman ehkäpä paras bändi.

#1 Don’t Know What I Am

Wipersin laulaja-kitaristi-biisintekijä-yleisnero Greg Sage ei koskaan halunnut olla rock-tähti. Vielä vähemmän hän halusi olla punkkari, sillä ei kokenut kuuluvansa punk-piireihin saati tekevänsä punk-biisejä. Itse asiassa Wipers ei kuulunut mihinkään ryhmään, vaan kulki koko uransa ajan kadun vasenta laitaa katsettaan nostamatta. Nimensä mukaisesti bändi oli kuin tuulilasinpyyhkijä, joka vaihtoi jatkuvasti suuntaa ja pyyhkäisi vanhan tieltään heti, kun silmä sen ehti noteerata. Lienee sanomattakin selvää, ettei tähän tarvittu mitään Ziggy Stardust -sekoilua tai muuta wow-efektin tyrkytystä.

Perustettuaan Wipersin vuonna 1977 Sage halusi keskittyä levyttämiseen ja kieltäytyä kaikesta toisarvoisesta egotrippailusta. Tähän kategoriaan kuuluivat muun muassa haastattelut, promokuvat ja keikkailu. Toisin kuin moni kollegansa, Sage uskoi naiivisti siihen, että taide itsessään riittäisi. Vaikka Wipers antoikin myöhemmin periksi satunnaiselle keikkailulle, Sage halusi pitää valokeilan poissa itsestään.

Tästä on osoituksena muun muassa se, että mies kieltäytyi Kurt Cobainin pyynnöstä huolimatta lämmitellä Nirvanaa 1990-luvun alussa. Kieltäytymisen syynä ei ollut se, etteikö Sage olisi pitänyt Nirvanasta, vaan se, että Wipers olisi joutunut esiintymään isommalle yleisölle kuin koskaan aiemmin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 Pushing the Extreme

Vielä 1980-luvulla sanalla indie tarkoitettiin jotain. Siis valtavirrasta poikkeavaa artistia, joka levytti riippumattomalle levy-yhtiölle ja päätti itse omista asioistaan. Harva bändi on kuitenkaan ollut yhtä indie kuin Wipers, joka vei tee se itse -kulttuurin aikalaisiaan pidemmälle.

Kaiken takana oli Greg Sage, joka innostui levyjen tekemisestä (siis ihan konkreettisesta tekemisestä) jo 13-vuotiaana. Siinä vaiheessa kun Sagen kaverit opettelivat soittamaan kitaraa, Sage rakenteli äänikollaaseja isänsä vinyylikaivertimella ja oppi näkemään musiikin pikemminkin visuaalisena kuin auditiivisena elementtinä.

Loistavasta Is This Real? -debyytistä (1979) lähtien Sage on paitsi säveltänyt ja sanoittanut, myös äänittänyt, tuottanut ja masteroinut kaikki Wipersin levyt. Lisäksi mies on rakentanut soittimia, kehitellyt erikoisia äänitystekniikoita ja laittanut levymyynnistä saamansa pennoset äänitys- ja masterointistudion rakentamiseen.

Mitään suuria rahavirtoja Sage ei silti koskaan ole nähnyt, koska 1980-luvulla Wipersin biisejä julkaistiin runsaasti luvatta. Pitääkseen langat omissa käsissään Sage perusti Trap-levymerkin (nykyinen Zenorecords), joka julkaisi paitsi Wipersia, myös muita portlandilaisia bändejä. Merkittävimmät levytyksensä Wipers on silti puskenut ulos astetta suurempien indie-yhtiöiden kautta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 Over the Edge

Angus Young soitti sitä. Tony Iommi soitti sitä. Robby Krieger ja Frank Zappa soittivat sitä. Mutta kukaan ei soittanut Gibson SG:tä kuten Greg Sage soitti.

Ehkä Sagen omaleimainen soittotyyli oli seurausta siitä, että mies kuritti kitaraansa vasemmalla kädellä? Tai siitä, että hän hahmotti musiikin pikemminkin näkö- kuin kuuloaistinsa kautta? Tai siitä, että hän oli hullu ja nero samassa paketissa? Oli syy mikä tahansa, Sagen maaginen kosketus toi Wipersin biiseihin uskomattoman vallan kahtiajakon, jonka toista hallintoelintä dominoi särökitaralla raadeltu kompleksisuus ja toista melankolialla viillelty melodisuus.

Wipers oli kuin punkkarien vastine The Curelle: uuden aallon ideoita hyödyntävä punk-bändi, joka ei soittanut punkkia, mutta kuulosti maailman surullisimmalta punk-bändiltä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#4 No One Wants an Alien

Jos Wipersin melodiat olivat melankolisia, sitä olivat myös Greg Sagen lyriikat. Kuten Wipersin ensimmäinen ep Alien Boy (1980) antaa ymmärtää, Sage koki itsensä muukalaiseksi, joka ei saanut ymmärrystä saati hengitystilaa yhteen muottiin juuttuneilta kanssaeläjiltään.

”They hurt what they don’t understand
So you had to turn away
There’s no other way
Cause you’re an alien”

Vuosien kuluessa vieraantuminen, yksinäisyys ja turhautuminen nousivat Wipersin tavaramerkkiteemoiksi, joita Sage sovelsi tarkkanäköisesti niin itseensä, ihmissuhteisiinsa kuin yhteiskuntaan. Samalla Wipers tuli antaneeksi äänen kaikille niille väliinputoajille, jotka eivät löytäneet – tai halunneet löytää – itseään perinteisten rock- ja pop-biisien ihmissuhdekuvastosta.

Koska eihän kukaan halunnut avaruusoliota.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#5 Insane

Harva yhtye on toteuttanut punkin tee mitä lystäät -mentaliteettiä yhtä mallikelpoisesti kuin Wipers. Itse asiassa yhtye on koko uransa ajan uinut vastavirtaan – toisinaan vieläpä tietoisesti vittuillen. Miksikäs muuten Wipers olisi 1970-luvun lopulla valinnut logokseen rauhanmerkin, joka oli ehkä viimeisin symboli, jota sotakuvastolla provosoiva nihilistinen punk-skene olisi arvostanut.

Myös levytysrintamalla Wipers paineli omia polkujaan. Kulttimaineeseen nousseen punk-debyyttinsä jälkeen yhtye sanoi heiheit vanhoille faneilleen ja julkaisi pitkiä, kokeellisia ja vähintäänkin odottamattomia biisejä sisältävän Youth of America -albumin (1981). Sama asetelma toistui 90-luvun puolivälissä, jolloin Sub Popin uusintajulkaisut ja tribuuttilevy Fourteen Songs for Greg Sage & The Wipers herättelivät uutta kiinnostusta Wipersia kohtaan. Sen sijaan, että Sage olisi yrittänyt hyötyä tilanteesta, hän julkaisi poppaavan Silver Sail -levyn (1993), jolla ei ollut mitään tekemistä Wipersin vanhan tuotannon kanssa. Ja kun ihmisten kiinnostus laantui, Wipers löi tiskiin punkin aggressioita kanavoivan huikean The Herd -levyn (1996).

Järjetöntä menoa? Kyllä – onneksi!

http://www.youtube.com/watch?v=rZXhe47F-gY