Diskografiat

Primal Scream – pakopisteessä

Perusrockin kivijalalle pystytettyjä huojuvia psykedeliatorneja, rivitanssista varastotranssiin kulkevia jameja, autotallimaista suoraviivaisuutta, listoja kainostelematonta lantionheilutusta. Tätä on Primal Scream.

Primal Scream: perusrockin kivijalalle pystytettyjä huojuvia psykedeliatorneja, rivitanssista varastotranssiin kulkevia jameja ynnä muuta sellaista. Innes (vas.), Mani, Gillespie ja Duffy.

1980-luvulla Glasgowssa vaikuttaneista popyhtyeistä Primal Screamin tekee poikkeukselliseksi kestävyys. Kun monet kollegoista lähtivät lopulta oikeisiin töihin tai jäivät ikuisesti pienten piirien ja painosten kulttisuosikeiksi, onnistui Primal Scream kohoamaan yllättäen siihen statukseen, jota rocktähteydeksikin voidaan nimittää.

Kestävyys ei assosioidu ainoastaan bändin varioimien kaavojen ajattomuuteen, vaan myös elämäntapaan. Teoriassa remuavien skottien pitäisi olla hengenheimolaisensa Jesus & Mary Chainin tapaan niin räjähdysaltis kombo, että katastrofin olisi olettanut tapahtuneen jo aikapäiviä sitten. Sekoilu, aggressio ja itsetuho kuitenkin ovat tämän bändin kohdalla kanavoituneet ääneksi, kovaksi sellaiseksi. John Lennonin huutoterapeuttina tunnetun Arthur Janovin kehittämän ”hoitomuodon” mukaan nimeäminen on ollut yhtyeelle oikea ratkaisu.

Yli kolmenkymmenen vuoden urallaan nämä letkeät moukat ovat julkaisseet kymmenen levyllistä musiikkia, joka lähes poikkeuksetta on ollut korkeatasoista popin oppikirjain järjestelyä uuteen uskoon. Perusrockin kivijalalle pystytettyjä huojuvia psykedeliatorneja, rivitanssista varastotranssiin kulkevia jameja, autotallimaista suoraviivaisuutta, listoja kainostelematonta lantionheilutusta. Tätä on Primal Scream.

Primal-disko

Voittavat huudot

Screamadelica (1991)

3PrimalOnko Screamadelica Primal Screamin paras julkaisu? Kannessa nimittäin lukee ainoastaan Primal Scream siinä, missä pitäisi olla myös Andrew Weatherallin nimi. Ellei sitten yhteistyöprojektia voisi pitää jopa jälkimmäisen soololevynä ja rockbändiä vain housetuottajan tanssittamina tonokkeina. Dj-nero Weatherall uudisti yhtyeen soundin popin historian radikaaleimpiin lukeutuvalla kasvojenkohotuksella ja mahdollisti kaupallisen potentiaalin löytymisen, mutta Screamadelican omaperäisyydessä on silti paljon myyttiä. Levyn isoin hittikappale oli lopulta se raidoista tavanomaisin: perusturvallinen kantrirock Movin’ on Up. Slip Inside This House on sekin cover 13th Floor Elevatorsin valmiiksi maagisesta Easter Everywhere -avausbiisistä, joka ei edes kaipaisi trippaavia konetaustoja päälleliimattuina. Jopa keskeinen Loaded on uudelleenlämmittely parin vuoden takaisesta kappaleesta yhtyeen nimikkolevyltä. Lisäksi Wild Angels -leffasta poimittu sample oli jo ollut lähes identtisessä käytössä Psychic TV:n Jack the Tab -levyllä 1988. Screamadelica ansaitsee ikonisen asemansa, mutta raja yhtyeen oman soundin ja Weatherallin luoman, paksuna vellovan ysäritripin välillä tuntuu häilyvältä ja epätasaiselta.
Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Vanishing Point (1997)

5PrimalRichard C. Sarafianin vuoden 1971 muskeliautoleffaan kuvitteelliseksi soundtrackiksi tehty Vanishing Point asemoi yhtyeen jälleen uusien työkalujen ääreen. Nyt äänimaailma on 1990-luvulla perin muodikkaaseen tapaan haettu niin 70-luvun roskaelokuvista kuin 1960-luvun cooleista trillereistä näitä modernisoiden. Juuri elokuvamusiikki on oikea assosiaatio kuvailtaessa Vanishing Pointin vaivattomasti eteenpäin soljuvaa saumatonta kokonaisteosta. Hassua kyllä, alkuperäisen Vanishing Pointin pääosassa oli vauhtihirmu, Primal Screamin levy taas etenee kuin Laudanumilla lantrattu notkea valveuni. Jopa bändille ominaiset action rock -vedot tuntuvat soitetun jonkin tahmean substanssin läpi, välillä kuullaan dub-vaikutteita. Vanishing Point on yhtyeen sulavalinjaisin ja pehmein albumi, jonka retrosävyt eivät ole jääneet vaille pientä ajan hampaan tekemää vahinkoa. Kuuntelukokemuksena se kuitenkin on yhä verraton levy istua alusta loppuun ilman tarvetta skipata seuraavaan räjähtävään huippukohtaan. Primal Screamin valtava adrenaliinimäärä on tällä harkitulla albumilla kaikkein tasaisimmin liuokseen jakautuneena.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Evil Heat (2002)

7PrimalXTRMNTR:n jälkeen synteettisen rockin ykkösnimien olisi voinut luulla jämähtäneen omaan sulkeutuneeseen korkeateknologiatrippiinsä, mutta tilalle tulikin vanhahtavampi äänivalikoima. Analogisena elektrolevynä Evil Heat seuraili aikansa rujoja indietrendejä, vaikka ei enää varsinaisessa etulinjassa. Enemmän kyse on katseesta taaksepäin, eräänlaisesta Vanishing Pointin syövättävillä väreillä maalatusta, hyperaktiivisemmasta jatko-osasta. Sähköisesti säksättävä Deep Hit of Morning Sun avaa levyn pahaenteisen maanisella psykedelialla jatkuakseen Miss Luciferin definitiiviseen elektrorockiin: campimpi, vähemmän tosikkonaamainen versio XTRMNTR:n soundista. Autobahn 66 on kuusi minuuttia kraut-unessa vellomista, jota seuraa neljän vanhakantaisen rymistelykappaleen suora: Detroit, Rise, Lord Is My Shotgun ja City ovat aggressiivisempia ja orgaanisempia kuin mikään bändin aiempien levyjen materiaalista. Sitten kuulijan eteen tuodaan järjetön, lähes alkuperäisen peittoava narkodiskoversio Nancyn ja Leen Some Velvet Morningista, jonka Gillespie duetoi Kate Mossin kanssa. En tiedä missä aineissa moinen idea on syntynyt, mutta jos tämä ei ole yhtyeen uran huippuhetki, niin mikä sitten? (Vastaus: ks. kohdasta XTRMNTR). Tätä popkulttuuritrippiä huomaa jäävänsä pohtimaan vielä levyn hiipuessa A Scanner Darklyn ja Space Bluesin ultraviolettivaloisassa tähtisumussa hämyilyyn.

Minkä parhaiten taitaa – Basic Rollin’

Sonic Flower Groove (1987)

1PrimalMyöhemmän tuotannon varjoon jäänyt debyyttialbumi nauttii nykyään pienoista kulttisuosiota. Mayo Thompsonin tuottama ja perustajajäsen Jim Beattien ainoaksi Primal Scream -levyllä esiintymiseksi jäänyt tyyliharjoitelma esittelee leimallisesta rocksoundista hätkähdyttävästi poikkeavan yhtyeen. Vastaavaa nynnyilyn määrää ei sittemmin ole kuultu yhdelläkään bändin levyllä. Albumi helisee kepeän, byrdsiläisen kitarapopin paisley-kuvioissa vaikutteilleen uskollisesti, jopa kokonaisia melodiakulkuja lintulaisilta suoraan lainaten. Sonic Flower Groove ei kaipaa selittelyjä. Se on taattua patenttitweetä nahkahousuissa soitettuna. Tämä autotallien lehtolapsi on hyvä omistaa, jos kaipaa vaihtelua yhtyeen muutoin niin armottomaan soitantoon.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Primal Scream (1989)

2PrimalKakkosalbumi nimettiin eponyymisti kuin kyseessä olisi vasta ensijulkaisu: Gillespie ja kumppanit koittivat rebootata bändikonseptinsa Sonic Flower Grooven pehmoilusta tiukempaan soittoon. Yhtyeen luultavasti vähimmälle huomiolle jäänyt ja samalla omituisin levy on oleellinen dokumentti Primal Screamin oman äänen muodostumisesta, vaikka sen rockvetoja onkin yleisesti pidetty yskähtelevinä ja luonnosmaisina. Ote uuden soundin käsittelyyn on haparoiva ja epätietoinen, mutta siinä osa sen kiinnostavuudesta. Kun suunta on ilmeisen hukassa, näkyy se merkillisinä tyylikokokeiluina: You’re Just Dead Skin to Me kuulostaa aivan aikansa Nick Cave & The Bad Seedsiltä, Kill the King on kuin etiäinen myöhemmistä psykedeliahäröilyistä. Ivy Ivy Ivy, She Power ja Gimme Teenage Head sen sijaan soivat vasemmankäden garagerokkina, joissa on oma hölmö viehätyksensä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Give Out But Don’t Give Up (1994)

4PrimalToistuva trendi Primal Screamin albumeilla on luovien irtiottojen ja niitä seuraavien, perusasioihin palaavien sinikauluslevyjen jatkuva vuorottelu. Give Out But Don’t Give Upissa on vahva jätkämentaliteetin todistelemisen maku Screamadelican haahuilun jälkeen. Kuvioon on heitetty Etelävaltio-groove, muovifunk, George Clintonin vierailu ja kantriballadi kantriballadin perään. Jälki on rutinoitunutta ja ajoittain jopa raivostuttavan geneeristä lätkintää (Funky Jam kalpenee erään suomalaisyhtyeen läpimurtohitille missä tahansa tilanteessa, pakko myöntää) mutta ajoittain levy esittää myös kiitettävää perusaineksien hallintaa. Avainkappale Rocks vaikkapa: se on toki miljoonas koskaan tehty Rolling Stones -pastissi, mutta sellaisena se kaikkein täydellisin inkarnaatio, lähes esikuviensa kanssa kilpaileva kasinoboogie, jossa kaikki palat loksahtavat paikoilleen kuin nopat, jotka vieräyttävät ässäparin… vai miten nämä jutut nyt vanhan liiton rockjargonissa ilmaistaankaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

XTRMNTR (2000)

6PrimalVuosituhannenvaihteessa päihdekierre katkesi, mutta samalla yhtyeen trendiseurailu muuttui kovin orjalliseksi. XTRMNTR:n tekee uuvuttavaksi yritys sisällyttää jokainen aikansa muodikas kikka mukaan bändin uran muutenkin raskaimmalle ja tuotannollisesti täyteen ahdetuimmalle melulevylle, jossa Primal Screamin oma ääni häipyy täysin särövallien taakse. Pahaenteinen urkuriffi ja funkkaava rytmi ovat vielä avausraidalla Kill All Hippies signatuurimaisen tunnistettavia ja frigidin miksauksen tyylikkäästi tukemia, mutta teräksisen pintakiillon takaa ei löydy edes kunnollista kertosäettä. Jos tämä olisikin vain johdattelua, mutta sen sijaan kyseessä on koko levyä määrittävä teemallinen lähtökohta ja liian monet raidat jäävät vain viileäksi jammailuksi. Insect Royalty, If They Move Em -kappaleen remake ja paperilla varmasti täydelliseltä vaikuttanut Swastika Eyesin Chemical Brothers -featti ovat juuri tällaisia turhakkeita. Levyn kammottavin pohjanoteeraus on kuitenkin Gillespien räppi Pills-kappaleessa. En tiedä, onko viimeisen, f-sanoin ryyditetyn säkeistön tarkoitus satirisoida sitä tosiasiaa, että hiphop-lyriikan ”runous” osoittautuu usein vain tyhjiksi homonyymeiksi ja kiroilun säestämiksi puoliriimeiksi, mutta mikä tahansa Bobbyn agenda onkin, tämä esitys herättää myötähäpeää. XTRMNTR saattaa vaikuttaa vaarallisen tyylikkäältä risteilyohjukselta, mutta teräsvaipan alla on trotyyliä vain nimeksi. Levyn pelastaa sentään bändin uran komein lataus Accelerator.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Beautiful Future (2008)

9PrimalVuosimallin 2008 Primal Scream velloi siinä epäkiitollisessa tilanteessa, jossa se oli antanut eväät yhden indiesukupolven varttumiselle ja joutui nyt joko kilpailemaan tätä vastaan tai vetäytymään eläkeläismusiikin turvasatamaan. Beautiful Future antaa vaikutelman siitä, että hipat ovat jo ohi, mutta fiilistä on yhä yritettävä nostattaa vaikka viinakaapin pohjista ja pihatrampoliinista energiaa hakien. Se kuulostaa amalgaamipuristeelta vähän jokaisesta 00-luvun puolivälin tanssittavasta kitarabändistä, joka saapuu pari vuotta liian myöhään ja on häkellyttävän kännissä. Lopulta Primal Screamin oma soundi ja diskoindie yhdistyvät yllättävän viihdyttäväksi paketiksi. Pulp olisi voinut kyhätä jotain tällaista viimeisillä voimillaan pari vuotta We Love Lifen jälkeen?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jos on aivan paikko

Riot City Blues (2006)

8PrimalRiot City Blues on Primal Screamin sympaattisin levy, ellei lasketa Sonic Flower Grooven laskelmoitua lempeyttä. Toisin sanoen kyseessä on levy, josta haluaisi pitää yli kaiken, mutta liian laiska laulunkirjoitus ei anna tarpeeksi aihetta. Kuvio on tuttu: pitkän tauon jälkeen kerran niin häijyllä asenteella varustettu ryhmä tekee paluun repeat-moodiin siirtyneenä. Suicide Sally & Johnny Guitar, Little Death ja We’re Gonna Boogie – jo kappaleiden nimet lupaavat veteraanimaneereilla soitettua keinutuoliboogieta, jossa kuuluu vahva juurimusiikin perinteiden tuntemus ja vuosien osaaminen & jaadijaa… Puuttuu vain, että levystä olisi tehty jonkinlainen ”Primal Scream Unplugged” -kiekko. Sen sijaan tuottaja Martin Glover vastaa siitä että albumi on alusta loppuun vetelähköä jyystöä. Country Girl ja pari muuta raitaa koukkuineen todistavat ryhmän kyvystä piirtää moderneja cowboykarikatyyrejä itsestään, mutta kyse on vanhan kaavan varioinnista ja kaiken yllä mataa epäinnostuneisuuden typerryttävä sumu.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Dixie-Narco ep (1992)

Aiemmin kuultua materiaalia, mutta myös Screamadelican julkaisematta jääneen nimikkokappaleen sisältävä levy ei mainittua raitaa lukuun ottamatta tuo paljoakaan uutta fanin kokoelmaan. Nyttemmin biisit löytyvät sisällytettyinä myös Screamadelican 20-vuotispainokselta. Lähinnä Dixie-Narco edustaa tasapainottelua bändin tanssimusiikkivaiheen jämäpalojen ja edessä olevan juurien etsinnän välillä. Beach Boys -cover Carry Me Home soi komeasti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!