Diskografiat

Prefab Sprout – kylähullun uskoa

Paddy McAloon – joulupukki ja kylähullu.

Paddy McAloon – joulupukki ja kylähullu.

Prefab Sproutin henkilöitymä Paddy McAloon on yksi popmusiikin suurista kylähulluista – mitä positiivisimmassa mielessä. Nykyään eläköityneeltä joulupukilta näyttävä, yhä kotiseudultaan Durhamista, Pohjois-Englannista operoiva popnero on 30 vuoden aikana julkaissut kymmenen albumia täydellistä tai sitä hipovaa musiikkia.

McAloonilla on lisäksi varastossa sadoittain lauluja ja monia albumikokonaisuuksia. Tärkeintä hänelle tuntuu olevan kirjoittaminen ja usko musiikkiin. Kaikki oheinen on usein epäolennaista.

Hämmästyttävintä McAloonissa on se, että Prefab Sproutin musiikin ydin on säilynyt samanlaisena noin vuodesta 1985 lähtien. Aikana, jolloin yleisin vaihtoehto popmusiikissa oli enemmän tai vähemmän tietoinen imagopeli, tuntui McAloon olevan 1970-lukulaisten laulaja-laulunkirjoittajien sukulainen. Silloin pystyi vielä kuvittelemaan, että itse biisit puhuisivat puolestaan.

Se teennäinen ”sophisticated pop” -leima, joka Prefab Sproutille annettiin ja jolla yritettiin yhdistää kourallinen epätavallisia sointuja ja äärikiillotettua tuotantoa suosivia bändejä, ei sopinut siihen erityisemmin. Sophisti-popista ei yli 20 vuotta myöhemmin ole jäljellä juuri mitään. Paddy McAloon taas julkaisi viime kuussa levyn, jota ihmiset ovat pitäneet yhtä vahvana kuin 1980-luvun jalustalle nostettuja albumejaan.

McAloonin ”hienostuneisuus” tuleekin populaarimusiikin ulkopuolelta: klassisen musiikin kameleontin Igor Stravinskin opettamasta sointumaailmasta ja Stephen Sondheimin musikaaleista. Kaiken hajoamisen laki on pureutunut niihin vähemmän kuin popmusiikkiin. Eikä McAloon tingi lähtökohdistaan yhtään. Siksi tämä periaatteessa viheltelymelodioita kirjoittava mies on pitkälti pysytellyt hittilistojen ulkopuolella, varmasti osaansa tyytyväisenä.

Jos McAloonin rakkaudesta ja ihmiselon arvoituksista kertovista, kliseitä pakenevista sanoista voi tässä nostaa esille yhden teeman, se olisi vasta vähitellen korostunut usko musiikkiin ja sen parantavaan voimaan. Pikkukaupungissa koko elämänsä asuneelle McAloonille esimerkiksi Elvis ja ABBA saattavat vaikuttaa tavoittamattomilta ihmeolennoilta, joiden myyttisempää puolta on (tietoisesti) luontevaa käsitellä.

Joskus McAloonin näkökulma musiikkiin on kuin popfanin, joka kirjoittaa kokonaisen teema-albumin Michael Jacksonista, joskus taas ekstaattisen kirkkoisän, joka ei säästele uskonnollisissa kielikuvissa ääni-ihmeitä kuvatessaan. McAloon voi myös kääntää metaforan ympäri ja viitata musiikilla ihmiselämän onneen ja kaaokseen yleensä. Mitä muuta musiikki on kuin sanojen taakse yltävä keino selvittää, miksi me täällä olemme.

McAloon houkuttelee kuulijoikseen ihmisiä, joille musiikki tuntuu merkitsevän tavallista enemmän. Tämä fanikultti voi vaikuttaa oudolta niille, joille McAloonin musiikki tuntuu liian sokeriselta ja turhan sentimentaaliselta. McAloon osaa toki sanoissaan pistää kuulijaa silloin, kun tämä vähiten sitä odottaa. Mutta näin käy harvemmin.

Minäkin kuulun tähän kulttiin. Heikoimpana pitämäni Prefab Sprout -albumi saa arvosanakseen ”oikein hyvän”. On nostettava kädet pystyyn ja huokaistava iloisena: ”Paddy, mitä olet minulle tehnyt?” Tämän takia jokaisen levytekstin yhteydestä löytyy myös pieni Rivejä aikakirjoihin -osio, hyvin subjektiivinen valikoima sellaisia sanoituspätkiä, jotka ovat jääneet mieleeni kiertämään.

Minulle Prefab Sproutin vetovoima on lopulta kyynisyyden ja pessimismin puutteessa. Arvelen, että McAloon tuskastuu ympäröivään maailmaan yhtä paljon kuin me muutkin. Mutta musiikissaan hän ei koskaan päästä voitolle näitä ihmismielen piruja, jotka usein luiskahtavat terveen järjen puolelta ylikorostuneeksi itsesuojeluksi.

Tämä pitää McAloonin kohdalla paikkaansa vielä yli 40 vuotta jatkuneen laulunkirjoittamisen jälkeen. Ihmeitä tapahtuu, sittenkin.

THE KING OF ROCK ’N’ ROLL – PARHAAT

Steve McQueen (1985)

02 - McQueenPaddy McAloon ei ollut yksinäinen popnero välittömästi. Alussa oli veljen ja entisen tyttöystävän muodostama, jo vuonna 1977 aloittanut bändi, jonka ensilevy Swoon yritti kerralla ahmaista sisäänpäin kääntyneine sanoineen ja kimurantteine rakenteineen liikaa.

Kakkoslevyllä McAloon ja timantinkirkkaasta tuotannosta vastannut Thomas Dolby pyrkivät siihen, että kuulijakin ymmärtäisi viestin. Steve McQueen hukkaa Swoonin kryptisyyden ja paljastaa, että McAloon laulaa sydämen asioista kuten muutkin. Mutta edelleen omalaatuisesti ja kliseitä vältellen. Viittaukset Salingerin Sieppariin ruispellossa tarjoavat vain yhden tartuntatason näihin biiseihin.

Steve McQueen on niin vilpitön yritys ymmärtää nuoren miehen rakkauden tunteita kuin mihin jo miltei kolmekymppinen McAloon kykenee. Sanat täynnä epäonnistuneita suhteita, haavesuhteita (Bonny), sanomatta jätettyjä olennaisuuksia, hormonien kiusoittelua (Appetite, Horsin’ Around) ja lopulta vain yksinäistä miestä katumassa sitä, ettei aikaa voi kääntää takaisin (Goodbye Lucille #1, Desire As). McAloon on niin empaattinen hahmojansa kohtaan, että parilta riviltä löytyvä ironian vivahde on inhimillisen lempeä.

Nämä tunnustukset ovat vielä helpompia sulatella, kun Dolbyn syntetisaattorit hyväilevät kuulijaa petollisen keveissä laulurakenteissa. Välillä ne taas kirkuvat tuskaansa Paddyn kanssa. Steve McQueen on yhtä lailla myös bändilevy. Neil Contin ja Martin McAloonin rytmipuoli saa enemmän tilaa kuin myöhemmillä levyillä. Wendy Smith hengittää taustalauluissa kuin kyseenalaistava ja syyttävä seireeni.

Tämä on selvästi kehutuin Prefab Sprout -albumi, osittain maltillisen ja aikaa kestäneen soitintasapainottelunsa vuoksi. Mutta jos itse laulut sykähdyttävät soivaa pintaa enemmän, kannattaa vaeltaa vähitellen syvemmälle.

Rivejä aikakirjoihin: ”If they can dance on the head of a pin, don’t that tell you something about their skin. Hard-faced little b–tards.” – When the Angels. Koska jonkun läheisen tai itselle tärkeän muusikon kuolemasta ei voi heti puhua suoraan. Tunnesotkua on helpompi purkaa haukkumalla jälkihoitajia, eli enkeleitä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

From Langley Park to Memphis (1988)

03 - LangleySimon Reynolds on muistaakseni vahvasti yleistäen todennut, että sulava ja tarkka tuotantojälki on afroamerikkalaisille muusikoille ylpeyden aihe, kun taas valkoiset muusikot saattavat kokea tällaisen äänikuvan liian teolliseksi ja muovimaiseksi, pyrkien korostamaan ”autenttisuuttansa” muilla, usein päinvastaisilla keinoilla.

Tämä perinteinen vastakkainasettelu tulee esille From Langley Park to Memphisiä kuunnellessa. Se on helppo nähdä Prefab Sproutin itsensämyymislevynä: kiiltokuvamaisena poptuotteena, jolla hylättiin sekä Steve McQueenin bändisoundi että indienatsat. Mutta menestys ja sen viereinen varjoisampi maailma ovat levyn keskeinen teema ja joissain biiseissä voi nähdä itsetietoisen McAloonin iskevän kuulijalle silmää.

Paikoitellen Langley Park on soulmusiikkia fanittavan McAloonin soullevy ja samalla pieni flirttailu retusoidun 1980-lukulaisuuden kanssa. Stevie Wonder vastaa Nightingalesin huuliharpusta, kun taas Hey Manhattanin tarina juuri breikanneesta keikarista oli lähellä saada Isaac Hayesin jousisovittajakseen. Enchanted ja Knock on Wood ovat vaivatta aikansa parasta sinisilmäkonesoulia.

The King of Rock ’n’ Roll oli Prefab Sproutin ainoa isompi hitti, muutamassa minuutissa kirjoitettu kevyt popparodia, joka antaa kapean kuvan McAloonin musiikista. Jos McAloonilla oli tarkoitus kaupallistaa bändiään entisestään, hän epäonnistui siinä isommassa mittakaavassa. Esimerkiksi Nightingales voi tuntua räätälöidyltä joululistaykköseltä kulkusine kaikkineen, mutta sen melodia on sellaiseen aivan liian labyrinttimainen. Ja sanat liian eksistentialistisia.

The Venus of the Soup Kitchen päättää levyn gospelkuoroineen soppajonoon, epäonnisten ja emäntänä toimivan enkelin keskelle. Tämä on juppiajan kääntöpuoli, jota kohtaan levyn laulunkirjoittaja tuntee empatiaa vahvasti. Kuka muu olisikaan saanut 1980-lukulaisen pintapopin kliseet ja imagonkohotuksen tuntumaan näin liikuttavilta ja henkilökohtaisilta kuin Paddy McAloon?

Rivejä aikakirjoihin: ”I sound so different these days, I barely can believe I’m me” – The Golden Calf. Todellisuuden ja popkuvajaisen törmäys. Kymmenen vuotta vanhassa biisissä popmenestyksestä haaveileva McAloon kohtaa vanhemman minänsä ja kavahtaa tätä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Protest Songs (1989)

04 - ProtestProtest Songs sotkee kronologiaa, koska se äänitettiin nopeasti Steve McQueenin perään ilman Thomas Dolbyn tuotantonypläystä. Levy-yhtiö Sony halusi lyödä aiemman levyn läpi vakavissaan ja uusi albumi koettiin promootiohaittana. Protest Songs ilmestyi lopulta vasta fanien vaatimuksesta. Varhaisen bändisoundin katoamista murehtivan kannattaa lievittää tuskaa tällä.

Tämä ihanuus onkin jossain määrin Steve McQueenin pikkusisko. Mutta McAloon ei nyt tyydy erisävyisiin rakkaustarinoihin. Aiheet laajenevat oivaltaviin vertauskuviin elämästä ja kuolemasta. Petollisen romanttinen Dublin ruotii Pohjois-Irlannin pitkää uskonkiistaa ja Diana yrittää katsoa Walesin prinsessan myyttijulkisuuden taakse. Päätöskaksikko ’Till the Cows Come Home ja Pearly Gates saa veren hyytymään pohjoisen työläiselämän kuvauksellaan ja sitä seuraavalla marssilla taivaan porteille.

Mikä sitten tekee McAloonin mukaan elämästä elämisen arvoista? Life of Surprises on piristebiisi optimistilta, mutta pahimpia kliseitä välttävä sellainen. Siinä McAloon myöntää, että on parempi olla teeskentelemättä ongelmattomuutta kun se kuitenkin muuttuu lopulta haitaksi. Ja että elämän sattumanvaraisuus on vain hyväksyttävä. Kaikkien maailman positiivaribiisien rinnalla Life of Surprisesin ”elämä on suklaarasia” -viesti on virkistävän pragmaattinen. Isoine syntetisaattoreineen biisi on ytimekkäintä ekstaasin täyttämää Prefab Sproutia.

Rivejä aikakirjoihin: ”There’ll be no stampede on the Pearly Gates. I’ll say ’after you’, you’ll say ’I don’t mind the wait’” – Pearly Gates. Protestilaulu kuolemalle ja vastine The World Awaken juuri syntyneen lapsen maailmankuvalle.

http://www.youtube.com/watch?v=Ef7vP-j2HXo

Jordan: The Comeback (1990)

05 - JordanBoleroja. Virsiä. 1930-luvun jazzia. Uuden vuoden bileitä ja Elvis-imitaatioita. Paddy McAloon syleilee tunnin kestoisella teemalevyllään vähän kaikkea onnistuneesti.

Prefab Sprout lakkaa nyt olemasta bändinä, koska McAloonin hullu pääidea Trevor Hornista tuottamassa Walt Disney -elokuvan soundtrackia vaatii muita konsteja. Kolmeen McAloonin suosimaan pääteemaan jakautuva levy on konseptiltaan sopivan löyhä. Sillä on tilaa niin Wild Horsesin jääkylmän eteeriselle syntikkapopille kuin Carnival 2000:n sambajytkeelle.

McAloonin idea musiikista uskoon verrattavana kokemuksena kirkastuu Jordanilla selkeästi ensimmäistä kertaa. Yksi levyn pääteemoista on omistettu pyhää maljaa, eli täydellistä comeback-biisiä metsästävälle Elvis Presleylle ja tämän maineelle. Onko hän kaikkien hylkäämä lainsuojaton kuten Jesse James Bolerossa, vai sittenkin vain pelastusta etsivä erakko? Kaikkea tätä tietenkin.

Toisena triptyykissä on rakkausteema. Kylmän melankolinen, ääriromanttiselta vaikuttava All the World Lovers Lovers suhtautuu parisuhdemyyttiin kyynisesti: suhde kestää ”vuoden tai kaksi”. The Ice Maidenissa McAloon pitää ABBAn Agnetha Fältskogia yhtä eksoottisena myyttinä kuin Elvistä, mutta se toimii myös epämääräisen päähahmon egoistisena etäisen naisen valloitusyrityksenä. Kunnes The Wedding Marchin humoristinen ja yhtä lailla surullinen tikutusjazz paljastaa, että tämä mies ei vain pysty sitoutumaan.

Kolminaisuuden täydentää usko ja tuonpuoleinen. Levyn loppuviisikko on toiveikas, kun jopa saatana katuu tekosiaan, Jumala ohjaa muusikot laulamaan epätoivoisille itsensä sijaan ja ”musiikki uskona” -viesti jää kaikumaan viimeisellä raidalla, jossa Harlemissa laulettu doo wop muodostaa taivaalle ihmiselämän jälkeisen sillan.

Etenkin Jordanin loppupuoli on vain parantunut mielessäni vuosien kuluessa. Agnomystikoksi tunnustautuva McAloon suhtautuu uskoon sopivalla kunnioituksella niin, että sekä Mercyn rukousmainen virsi että One of the Brokenin humoristinen alku (”Hi, this is God here”) ovat osa samaa täydellistä punosta. Laulumelodiat kiemurtelevat vaivatta popin ulkopuolelle eikä kitararakenteita jää kaipaamaan.

Minulle tämä on ehkä rakkain Prefab Sprout -levy, etenkin kun siihen lisätään Thomas Dolbyn kolkonkauniit kosketinrakennelmat. Kitarapoppia kaipaavien kannattaa siirtyä kronologiassa suoraan Crimson/Rediin, me muut matkaamme Paddyn kanssa vieläkin hymyillen alas Jordanvirtaa.

Rivejä aikakirjoihin: ”Jesse James is waiting for the cheap music to stop. Don’t goodbye deserve some Bach, not barbershop?” – Jesse James Bolero. Joskus elämä pilailee ja laittaa väärän biisin soimaan. Vaikkapa kuolinhetkellä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Crimson/Red (2013)

10 - CrimsonEnnen Crimson/Rediä Prefab Sprout -fanien toivo herätettiin muutamaa vuotta aiemmin Let’s Change the World with Music -arkistojulkaisulla. Mutta uuden materiaalin suhteen kalvoi pieni epäilys. Pystyisikö Paddy McAloon tekemään vielä yhtä loisteliaita poplauluja kuin ennenkin?

Crimson/Red vaiensi kaikki mutinat. Kuin McAloon olisi herännyt vuonna 1990 tehdystä onnistuneesta syväjäädytyksestä kaiken nuoruuden terävyytensä säilyttäneenä. Yleishumaaneja lauluja ja sulavia melodioita, jotka voisi julkaista käytännössä milloin tahansa ja silti ne erottuisivat maailmassa, joiden hittilistoille ne ovat vieläkin liikaa.

Crimson/Red on jossain määrin Let’s Change the World with Musicin toinen puoli. 55-vuotias, myönteisen asenteensa pitänyt, mutta kaiken hajoamisen tiedostava mies vastaan 35-vuotias yltiöoptimisti. Let’s Changen... sankareilla illuusiot ovat vielä säilyneet, Crimson/Redillä yhtenä hahmona on puolestaan vanha temppuilija (The Old Magician), jonka konstit eivät vakuuta enää ketään.

Tietoinen asetelma McAloonilta. Hän katsoo rehellisesti silmiin omaa popkentällä syrjään jäämistään. Mutta tämän keskellä hänen optimisminsa säilyy joko musiikillisina sävyinä tai tarinoita muuntaen. Grief Built the Taj Mahalin mausoleum ei tässä olekaan hauta, vaan lopulta sen rakentaneen keisarin toivo siitä, että tämä näkee vielä kumppaninsa tuonpuoleisessa.

Crimson/Redin arvosteluissa on hämmästelty McAloonin muuttumattomuutta ja toisaalta biisien tuoreuden tuntua. Stravinskin hänelle muovaamasta sävelkielestä löytyy toki vielä ammennettavaa. Mutta Crimson/Redin julkaisu tässä ajassa tuntuu ennen kaikkea hiljaiselta lausumalta päättömänä uudesta jutusta toiseen säntäilevää populaarikulttuuria ja sen selainvälilehdillä hyppelevää malttamattomuutta vastaan. Antti Hurskainen tiivisti asian ansiokkaasti.

Kun etenee hitaammin, ehtii sanottavaansakin harkita paremmin. Tämän vuoksi jokaisella McAloonin levyllä on selkeän hienovaraisesti erilainen, oma äänensä. Crimson/Redin kaltaista toivon ja realismin sekoitusta ei olisi syntynyt 20 vuotta sitten. Siinä tämän musiikin tuoreuden salaisuus. Liike säilyy ja kulkee sittenkin kohti aiemmin kuulematonta.

Kaikkialle sinkoilevan popkulttuurin vieressä tämä sivupoluilla, mutta silti kuuloetäisyydellä kävelevä kylähullu alkaa vaikuttaa aidosti radikaalilta.

Rivejä aikakirjoihin: ”Crazy the mystic’s song, but what if they’re right all along?” – List of Impossible Things. Usko musiikkiin ja popmystiikkaan jatkuu.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

WHEN YOU GET TO KNOW ME BETTER – LOPUT

Swoon (1984)

01 - SwoonJälkipunkin maisemissa syntyneen ensilevyn neuroottisen kevyet rämpyttelyt ovat etäisesti sukua Postcard-indielafkan Orange Juicelle ja Aztec Cameralle. Punkin kaiku alkoi nyt vaieta vielä 1970-luvulla aggressiivisemmin esiintyneen Prefab Sproutin musiikissa. McAloon oli päättänyt, että bändin pitäisi mukautua Wendy Smithin pilviuntuvista kantautuvan lauluäänen ympärille.

Swoonin yleismerkitysten taakse kadonneet oudot sanat ja epätavallisesti purkautuvat harmoniat kertovat lahjakkuudestaan vakuuttuneesta, mutta sisäänpäin kääntyneestä nuorukaisesta, joka juoksee ensimmäisessä tosisuorituksessaan lisäpeninkulman maaliviivan jälkeen. Esimerkiksi Technique ahtaa neljään minuuttiin temponvaihdoksia, sähköistä pörinää, akustisia väliosia ja ideoita ainakin viiteen eri biisiin. Progressiivisen rockin haamu häivähtää hetken Pohjois-Englannissa.

Vaikka ensisingle Lions in My Own Gardenin muotopuhtautta ei saavuteta, kertoo McAloonin kyvyistä se, että ainakin puolet albumista on verraten demomaisista soundeistaan huolimatta lähellä myöhempiä klassikoita. Taivaaseen lähetettävälle ikuiselle kiintolevylle laitettakoon Cruel. Tämä balladi tarjoilee villapaitalukutoukille tuolloin epämuodikasta Burt Bacharachia, rohkeasti kliseisyytensä tiedostavalla ”ba-bab-bab” -kertosäkeellä.

Rivejä aikakirjoihin: ”If I’m troubled by every folding of your skirt, am I guilty of every male inflicted hurt?” – Cruel. Ääriherkkä tutkiskelee itseään liikaa. Ja joutuu jätetyksi ehkä juuri siksi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Andromeda Heights (1997)

06 - AndromedaPaddy McAloon kertoi etenkin 1990-luvun alun haastatteluissa suuria julkaisemattomista levykokonaisuuksistaan. Hybris ehkä kostaantui, kun Jordan: The Comebackin jälkeen vierähti seitsemän vuotta ilman uutta albumia. Sitten minäkin pääsin pikku hiljaa Sprout-maailmaan sisään Andromeda Heightsin ja sen A Prisoner of the Past -minisinfonian myötä.

Itse albumin sijoitan kuitenkin Prefab Sproutin heikoimmaksi. Se ei jää muista kovin kauas, mutta soundimaailma on harmittavasti paikoin juuri sitä sokerista aikuisrock-kliseekimppua, jollaiseksi ilkeämieliset saattavat bändin mieltää. Kun käytössä on sama syntikkasoundi kuin Teletappien tunnarissa ja kun saksofoni kuulostaa hissimusiikkimaestro Kenny G:ltä, alkaa Sprout-fanikin hieman irvistellä.

Kappaletaso on edelleen – tarpeetonta sanoakin – korkea. Tämä tähtitaivaan ympärillä pyörivä konseptilevy on parhaimmillaan yksinkertaisemmissa hetkissään, kuten Electric Guitarsin hauskoissa Beatles-myyteissä ja Swansin ohimenevää kauneutta musertavasti kuvaavassa tyyneydessä. The Fifth Horseman on hieno Talk Talkin Colour of Spring -kauden pastissi ja jopa McAloonin konekokeilut toimivat Anne Marien satunnaisissa kilinöissä. Jatkossa makeutusaineita käytettiin kuitenkin onneksi vähemmän.

Rivejä aikakirjoihin: ”Have you ever thought who made all those stars in the endless sky above? It’s a mystery, but no mystery like the mystery of love” – The Mystery of Love. Keskitytään elämässä vain olennaiseen. Oikein.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Gunman and Other Stories (2001)

07 - GunmanThe Gunman and Other Stories oli ilmestyessään pettymys. Sprout-fanit olivat kuulleet puolet sen biiseistä aiemmin Jimmy Nailin ja Cherin levyillä. Muita hämmensi suunnanvaihdos kantriin. Itse muistan kuunnelleeni levyä kahdesti ja sitten ääritunnefiksoituneena parikymppisenä palasin Steve McQueenin ja tuskaansa huutavan McAloonin pariin.

Marraskuussa 2013 albumi kuulostaa paremmalta kuin koskaan. Onhan Suomen ilmastokin silloin lähimpänä sitä seepianväristä ja karua lännen ympäristöä, josta nämä tarinat kumpuavat. Muttei McAloon miksikään länkkäriksi ryhtynyt. Hän kirjoittaa rakkaudesta kuten ennenkin, mutta käyttää lapsuuden cowboyleikkejä ja elokuvien yksinäisiä kovakasvoja tämän vertauskuvina. Rinnastukset ovat ajoittain yliampuvia, mutta Tony Viscontin jykevä tuotanto tasapainottaa niitä jotenkin.

Albumin jokainen laulumelodia jää myös salavihkaa päähän ja muutaman kuuntelun jälkeen huomaa jo viheltelevänsä kadulla vaikkapa Blue Rosesia. Cowboy Dreams laittaa banjot kuulostamaan hurmoksellisilta ja I’m a Troubled Man ammentaa voimansa gospelista. Kantrista irtautumista on myös kuultavissa. Cornfield Ablaze on yhtä hyvä kuin vastaavat 1980-luvun syntikkapopvedot. Pääbiisi The Gunman on ylivoimaisesti operaattisin Sprout-teos: kahdeksan minuuttia yhtä hidastettua Amorin luodin lävistämän miespolon kohtalon kuvailua. McAloon puhkaisee pöhökuplan Farmyard Catin vitsikkäällä väkkärätanssilla ja syntikkapieruilla.

Levy korjaa siis kurssia Andromeda Heightsin liiallisen imelyyden jälkeen. Sen huonosta maineesta voidaan syyttää vain tyylinvaihdosta ja sitä, että monen vuoden ajan albumi vaikutti olevan viimeinen poplevy, jonka Paddy McAloon tulisi julkaisemaan. Gunmanin piti olla väliprojekti, jolla siivottiin laulukomeroita uusien, suurempien projektien tieltä. Sitä se ei ollut, koska elämä osoitti McAloonille seuraavaksi julmuuttaan.

Rivejä aikakirjoihin: ”When you get to know me better, you will learn to love me less” – When You Get to Know Me Better. Rehellisempi kuvaus itsestä kuin mihin moni narsisti kykenee.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Let’s Change the World with Music (2009)

09 - ChangePrefab Sproutin albumijulkaisujen välit venähtivät aikoinaan sekä McAloonin perfektionismin että häntä vaivanneiden sairauksien takia. Vuonna 1993 alun perin julkaistavaksi tarkoitettu Let’s Change the World With Music oli kärsivällisesti odotelleille McAloonin kuulijoille viesti siitä, että pahin oli takana: levyn nimeä toiveikkaampaa sanomaa ei voi kuvitella.

Vasta nyt selkenee se, kuinka ääriromanttinen kylähullu McAloon on. Lähes demomuotoonsa jätetyn levyn ysärin alun midisoundit eivät ole missään vaiheessa olleet tulossa takaisin. Etenkään Earth: the Story So Farin introa ei voi ensimmäistä kertaa kuunnella nauramatta. Kelloäänet hälisevät ja feikkitrumpetit soivat.

Mutta kokonaisuuden rohkea julkaiseminen 16 vuotta myöhemmin sopii levyn teemaan täysin. Tämä on McAloonin ”musiikki uskona” -konseptia puhtaimmillaan. Näissä sanoissa asuvat viimeiset romantikot ja henkiin palaavat, vocoderin avulla säveltävät mozartit.

Musiikin ja uskonnon väliset vertauskuvat ovat käytössä selvästi aiempaa enemmän. McAloon paljastaa syvän pistohaavansa ja pyytää kuulijoita koskettamaan sitä, kysyen samalla, pystymmekö hyväksymään Prefab Sproutin musiikin tällaisenaan, tuotannollisesti karumpana, ilman vanhoja bändin jäseniä. ”Kelpaako itse musiikki?”, hän kysyy Ludvig van Beethovenin hengen välityksellä.

Se kelpasi. Etenkin pirullisen funkahtava Ride, rapin kanssa leikkivä Let There Be Music, jumalainen rukous God Watch Over You ja ekstaattinen Music Is a Princess nousivat McAloonin lauluparhaimmistoon. Kristillinen kuvasto toimii levyllä, jossa kappaleet hakevat ideologiansa soulin ja gospelin hurmoksesta. Kun kriitikotkin pitivät, oli tie Crimson/Redin varsinaiselle comebackille valmis.

Rivejä aikakirjoihin: ”I love music, she’s my heroine. Who’s my hero? The unnerving, unswerving Irving Berlin” – I Love Music. McAloonin kunnianosoitussäe vanhalle säveltäjäsankarilleen lipsahtaa kieleltä herkullisesti, suorastaan musiikillisesti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

THE OLD MAGICIAN – HÄMÄRÄN KESKELLÄ

Paddy McAloon – I Trawl the Megahertz (2003)

08 - MegahertzPaddy McAloonin näkö heikkeni 1990-luvun lopulla niin, että sokeutuminen ei ollut kaukana. Ohessa syntyi popmusiikin ulkopuolella kaartava I Trawl the Megahertz, eräänlainen selviytymisprojekti, joka kumartaa uusklassisella orkesterimusiikillaan modernien säveltäjien suuntaan.

Yhteydet poppiin ovat yhä olemassa. Esprit de Corps ja Orchid 7 kerjäävät kilkutuksineen vertauksia Steve Reichiin, mutta McAloon ei edes niissä yritä päästä irti vastustamattomista melodioistaan.

Näkönsä ollessa hämärimmillään McAloon alkoi kuunnella eri radiokanavia yöaikaan. Ongelmistaan ja ahdistuksestaan ohjelmiin soittaneet ihmiset ovat levyn keskiössä. Syntyy vaikutelma Yölinjasta ilman pilapuheluita. 20-minuuttinen nimibiisi on radiokeskusteluista rankasti editoitua ja koristeltua, Yvonne Connorsin lausumaa proosaa, joka pysyy koko ajan jännitteisenä orkesteritaustojen hyväilyssä ja Connorsin rytmityksessä.

Surullisimmillaan levy voisi potentiaalisesti olla I’m 49:lla, jossa radiosoittajat ovat itse äänessä, mutta McAloon sovittaa tämänkin positiivisesti ja luo jo pelkistä dialogipätkistä musiikkia. Levyn luontevin esikuva onkin Gavin Bryarsin Jesus’ Blood Never Failed Me Yet, vuonna 1971 vanhan kerjäläisen laulaman luupin ympärille rakennettu orkesteriteos. On merkillepantavaa, kuinka molemmat teokset pystyvät tirkistelevistä lähtökohdistaan huolimatta suuresti kunnioittamaan ytimessään olevia ihmiskohtaloita.

McAloon antaa näön menetyksen herättämille tunteilleen yhden, liikuttavan puheenvuoron kappaleessa Sleeping Rough: ”I am lost. I’ll grow a long and silver beard and let it reach my knees. And duty will not track me down, asleep among the trees”. Vähäisillä sanoillaan, runsaan minuutin sisällä eksyneisyyden tunne muuttuu vapaudeksi.

Pelättyä sokeutumista ei McAloonille tapahtunut. Nykyään hän voi omien sanojensa mukaan hyvin: näkö on kirkkaampi, eikä vuonna 2006 kehittyneen Ménièren taudin aiheuttama tinnituskaan ole lopullisesti estänyt musiikin tekoa. Kuulovaurionsa takia hän pystyy kuitenkin työstämään biisejään toistaiseksi vain yksin.

I Trawl the Megahertz on muodostunut keräilyharvinaisuudeksi, joka ansaitsisi laajempaa huomiota etenkin Prefab Sproutin paluusta viime kuussa iloinneiden joukossa. Koska vanhan taikurin synkin kamppailu käytiin tässä. Mutta jossain yöllisen kaupunkisiluetin keskellä paloivat yksinäisten ihmisten valot, jotka muodostivat McAloonin mieleen toivon tanssikuvioita ja auttoivat häntä löytämään omalaatuisen kielen ilmaisulleen. Usein tieto siitä, ettei ole epävarmuuksineen yksin, on valtavan helpottavaa.

Rivejä aikakirjoihin: ”By day and night, fancy electronic dishes are trained on the heavens; they are listening for smudged echoes of the moment of creation” – I Trawl the Megahertz. Huikea ajatus siitä, että radioaalloilla voidaan tavoittaa joku ymmärrys luomishetkestä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Suomessa Prefab Sproutin tunnetuin kappale on ehkä kuitenkin täälläkin näkyneen Sydän paikallaan -brittisarjan tunnari.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!