Poptaivaan himmeät muovitähdet, osa 1

Muovitähdet, lipsynkkaajat, tuottajien sätkynuket.

Nuorgam esittelee kymmenen tähdenlentoa, joiden matka listoilta alelaariin kiinnitti suuren yleisön huomion vain hetkeksi. Kerromme millä tavoin he ovat jättäneet jälkensä ja miksi hekin ansaitsevat musiikinystävän kunnioituksen. Osa on raudanlujia musiikin ammattilaisia, toiset lähinnä studioon sattumalta tupsahtaneita sopivia kasvoja (tai vartaloita) musiikille.

Jokaisella heistä on kuitenkin se jokin, joka ihastutti ja jätti pysyviä muistijälkiä aikakautensa lapsiin.

Tähdet on valittu lähinnä kirjoittajan omien mieltymysten ja maun mukaan. Tämä ei siis ole mikään kattava otanta unohdetuista tähdistä. Satoja, ellei tuhansia samanalaisia tuikkii popmusiikin utuisessa historiassa, ihmisten muistoissa ja iPodeissa. Mutta näillä kymmenellä on erityinen tarinansa.

Stéphanie

Mitä, eikö minun kuninkaallisuudestani ollut parempaa kuvaa?

”Star, distant and free
You shine your light on our tomorrows
Two children are we
Enchanted by the night that follows”
(One Love to Give, 1986)

Stéphanie Marie Elisabeth Grimaldilla oli vuonna 1986 takanaan juuri niitä aineksia mistä europopunelmat syntyvät: draamaa, kauneutta ja geeneissä kulkevaa glamouria. Ja tietenkin Monacon prinsessan arvonimi.

Stéphanie oli selvinnyt nipin napin neljä vuotta aiemmin auto-onnettomuudesta, jossa hänen äitinsä, näyttelijätär, prinsessa Grace Kelly kuoli. Tätä traumaa seurasi yleinen kapinointi sekä villikkoprinsessan maine. Stéphanie työskenteli mallina (muun muassa Helmut Newtonin kuvaama Voguen kansi) sekä lanseerasi sopivasti kuumimpaan juppiaikaan oman uimapukumalliston. Ja seuraava looginen askel oli tietenkin poptähteys.

Tuottaja Yves Rozen avustuksella levytettiin prinsessalle juuri sopivan maltillinen, hieman melankolinen syntikkaiskelmä Ouragan (Hurrikaani). ”He’s so sure he’s so vain, he’s a maker of fashion, he’s a faker of passion” laulaa Stéphanie englanninkielisellä Irresistible -versiolla, hyvin ohuella, mutta kiistatta sympaattisella äänellään. Seuraavat sinkut olivat samalla tavoin Stéphanien rajallisille laululahjoille sopiviksi räätälöityjä. Musiikissa ja imagossa yhdistyivät juppiajan hohde ja prinsessan surullinen katse. Oli selvää, että Stéphanien menestys ei ollut oktaaveista kiinni, hieman eksyneen oloinen prinsessa resonoi ihan jotain muuta ihmisten ihasteltavaksi.

Ouragan/Irresistible myi pelkästään Ranskassa yli miljoona kappaletta ja oli iso hitti myös muualla Euroopassa.

Stéphanie olikin täydellinen poptähti nälkäiselle eurotrashille. Hän oli kuninkaallinen, joka suostui astumaan rahvaan eteen pällisteltäväksi sekä kilpailemaan listasijoista ja levymyynnistä promootiosirkuksessa. Ja siellä hän olikin, silminnähden vaivaantuneena, vastailemassa talk show -isännän kysymyksiin. Tai eksyneen kissanpennun oloisena lipsynkkaamassa debyyttialbuminsa hittejä, seisten banaalien muovirakennelmien keskellä studion värivalojen välkkeessä. Kaikki tämä studioyleisön seuratessa herkeämättä. Ei ole sattumaa, että kirjoittaessaan I’m Not Scared -kappaletta (Eight Wonder -yhtyeelle), Neil Tennant käytti omien sanojensa mukaan inspiraationa juuri prinsessa Stéphanieta. ”Take these dogs away from me, before they, before they bite…”.

Hyvin alkanut ura kuivahti kasaan ehkä prinsessan omaan passiivisuuteen. Huomioon ja ylellisyyteen tottuneelta Stéphanielta puuttui nälkä ja epätoivo, joilla pysyvä tähteys saavutetaan. Tai sitten koko touhu vain menetti uutuudenviehätyksensä. Toinen albumi ilmestyi vasta viisi vuotta myöhemmin, jolloin momentum oli jo kadonnut, ja aikuisrockiin siirtynyt prinsessa ei enää kiinnostanut. Stéphanien virallisessa biografiassa ei mainita laulu-uraa.

Stéphanien ura päättyi kuitenkin positiiviseen nuottiin. Michael Jacksonin hittisinkku In the Closet (1992) oli levynkannen mukaan ”duet with mystery girl”. Arvatkaapa kuka tuo mystinen nuori nainen oli?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

 

Debbie Gibson

Debbie vasemmalla.

Suomalaiset muistavat Debbie Gibsonin ehkä parhaiten Raptorin (märkien) unelmien kohteena kappaleessa Debi Gibson (1990).

Deborah ”Debbie” Gibsonin jenkkiradiopop ei ehkä purrut täällä, mutta muualla oli toisin. Vuosina 1987–89 julkaistut kaksi albumia myivät kotimaassaan triplaplatinaa ja lisämiljoonia maailmalla. Gibson oli se juuri sopivan söpö naapurin tyttö hassussa hatussa ja liian isossa bleiserissä.

Ja sitten tulikin jo 90-luku, ja Nirvana, ja kaikki ihana pophattara vedettiin vessanpöntöstä alas Courtney Loven oksennuksen ryydittämänä. Gibson vaikutti olevan täysi vastakohta generation x -artisteille. Hän oli niin muovinen, niin kiltti, niin hymyilevä… pelkkä tottelevainen tuote siis? Harva kiinnitti huomiota siihen, että samoin kuin esimerkiksi Kurt Cobain, Debbie sävelsi, sanoitti ja tuotti kaiken materiaalin levyillään. Ollessaan tuolloin siis vielä teini-ikäinen. Lisäksi Gibson soitti itse useita instrumentteja studiossa ja lavalla (piano, synat, rummut). Ei hullumpi saavutus, ja lienee edelleen jonkinlainen ennätys. Mistään popneroudestahan ei musiikissa ehkä ollut kysymys, mutta esimerkiksi Lost in Your Eyesiä parempaa limu-tai limadiscoballadia saa etsimällä etsiä.

Gibson laulaa ja näyttelee edelleen, stadionit ovat vaihtuneet kuitenkin klubeiksi ja tosi-tv:kin on tullut tutuksi. Tällä hetkellä hänet nähdään Yhdysvalloissa Donald Trumpin vetämässä julkkis-Diilissä. Pelkästä rahantarpeesta tuskin on kuitenkaan kyse; rojalteja napsahtanee edelleen mukavasti neiti Gibsonin tilille. Ehkä ammattimuusikko haluaa yhä vain esiintyä?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

 

Kikka

Näkyyks nännit?

Kikka oli 80-luvun lopulla suomalaisen Audiovox -levy-yhtiön vastine maailman samanthoille ja sabrinoille. Kotikutoiselta vaikuttanut ”Kikka-projekti” oli tarkkaan suunniteltu pitkän linjan musiikin ammattilaisten tuote. Juha Vainio ja Veikko Samuli kirjoittivat Kikan kahden ensimmäisen levyn kappaleet. Vainion kuoltua siirtyi vastuu tämän pojalle Ilkalle, joka myöhemmin toimi muun muassa Nylon Beatin hovisäveltäjänä. Koko pakkaus kuitenkin rakennettiin juuri Kirsi ”Kikka” Sirénin persoonan ympärille. Tämä ekstrovertti artisti oli tehnyt jo vuosia töitä viihdebisneksen liepeillä esimerkiksi laulavana tiskijukkana ja ensimmäiset televisioesiintymisetkin olivat jo 80-luvun puolesta välistä.

Kikan ensisinkku Mä haluun viihdyttää oli melkein täydellinen Stock-Aitken-Waterman -pastissi, pikkutuhmin sanoituksin. Tulliklubilla kuvattu video, jolla Kikka kiemurtelee pinkissä minihameessaan kiihdytti, viihdytti ja innoitti muun muassa Aake Kallialan unohtumattoman imitaation Pulttibois-ohjelmassa.

POP -lehdelle 2000-luvun alussa antamassaan haastattelussa Kikka kommentoi uransa alkua näin: ”Kaikki oli tarkkaan etukäteen mietittyä ja me odotettiin sitä oikeata hetkeä, jolloin mun aikani on tulla julkisuuteen. Ja mua valmisteltiin työhöni, koska tällaisen seksikkään imagon luominen vaatii ihan omanlaisensa tyypin ja luonteen, että sen pystyy viemään läpi onnistuneesti. Ja mä olin valmis lähtemään siihen täysillä mukaan.”

Täysillä mentiinkin. Kikka oli 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa kaikkialla ja levyt myivät kuin kuumat kakut. Kaiken kaikkiaan Kikka myi urallaan melkein 300 000 levyä, vertailun vuoksi esimerkiksi PMMP-yhtye on toistaiseksi myynyt noin 280 000 levyä.

Kikka oli myös ensimmäisiä suomalaisia artisteja, jolla oli selkeä ”gay following”. Aikana jolloin suomalainen homokulttuuri oli vielä lapsenkengissä ja selkeästi poissa valtamedian fokuksesta, esiintyi Kikka toistuvasti DTM -homoravintolassa. Kikan camp-henkinen musiikki, über-naisellinen tyyli ja humoristisen pikkutuhma ote oli kuin räätälöity drag-kuningattarien imitoitavaksi.

Humoristisuudestaan huolimatta Kikan uraa ei pitäisi nähdä pelkkänä sketsinä; levynmyynti ja laulajan tuotannosta vastaava lahjakkuuden määrä yksinkertaisesti puhuvat toista. Kikka kuuluu pikemminkin samaan kategoriaan kuin Irwin Goodman ja Esa Pakarinen, hän oli kansantaiteilija ja koko kansan viihdyttäjä.

http://www.youtube.com/watch?v=xt8m1za2Yys

 

Fancy

”Your loving heart, your credit card
I want all you can give
In return I make dreams come true
C’est la vie ma chérie
C’est la vie, c’est la vie mon amour
Don’t you see, love is sweet
But it never comes for free”
(C’est la vie, 1990)

Fancy on eurodiscon mystisiä hahmoja – outo sekoitus eltaantunutta vanhaa playboyta, Elvistä, Liberacea ja transvestiittia. Parhaimmillaan Fancy on parasta mahdollista eurodiscoa, pahimmillaan ö-luokan hansa-schlageria. Videoita katsoessa ei tiedä pitäisikö itkeäkö vai nauraa, mutta yhtä kaikki, kohta on koukussa ja huomaa hyräilevänsä Flames of Lovea.

Tess Teiges -nimellä alunperin jo 70-luvun alusta iskelmää tehnyt nuorimies tapasi 80-luvun alussa Amanda Learin hovituottajana kunnostautuneen Anthony Monnin. Yhdessä heillä syntyi idea yhdistää Monnin syntetisaattoribiitit Teigesin schlager-perinteestä kumpuaviin melodioihin. Tuloksena oli Slice Me Nice, saksalainen italodiscohitti, joka lainasi soundin New Yorkin Hi-NRG -tuottajavelho Bobby Orlandolta ja sanat luoja tietää mistä:

”I’m like a cake that wants to be baked
I’m like a pie made for hungry guys
Slice me nice”

Fancy tahkosi enemmän tai vähemmän samalla konseptilla musiikkia menestyksellä sekä itselleen että muille (Linda Jo Rizzo, Grant Miller) aina 90-luvun alkuun asti, jolloin uusi rapilla maustettu eurobiitti löysi tiensä junteimpiinkin Euroopan nurkkiin. Musiikintekoa hän ei ole kuitenkaan lopettanut. Kauniisti sanottuna vaihtelevantasoisia levyjä on ilmestynyt tasaisin välein ja samalla keikkaa on heitetty varsinkin entisissä neuvostomaissa ja Venäjällä, missä Fancyn soundia edelleen rakastetaan.

Vaikka Fancy katosi listoilta ja mediasta, oli yhteys jo syntynyt. Tyylin ollessa näin erityislaatuinen, on selvää, että artistin ja yleisön välille syntyy myös erityislaatuinen suhde. Eurodiscon omalla Ed Woodilla on edelleen pieni, mutta lojaali faniverkosto ympäri maailmaa ja internetiä. Muutama täysosumahitti taskussaan Fancyn karavaani jatkaa matkaa eteenpäin; seuraava yökerho jossain päin Kazakstania odottaa jo illan pääesiintyjäänsä!

http://www.youtube.com/watch?v=wOOtGl5ZoR4

 

Shampoo

Shampoo ja hoitoaine.

”They’re so old, and they sound like band’s we’ve heard before” (Shampoo Oasiksesta, Melody Maker, 1994)

Manic Street Preachersin megafanit, kaverukset Jacqui Blake ja Carrie Askew kyllästyivät 90-luvun alussa fanzinejen kyhäilyyn ja backstageilla odotteluun, ja päättivät perustaa itse bändin. Koulutytöillä oli toinen jalka vahvasti punkissa ja riot grrrl -liikkeessä ja toinen kaikessa pinkissä ja pörröisessä. Ensimmäiset singlet julkaistiin Saint Etienne -miesten Icerink -levymerkille ja Shampoo huomattiinkin NME:n ja Melody Makerin kaltaisissa julkaisuissa. Täysosuma oli kuitenkin kolmas, isomman levy-yhtiön (EMI:n alamerkki Foodin) julkaisema, tyttöjen itsensä kirjoittama Trouble.

”Uh oh, we’re in trouble
Something’s come along and it’s burst our bubble”

Bailaamisen ongelmallisuudesta kertova kappale puhutteli. Se ja neljä seuraavaa singleä nousivat brittien top 40 -listalle, ja tyttöjen kasvot koristivat sekä Smash Hitsin että Melody Makersin kantta. PVC-muoviin ja pinkkeihin tekoturkiksiin pukeutuneet tytöt vetivät pokalla valitsemaansa punk-linjaa ja muun muassa kieltäytyivät vastaamasta haastatteluissa yhteenkään kysymykseen. Jonkinlaiseksi novelty-bändiksi mielletty Shampoo oli nopeasti passé Euroopassa, mutta keräsi vielä toisella ja kolmannella levyllään myyntiä ja huomiota kitschin luvatussa maassa Japanissa. Bändin single Girl Power (1995) kiinnitti tuottaja Simon Fullerin huomion, ja seuraavaksi fraasia käytettiinkin jo Fullerin uuden projektin, Spice Girlsin markkinoinnissa.

Carrie, Jacqui ja parisataa miljoonaa jeniä katosivat jonnekin, eikä edes internet osaa kertoa mitä tytöt touhuavat nykyään.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kirjoittaja on Suomen kenties johtava roskapopin kerääjä ja dj. Sarjan toinen osa ilmestyy huomenna.