Popklassikot 1912 – Viisi parasta popkappaletta sadan vuoden takaa

Mitä, minäkö olen vuoden 1912 kuumimman popklassikon esittäjä?

Millaisia helmiä vuosi 2012 tuo meille musiikkirintamalta mukanaan? Ainakin 10” sellakkakiekko tuntuu formaattina olevan jälleen ajankohtainen – tsekatkaa vaikka Leyland Kirbyn loistava The Caretaker -projekti. Tämän vuoden satoa odotellessa voimme palata ajassa taaksepäin sadan vuoden verran ja kuunnella, mikä silloin oli ns. kuumaa vahaa.

Vuosi 1912 muistetaan matkustajalaiva RMS Titanicin onnettomuudesta ja Hannes Kolehmaisen ihmeteoista Tukholman kesäolympialaisissa. Se oli Schönbergin, Prokofjevin ja Savonlinnan Oopperajuhlien vuosi, mutta se oli myös loistavien pophittien vuosi.

Ragtime oli pienen tauon jälkeen taas muodissa. Muita ajan vitsauksia olivat foxtrotin ja two-stepin askeliin tanssiminen. Samana vuonna ilmestyi myös Hart Wandin Dallas Blues, joka on usein mainittu ensimmäisenä julkaistuna blueskappaleena.

Tarjontaa riitti, sillä popmusiikki oli vuonna 1912 sentään jo monessa liemessä keitetty, lähes sata vuotta vanha keksintö. Populäärin eriytyminen omaksi segmentikseen oli alkanut 1830-luvun Napolissa: Piedrigotta-festivaaleilla luotiin kivijalka eurooppalaiselle popille. Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa Stephen Collins Fosterin kaltaiset säveltäjät pyrkivät uudistamaan minstrel show -näytöksien musiikillista antia.

Vuoden 1912 tienoilla voidaan kuitenkin todella alkaa puhua popklassikoista ja ennen kaikkea hiteistä. 1900-luvun alku merkitsi populaariviihteen teollistumista ja kasvamista isoksi bisnekseksi. Tästä merkkinä olivat myös Tin Pan Alleyn kaltaiset ilmiöt – termi viittasi manhattanilaisiin pianonkilkuttajiin, jotka suolsivat kaupallista musiikkia liukuhihnatuotantona. Lontoossa hittinikkarien osoitteena oli Denmark St. ja Milanossa Galleria del Corso.

Äänitallenteiden kehittyminen ja äänilevyn yleistyminen 1910-luvun alussa olivat eittämättä tärkein musiikin kuluttamiseen vaikuttanut harppaus. Ennen Edisonin fonografia (laite tuli kaupalliseen levitykseen 1890) kaikki musiikkimyynti koostui nuottiarkkien (yleensä pianolle) kauppaamisesta. Fonografin ja kehittyneemmän gramofonin lyötyä läpi oltiin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa musiikin kuluttajan ei tarvinnut itse opetella soittamaan juuri hankkimaansa hittikappaletta.

Valtava osa musiikista julkaistiin kuitenkin edelleen nuottivihkojen muodossa. Osasta tämän artikkelin kappaleista ei siis löydy aikalaistallenteita, vaan näytteinä toimii myöhempiä äänityksiä.

5. Irving Berlin – Keep Away from the Fellow Who Owns an Automobile (esitt. Ada Jones)

Vuotta aiemmin Irving Berlinin Alexander’s Ragtime Band oli räjäyttänyt pankin totaalisesti. Berlinillä oli tietysti paineita toistaa menestys ja tehtailla biisejä ahkerasti. George Gershwinin mukaan sen todellisen amerikkalaisen musiikkikielen luonut Berlin rustasikin sitten elinaikanaan reilut 1 200 sävellystä.

Tämän Ada Jonesin tulkitseman kipaleen tematiikka on varsin tutunkuuloinen: autoilevista miehistä on paras pysyä kaukana, koska menovesi loppuu yllättävän usein kesken matkan. Kyseessä voi tietysti olla aivan viaton sattuma: alkuperäisissä T-mallin Fordeissa polttoainejärjestelmä ei ollut pumppukäyttöinen, mikä saattoi aiheuttaa tankin kuivahtamisen ylämäissä.

Youtube ilmoittaa kappaleen julkaisuvuodeksi 1909, mutta Berlinin tuotantoa luetteloineet Kimball ja Emmet (2005) ajoittavat kappaleen julkaisun elokuun yhdeksänteen 1912.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

4. Earl Jones, Wallie Herzer – Everybody Two-Step (esitt. Billy Murray)

Gramofonilevyjen myynti oli ylittänyt fonografilieriöt 1910-luvun alussa, mutta niitä julkaistiin edelleen jonkin verran. Esimerkkinä tämä Earl Jonesin sanoittama ja Wallie Herzerin säveltämä kappale, jonka tulkitsee oman aikansa vaudevilletähti ja popsensaatio Billy Murray. Vetäväksi kipaleen tekee juuri Murrayn svengaavasti mouruava tulkinta.

Popmuusikon tärkein työkalu oli vielä tuolloin hänen äänensä. Historioitsija Tim Gracyk huomauttaa, että salskean Murrayn levyjä mainostettiin aniharvoin kasvokuvalla. Tämä myös kostautui monille artisteille tekniikan ja trendien kehityksen myötä.

Vokaaliosuutensa suoraa huutoa äänitystorveen karjuneen Murrayn ura hiipui hienovaraisempien mikrofonien tultua markkinoille. Toisen maailmansodan materiaalipulan aikana osa epämuodikkaan Murrayn tuotannosta sulatettiin, jotta markkinoille saataisiin painettua uusia kuumia jazzlevyjä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

3. W.M. Jerome, Grant Clarke, Jean Schwartz – Ring Ting-a-Ling (esitt. Ada Jones)

Toinen Ada Jonesin tulkitsema kappale. Englantilaissyntyisellä Jonesilla oli ajalleen tyypillinen voimakas naisääni sekä paksu aksentti, joka tosin vaihteli aina kappaleen mukaan. Jonesia pidetään yhtenä ensimmäisistä todella menestyneistä naisartisteista – osasyynä oli luultavasti juuri monipuolinen kyky omaksua erilaisia roolihahmoja: Jones pystyi laulamaan tarvittaessa kuin pyykkimuija tai sanomalehtipoika. Ehkä suosiota myös lisäsivät huhut romanssista Billy Murrayn kanssa.

Ring Ting-a-Ling on varhainen versio lukuisista puhelinlauluista; ”tellyphone” on Adalle enemmän kuin vain ystävä ja sen sointi on musiikkia korville. Voisiko tämä olla ensimmäinen esimerkki puhelimen pirinän käytöstä popkappaleessa?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

2. James V. Monaco – Ziegfeld Follies of 1912: Row Row Row (esitt. Arthur Collins & Byron G. Harlan)

Ziegfeld Follies -revyyt nauttivat Broadwayllä valtaisaa suosiota parin vuosikymmenen ajan ja olivat aina viihdemaailman merkkitapauksia. Pitkäikäisen franchisen isä oli legendaarinen entreprenööri Florenz Ziegfeld, joka haali näytöksiinsä aikansa suurimmat tähdet ja laajensi brändinsä myös elokuviin ja äänilevybisnekseen. Row Row Row on peräisin vuoden 1912 Siegfeld Follies -show’sta, joka pyöri New Yorkin Moulin Rouge -teatterissa peräti 88 näytöksen verran.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

1. Earl Carroll, Enrico Caruso – Dreams of Long Ago (esitt. Enrico Caruso)

Caruso ei ollut popin kuningas ainoastaan vuonna 1912, vaan käytännössä 1900-luvun kaksi ensimmäistä vuosikymmentä. Hän oli vastine sille, mitä Rudolph Valentino edusti elokuvien puolella, ensimmäistä supertähteä modernissa mielessä. Levytyksiä italialaistenori ehti julkaista lähes kolmesataa – niistä vuoden 1904 Vesti la giubbasta tuli maailmanhistorian ensimmäinen yli miljoona kappaletta myynyt äänite.

Caruso keksi poptähteyden lisäksi sen lieveilmiöt. Hän käytti rahaa holtittomasti ja oli tunnettu naisskandaaleistaan. Kun Titanic upposi 15. huhtikuuta 1912, oli Caruso pian bobgeldofina estradilla keräämässä uhreille rahaa ja julkaisi myös hyväntekeväisyysäänitteenä kierrätyshitin, Arthur Sullivanin The Lost Chordin vuodelta 1888.

1912 julkaistiin kuitenkin myös tämä Caruson kauneimpiin lukeutuva sävellys – ajalle poikkeuksellisesti Caruso laati itse osan kappaleistaan. Sanoituksen teki Earl Carroll, mutta tekstin hienoudet eivät avaudu Caruson käsittämättömän englannin ääntämisen vuoksi. Tulkinta on silti komea.

Kuvaavaa on, että Caruson tunnetuin oopperarooli oli Leoncavallon Pajatson nimihahmo – tragikoominen ilveilijä. Lieneekö vielä epäselvää, mistä poptähteyden tyypillisimmät lavamaneerit on peritty?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!