Pop Art

Pop Art & Small Talk: vieraana Anssi Kasitonni

Vuoden 2011 Ars Fennica -palkinnon saajan valinnutta Branislava Andjelkovićia ei käy kateeksi. Miten valita paras viidestä huippulahjakkaasta taiteilijasta?

Kuka tahansa seuraavista olisi kunnianosoituksen ansainnut: Adel Abidin, Terike Haapoja ja Hannaleena Heiska ovat maan eturivin nuoria tekijöitä, Pekka Luukkola jo ansioitunut valokuvataiteilija.  Mutta tällä kertaa palkinto meni toiseen osoitteseen.

Maan kenties arvovaltaisin taidepysti päätyi niin sanotusti metsään, jos puujalkavitsit sallitaan: Sahalahdelle, muuttotappiokuntaan kaukana pääkaupungin taidepiireistä. Täällä asuu Anssi Kasitonni, omaa sukua Heinonen, perityssä maalaistalossa.

Kylmässä, vetoisassa ladossa Kasitonni vääntää taidetta, jolle on mahdoton jäädä kylmäksi. Monipuolisen tuotannon ytimen muodostavat käsillä olevista materiaaleista rakennetut veistokset sekä unohtumattomalla tavalla syrjäkyliä ja roskakulttuuria yhdistävät seuraavat lyhytelokuvat.

Kasitonnin kuvasto on tämän tyyppistä: löytyy kullanväriseksi maalattu, pahvista väsätty oikean kokoinen Amerikan-rauta. Katsojalle esitellään myös Ritari Ässän K.I.T.T.-auton vapaapäivän viettotyyli (ihmeauto katsoo telkkarista pingistä). On Darth Vader, lerpahtanut valomiekka ja Alf, joka nappia painettaessa vetää norsua kärsästä.

Taiteilija demonstroi, kuinka Alf vetää norsun kärsää teoksessa ”Alf vetää norsun kärsää” (2008).

Elokuvapuolella Liitäjissä (2005) tutustutaan teinioravaan, joka haluaisi soittaa rokkia, vaikka pitäisi suojella kotipuuta esiintymällä liito-oravana. Kolkuttajissa (2003) maalaiskunnassa suunnitellaan pankkiryöstöä, mutta maanalaiset supermyyrät kolkuttelevat kuin omatunnon korvikkeena apuun. Planet of Sexesissä (2011) astronautti pyrkii pallit tallessa pakoon amatsonien hallitsemalta hiekkamonttuplaneetalta. Ja muuta tämän tyyppistä.

Ja lopuksi Kasitonnisella riittää aikaa myös musiikille. Taiteilija vääntää usein elokuviensa musiikin itse ja vaikuttaa Anssi 8000 & Maria Stereo -duossa sekä Ektro Recordsille levyttävässä Steel Mammothissa. ”Tuotannossa kuvataide ja musiikki menee aika mukavasti yksiin… ja onhan musaa tietenkin tosi mukava tehdä”, kommentoi monitaituri kysyttäessä, kuinka hän oikein ehtii.

Kuten arvata saattaa, on Kasitonnin vilpittömään, humoristiseen taiteeseen helppo rakastua. Mutta Kasitonni paitsi hauskuttaa, myös tuntuu aidosti tärkeältä ja koskettaa. Ainakin 1980-luvulla kasvanutta.

Kultainen kahdeksankymmentäluku

”Silloin kun minä ja aikalaiseni vietimme teini-ikää, oli huippusiisti ajanjakso maailmassa, tai siis Suomessa, koska ei ollut nettiä eikä kännyjä eikä oikein muutakaan”, selittää vuonna 1978 syntynyt taiteilija kuvastonsa taustoja. Siis sitä, mikä Ritari Ässässä on niin olennaista.

Suosikki oli kirjastossa, ja Soundi. Kaikki hyvä tuli kuulopuheitten ja huhujen kautta, ja kämästen c-kassujen ja VHS-kopioitten kautta. Mitä pienemmässä kylässä asui, sitä oudompana ja myöhempään kaikki suuren maailman vaikutteet tulivat.”

Kasitonnin taiteessa tuntuukin tärkeältä juuri se, miten ulkopuoliset vaikutteet muotoutuivat ja vaihtoivat väriä matkan varrella, kuin rikkinäistä puhelinta leikkiessä.

”Kun telkkariin tuli kolmas kanava ja sieltä kaikki parhaat, niin ne vaikutti niin rajusti, että niiden parissa kasvaneet eivät päässeet kokemastaan ikinä yli.”

Tuijotuskilpailu (Cylon vs. K.I.T.T.), selittelyjä kaipaamaton teos vuodelta 2008. (Kuva: Jukka Salminen)

Kasitonni on töissään häpeilemättömän nostalginen. Populaarikulttuurista rakkaudella ammentava taiteilija viittaa vahvasti menneisiin vuosikymmeniin. Tehtiinkö paras viihde sitten kahdeksankymmentäluvulla?

”Silloin se tuntui parhaalta, kun ei muusta tiennyt”, kuuluu ytimekäs vastaus.

”Nyt ei oikein sytytä mikään. Ehkä ukrainalainen super-ohjelma ’alaston piilokamera’ on tarpeeksi ärsyttävä, jos haluaa ärsyyntyä.”

Kannattaako telkkaria edes laittaa päälle?

”Kyllä telkku lähtökohtaisesti kannattaa olla aina päällä, ties vaikka tulis joku hyvä.”

Mutta onko se taidetta?

Kasitonni on siis taiteilija, joka käsittelee tuttuja, monille lämpimiä muistoja herättäviä asioita aidosti hauskaan sävyyn. Jotain tässä on on pielessä. Eihän taide saisi naurattaa?

”Kasitonnin taide kutsuu luokseen helposti lähestyttävän ja helposti ymmärrettävän muotonsa kautta, mutta pudottaa sitten yllättäviin syvyyksiin”, kirjoittaa Kasitonnin yhteistyökumppani Ville Pirinen osuvassa esseessään Kuoleman vakavaa kikkailua.

Katsoja huomaa jääneensä vipuun. Kasitonnin taide kertookin ihan oikeista asioista. Myös vakavista: monet nimeävät teosten aiheeksi etiikan. Toiset pudottelevat sellaisia sanoja kuin kuolema, vapaus, omatunto, rakkaus. Liito-oravan kasvukivut eivät todellisuudessa dramaattisesti poikkea pikkukaupungin ihmiskasvattien kokemuksista.

”Plymouth”, joka pojan unelma-auto, vuodelta 2009. (Kuva: Jukka Salminen)

Nostalgia ja huumori ovat porttihuume. Kasitonnin haaveellisuus ei ole passiivista kaipuuta. Teinipoika kurkottaa maailmalle: Amerikan rauta on saatava, vaikka sen sitten itse joutuisi rakentamaan pahvista. Ja kun nyt hommiin ryhdyttiin, voi kiesin saman tien maalata kullanväriseksi.

Työt juhlistavat tee-se-sitten-itse-asennetta. Kaikki syntyy omin käsin tai Kasitonnin johtaman kaveriporukan voimin.

Aktiivisuus, liike ja toiminta ovat muutenkin läsnä: monet veistoksista ovat vuorovaikutteisia. Ja vaikka katsojan tehtävä saattaakin olla vain painaa nappulaa, tuntuu tuo napinpainallus yhtä maagiselta ja tärkeältä kuin se, kun ensimmäistä kertaa väänsi tärisevin pikkusormin Commodore 64:n virtakytkintä.

Olin teini-ikäinen valeliito-orava

Jos veistokset ovat vauhdikkaampaa irrottelua, Kasitonnin omin sanoin ”kikkailua”, uidaan viimeistään lyhytelokuvissa odottamattoman syviin vesiin. Mutta tylsää sielläkään ei ole.

Leffoissaan Kasitonni kertoo tarinoita. Tämä ei sulje pois ovelia juonenkäänteitä – Liitäjien lopun taaksepäinkelaus-kohtaus tyydyttää katsojan sekä kuvataiteellisella että dramaturgisella tasolla – mutta tarinat selvästi alkavat jostain ja kulkevat johonkin. Usein matka on tosiaan tietyllä tasolla eettinen kasvukertomus.

Monissa elokuvissa kohokohdan muodostaa musiikkiesitys, joka absurdilla tavalla tuntuu samalla ihastuttavan irralliselta ja täydellisesti mukaan sopivalta. Kolkuttajissa elokuva ottaa yllättävän mutkan, kun pankkirosvojen auto katoaa horisonttiin ja kamera sukeltaa myyränkoloon. Taustalla soi Kasitonnin suomenkielinen Pixies-cover: ”Missä on mun mieli? Missä on mun mieli?”

Mikä parasta, Kasitonnin leffoissa maailma yleensä pelastuu. Ainakin päähenkilöiden mikrokosmos. Tilanteen korjaa joko sankarin päättäväinen toiminta tai jokin ulkopuolinen voima. Liitäjissä tuo voima on eräänlainen metafyysinen sattuma, Kolkuttajissa salaperäiset, ylivertaista teknologiaa hallussaan pitävät myyrät.

Kuulostaako naiivilta? Kaipaako maailma pelastamista? Kuka tai mikä sen pelastaisi? Antaa taiteilijan kertoa.

”Maailma kaipaa tietenkin pelastamista. Ihmisten pitää se joka päivä pelastaa. Jos pystyy yhden semmosen pelastamisteon tekemään päivässä, niin se on tosi hyvin.”

Naiivia? Ehkäpä, mutta Kasitonnin töiden ääressä tämä tuntuu äärettömän tärkeältä. Rehellisyys, vilpittömyys sekä rakkaudella tekeminen ovat ilmaisuja, joihin erikoistermipeleihin tottuneet taiteen ammattilaisetkin yleensä joutuvat Kasitonnin yhteydessä turvautumaan.

First we take Sahalahti

Kasitonni vaikuttaa hyökänneen parrasvaloihin hieman nurkan takaa. Lahden Taideinstituutti on kyllä käyty, mutta vielä vuonna 2004 Ylioppilaslehti  kuvaili Kasitonnia taiteen villiksi kortiksi ja pop-kulttuurin aluskasvillisuudesta ponnistavaksi nykykansantaiteilijaksi. Tulkinta on osuva, mutta lienee taakse jäänyttä elämää, nyt kun mies paistattelee taiteen kentän keskiössä. Vai onko?

”Eipä juuri, samaa rimpuilua se on vieläkin”, toteaa taiteilija vaatimattomasti. Kasitonnin arkipäivä pyörii perusasioiden ympärillä: ”Elämä kylläkin on muuttunut esimerkiksi siten, että Hertta syntyi kaksi ja puoli vuotta sitten. Ja se on parasta!”

Ars Fennicassa ehdolla oli poikkeuksellisen sytyttävä kaarti juuri nuoria taiteilijoita. Kovia tekijöitä riittää, mutta teosmyynti – siis taiteella eläminen – vaikuttaa useille haasteelliselta.

Pienellä budjetilla tekemisestä taiteenlajin kehittänyt Kasitonni suhtautuu tilanteeseen rennosti. ”Oon jotenkin pärjännyt jo ennen Ars Fennica -palkintoa, ja ajattelen, että pärjään vielä paremmin tulevaisuudessa. Tämä voi tietysti olla harhaa.”

Damien Hirstin pääkallo, edullisempi versio, vuodelta 2009. (Kuva: Jukka Salminen)

Ars Fennica -näyttelyssä on esillä teos Damien Hirst’s Skull, joka kasitonnismaisen parodisoiden sivuaa taidemarkkinoihin ja taiteen arvottamiseen liittyviä kysymyksiä. Damien Hirst nousi 1990-luvulla Iso-Britannian taidemaailman supertähdeksi muun muassa formaldehyditankkeihin säilötyillä eläimillä ja timantein kuorrutetulla pääkallolla. Teosten hinnat pamahtivat nousuun, kun mainospatruuna Charles Saatchi lähti keinottelemaan Hirstin ja tämän koulukavereiden töillä.

Ironista kyllä, hetkeä ennen Lehman Brothersin kaatumista, Damien Hirst teki historiaa ensimmäisenä elävänä taiteilijana, joka huutokauppasi Sotheby’sillä näyttelylastin verran omia töitään. Hirst kiersi koko galleriajärjestelmän ja myi taidettaan yli 200 miljoonan dollarin edestä.

Suomessa taiteella rikastuu tuskin kukaan. Mutta ehkä se ei haittaa. Jos tekee sitä mistä oikeasti välittää, rakkaudella.

”Se kallo muuten meni kaupaks”, kuittaa Kasitonni. ”Hinta ei ollut ihan sama kuin esikuvallaan.”

Hiekkamonttukysymys

Vielä yhteen arvoitukseen on saatava vastaus. Planet of Sexes -elokuvassa kierretään tutun oloisissa ulkoavaruuden maisemissa. Onko elokuvan hiekkamonttu mitään sukua Spede Pasasen lännenelokuville vai kuvasiko Kasitonninen joukkoineen pätkän ihan oikeasti Venuksessa?

”Eiku Pälkäneellä.”

”Mutta Speden hiekkamontun kiertäminen oli pienenä älyttömän kova juttu. Jopa lapsena tajusin, että noi tyypit ei tee mitään semmosta ’matkaa’. Tykkäsin Hämeen Hitaimmasta.”

Small Talk

Kuka oli ensimmäinen kuvataiteilija josta muistat pitäneesi?

”Tää on nolo mutta se oli ylä-asteella… Salvador Dali.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Oisko Pixiesin Debaser.”

Kenen kuvataiteilijan haluaisit laulavan tai soittavan levylläsi?

”Marian lisäksi varmaan Patti Smithin.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”Kertsit.”

Kuka tekee maailman tärkeintä kuvataidetta juuri nyt?

PaperRAD.”

Minkä musiikkivideon muistat parhaiten lapsuudestasi?

Billy Oceanin Loverboyn.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Suuret teoriat maailmankaikkeudesta, Hertta, bailaus.”

Kuka on tunnetuin henkilö joulukorttilistallasi?

”Me ei oikein olla lähetetty kortteja, sori kaikille tutuille!”

Millä tavalla mieluiten tuhlaat aikaasi?

”Netissä katsomalla vanhoja amerikanrautojen myynti-ilmoituksia.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Vinyyli.”

Ketä kuvataiteilijaa suosittelisit ensimmäisenä uudelle tuttavuudelle?

Jyrki Nissistä.”

Minkä laulun saa sinut tuntemaan olosi nostalgiseksi?

Rancidin Salvation.”

Minkä taidetyylin, -ismin, päälle et ole koskaan ymmärtänyt?

”Kubismin.”

Philip Absolomin Cassie Thinking About Cubism. Ei tajuu!

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

Sliippareitten Kuka mitä hähin.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu – sovellettuna sekä kuvataiteeseen että musiikkiin?

”Sävellys eli idea ratkaisee.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä silloin, kun olet todella, todella humalassa?

N.W.A:n Straight Outta Comptonia.”

Mikä on edellinen todella hyvä näyttely, jonka olet nähnyt?

Anna Tuori Tampereen taidemuseossa.”

Anna Tuorin They Saw Themselves in a Song.

Mikä on noloin omistamasi levy?

Mikko Kuustosen Jää kuuntelemaan.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”No pölvästi tietenkin, ei kai muuten ois tullut niin nerokasta musaa, ainakin jotkut biisit. Vähän sama juttu kuin vaikka Danzig.”