Pop Art II: Kenneth Anger

Hyvä taikuri ei paljasta temppujensa salaisuutta, kuuluu tuttu klisee, ja Kenneth Anger jos kuka on mestaritaikuri.

Underground-elokuvan legendan elämään liittyy paljon salaisuuksia. Jokaista anekdoottia kohden löytyy kaksi, jotka esittävät asian toisinpäin. Angerin ainutlaatuinen taito käyttää musiikkia on kuitenkin luonut miehelle maineen musiikkivideon esi-isänä – kunnia, josta ohjaaja itse ei ole lainkaan otettu. 1960-luvun populaarimusiikin mahtihahmot vilahtevat tarinan taustalla.

Varjoa ja unta vain

Salakähmäisyys sopii Angerin elokuvien mystiseen tunnelmaan. Nyt liikutaan magian maailmassa, eikä leffojen merkitystä muuta se, että 1927 syntyneen ohjaajan oikea nimi oli joskus Kenneth Wilbur Anglemyer.

Lienee parasta luottaa Angeriin, kun tämä tiuskaisee Observerin haastattelijalle: ”Passissani lukee Anger, muuta sinun ei tarvitse tietää. Pysyisin erossa aiheesta, jos olisin sinä.”

Kenneth Anger esittelee tatuointiaan.

Anger on toki kaikkea muuta kuin luotettava tiedonlähde, eikä legenda kerro, pääsikö toimittaja tarkastamaan passin omin silmin. Mutta taikuria ei kannata suututtaa.

Arvoituksia Angerin elämässä sitä paitsi riittää. Ohjaajan ensimmäisen merkkiteoksen, Fireworksin (1947), esimerkiksi väitetään valmistuneen Angerin ollessa vain 17-vuotias. Totuus lienee lähempänä kahtakymmentä.

Kuvassa luultavasti nuori Kenneth Anger.

Mutta onko tuolla sen enempää väliä kuin sillä, kasvoiko Anger Los Angelesissa rauhaisassa Santa Monicassa vai elokuvatähtösten Beverly Hillsissä, kuten taiteilija itse väittää?

Kiistelty on niin ikään tarina, jonka mukaan Anger aloitti elokuvauransa jo lapsena, esittäen vaihdokasprinssiä Max Reinhardtin ja William Dieterlen Kesäyön Unelmassa (1935). Angerin nimeä ei löydy elokuvan tekijätiedoista, mutta kerrotaan, että Anger esittikin pojan roolin naamioituneena tytöksi nimeltä ”Sheila Brown”.

Kenneth Anger on noidan oppipoika, muodonmuutosten taituri – ”varjoa ja unta vaan”, kuten Puck Kesäyön Unelman lopussa toteaa.

Muutettuaan New Yorkiin Anger osti koko sivun ilmoituksen Village Voicesta: ”In Memoriam, Kenneth Anger, 1947–1967”. Silmänkääntötemppu on lainattu Angerin oppi-isältä, arkkimaagi Aleister Crowleyltä, joka oli aikoinaan lavastanut oman itsemurhansa juhlitun portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan avustuksella.

Kuolinilmoituksen jälkeen Anger ryntäsi New Yorkin Film-Makers’ Collectiven tiloihin, jossa independent-elokuvan kummisetä Jonas Mekas seurasi hämmentyneenä, kun ohjaaja poltti varhaiset elokuvansa.

Suuri Peto 666 (Taikatempun Ainesosat)

Jos Angerin elokuvat ovat unta, eivät ne ole sinisellä pumpulilla vuorattua Hollywood-unelmaa. Vimmaisella leikkauksella mukaan on saatu mahtumaan koko ihmiskunnan monituhatvuotinen, samalla sekä loistava että painaismainen piilotajunta. Itse asiassa myös se sininen pumpuli.

Kenneth Angerin filmit on keitetty kokoon räjähtävistä yhdistelmistä: keskeinen elementti on usein tuli.

Anger on Andy Warholin aikalainen ja yhtä tiiviisti kiinni aikansa populaarikulttuurissa. Mutta kun Warholissa yhdistyy New Yorkin jääpuikonviileä bohemia ja koko kaupallinen Amerikka, kulkee Anger länsirannikon Vesimiehen Ajan sameammissa vesissä.

Noidan kattilaan mahtuu hakaristejä, moottoripyöräjengejä ja psykedeelejä. Hämärää mystiikkaa, satanismia, New Age -hörhöilyä. Seksiä ja kuolemaa. Ripaus Hollywood-nostalgiaa, reilusti homoerotiikkaa sävellajissa nahka ja kromi sekä päälle aimo annos sitä pahaa trippiä, jollaiseksi Haight-Ashburyn utopia degeneroitui 1970-luvulle tultaessa.

Vanha hattupää Aleister Crowley.

Angerin tuotannon ytimessä piileksii 1900-luvun ykkösmystikko, Aleister Crowley – Maailman Pahin Mies ja Suuri Peto 666 – jonka hedonistista vapautta korostanut Thelema-filosofia on avain Angerin elokuviin. Crowleyn kautta Anger myös löysi sielunveljiä popmusiikin parista.

Kun okkultistinmaineen hankkinut ohjaaja saapui vuonna 1968 Lontooseen, oli svengaavan Lontoon sukupolvi hurahtanut hallusinogeeneihin ja Crowleyn oppeihin. Näin Anger tutustui sellaisiin popmaailman silmäätekeviin ja tuleviin yhteistyökumppaneihin kuin Mick Jagger, Keith Richards ja Marianne Faithfull.

Monenlaisia hermeettisiä oppeja noudattavat elokuvat etenevät unen tahtiin: ei ole edes tarkoitus, että katsoja ymmärtäisi kaiken näkemänsä. Vanha okkultisti tähtää suoraan alitajuntaan. Ikiaikaiset arkkityypit ovat syöpyneet mieliimme, vaikkemme jokaista muinaista egyptiläisjumalaa nimeltä tuntisikaan.

Yllättävien värinvaihdosten vaikutukset on tarkkaan arvottu alkemististen kaavojen mukaan. Välähdyksenomaiset, parin kuvaruudun mittaiset leikkaukset toimivat kuin pahimman lajin mainosmiehen juonimat subliminaaliset viestit.

Mutta taikakeinoista tärkein saattaa silti olla musiikki. Ja millainen musiikki!

Kolmen K:n musiikkielokuva

Anger käyttää populaarimusiikkia ainutlaatuisella ja aikanaan ennennäkemättömällä tavalla. Ohjaajan tunnetuimman elokuvan, pahamaineisen Scorpio Risingin (1964) soundtrack koostuu kuin suoraan hittilistalta putkeen nauhotetuista rock-kappaleista.

http://www.youtube.com/watch?v=tyuVNULabjM
Scorpio Rising (Part 1).

Kuvien tasolla Scorpion Rising yhdistelee natseja ja moottoripyöräromantiikkaa, miesten välistä rakkautta ja kuolemaa. Leikkaus muistuttaa salamannopeine välähdyksineen musiikkivideoiden myöhemmin omaksumaa estetiikkaa.

Musiikki kuitenkin muodostaa toisen, ironisen tason: pinnalta karskeilla machohomoilla on pehmeä puolensa. Aggressiivisen ja synkeän kuvaston päällä leijailevat suorastaan höyhenenkeveinä muun muassa Ricky Nelsonin, Bobby Vintonin ja Elviksen kappaleet.

Ironia tuntuu paikoin jopa lempeältä. Kun moottoripyöräjengiläinen vetää päälle nahkaunivormuaan ja taustalla soi She Wore Blue Velvet, ollaan Angerin sukupuoli-identiteettileikkien ytimessä.

Mutta roolipelissä piilevä vaara on todellinen: Scorpio Rising päättyy väkivaltaisesti. Ja kuten gonzolegenda Hunter S. Thompson hienosti kirjassaan Hell’s Angels raportoi, raiskasivat ja rietastelivat moottoripyöräjengit Yhdysvalloissa tiensä juuri noihin aikoihin maanlaajuisen moraalipaniikin valokeilaan.

Nimensä Ku Klux Klan -viitteillä härnäävä Kustom Kar Kommando (1965) – fragmentti pidemmästä elokuvasta, joka ei koskaan valmistunut – on eräänlainen musiikkivideo. The Paris Sisters esittää kappaletta Dream Lover ja kromi kiiltelee, kun lihaksikas nuori mies tiukoissa farkuissa jynssää ajopeliään.

http://www.youtube.com/watch?v=psCrjKeygss
Kustom Kar Kommandos.

Hippiunelman krapulapäivä

Pophistoriaa tehdään elokuvassa Invocation of My Demon Brother (1969). Ääniraidalla Mick Jagger lurittelee huuruisia Moog-sävelmiä ja kuvissa välähtävät muut rollingstonet, Marianne Faithfull ja Church of Satanin ylipappi Anton LaVey.

Leikkausrytmillä ja ristikuvilla nerokkaasti juhliva Invocation on hektinen ja turboahdettu elokuva Angerinkin mittapuulla. Ennen kaikkea se on piinallinen kuvaus idealistisukupolven haaveiden murenemisesta.

The Rolling Stonesin Altamont-konsertti vuonna 1969 on eräänlainen aikakauden loppu. Kolmesataatuhatta henkeä paikalle vetäneen tapahtuman järjestystä ylläpitämään oli hoidettu itse Hell’s Angels – kaljapalkalla.

Jengi omistautui tehtävilleen sellaisella innolla, että neljä juhlijaa menetti henkensä. Tapahtumat on ikuistettu Albert ja David Mayslesin kohuttuun dokumenttielokuvaan Gimme Shelter (1970) – yksi puukotuksista jopa tallentui sattumalta elokuvaajan filmille.

http://www.youtube.com/watch?v=vBR8b6pCrXA
Invocation of My Demon Brother.

Tapahtunut oli tietysti Rollareille kova paikka, ja Mick Jagger tuntui menettävän kiinnostuksensa okkultismiin. Anger uhoaa inspiroineensa yhtyeen legendaarisen kappaleen Sympathy for the Devil, mutta äkkiä paholaisen kanssa flirttailustä olikin tullut totta.

Seuraavaksi Anger oli kaavaillut Jaggeria pääosaan magnum opukseensa Lucifer Rising (1981). Jagger kuitenkin vetäytyi projektista.

Vastoinkäymisiä riitti ja elokuvan tuotanto venyi reilun vuosikymmenen mittaiseksi. Toinen mystikko ja rock-legenda, Led Zeppelinin Jimmy Page, ei onnistunut saamaan leffan ääniraitaa kasaan – Angerin kertoman mukaan huumeongelmiensa vuoksi.

Niinpä taustamusiikki äänitettiin vankilassa, eikä kyse ole Johnny Cashin San Quentin -keikasta. Musiikista vastannut ja Charles Mansonin perheeseen kuulunut Bobby Beausoleil istui elinkautista murhasta.

Beausoleil oli Angerin vanha yhteistyökumppani, joka esitti Luciferia Invocation of My Demon Brotherissa ja oli vastuussa Lucifer Risingin aiemman version varkaudesta vuonna 1967. Anger väittää Beausoleilin kiikuttaneen kähvelletyn filmikelan suoraan Mansonille.

http://www.youtube.com/watch?v=4FlUlMbD6r8
Lucifer Rising (Part 1).

Lucifer Rising valmistui viimein vuonna 1981. Kaikkien mutkien jälkeen elokuvaa tekee mieli luonnehtia seestyneeksi, kenties aikuistuneeksikin. Invocationin raivoisa rytmi on kivulias mutta haalistunut muisto. Marianne Faithfull vaeltelee Lilithin roolissa egyptiläisten raunioiden keskellä ja Beausoleilin ilmava avaruusrock saattaa katsojan toisiin maailmoihin.

Lucifer, valon tuoja, nousee lopulta, kirkkaassa päivänvalossa. Ja lentävä lautanen lipuu faaraopatsaan yli, toivottaen uuden ajan tervetulleeksi.

Nuorgamin popmusiikin ja visuaalisen kulttuurin leikkauspintoja käsittelevän juttusarjan ensimmäinen osa kertoi Andy Warholista. Lue juttu täältä.

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress