Pop Art I: Andy Warhol

Andy Warhol (1928-1987). Koiran nimi ja elinvuodet tuntemattomat.

Muistaako joku miltä Henri Matisse tai Joan Miró näytti? Jommalla kummalla taisi olla parta. Entäpä satutko tietämään minkä värinen oli Andy Warholin perukki?

Niinpä. Andy Warhol on modernin taiteen ikonisin hahmo, jet set-tähti, jonka kaikki, aivan kaikki, tuntevat näöltä. Warhol ei ollut ihan ensimmäinen taiteilija, joka keksi ottaa populaarikulttuurin aiheekseen. Mutta Warhol oli taiteilija, joka hetkeksi teki kuvataiteesta populaarikulttuuria.

Warhol aiheutti hyökyaaltoja kaikkialla: kuvataiteen ja elokuvan uudelleenmäärittelyn ohessa hän ehti luoda uraa muun muassa managerina, mallina ja kirjailijana sekä tehdä itsestään New Yorkin seurapiirien vakiokalusteen. Siinä sivussa Warholilla oli aikaa kuvittaa kaikkiaan 40 levynkantta.

Kansitaidetta löytyy koko Warholin uran varrelta ja niiden kautta muodostuu aavistuksen erilainen näkökulma Andyn kehitykseen taiteilijana. Joten aloitetaan aivan alusta.

Olipa kerran

Elipä kerran New Yorkissa periaatteessa melko tavallinen mainosgraafikko nimeltä Andrew Warhola. Warhola asui ja työskenteli yhdessä äitinsä kanssa, mutta oli jo ponnistanut kaupungin mainosmaailman parrasvaloihin. Lahjakkaan nuorukaisen leikkisä tyyli oli kovassa huudossa muotikauppiaiden keskuudessa, ja kysyntää löytyi myös musiikkibisneksessä.

Count Basie and His Orchestra (1955)

1950-luvun aikana Andy pääsikin kuvittamaan muun muassa RCA Victorin, Columbian ja Blue Noten julkaisuja. Yksinkertaisen tyylikkäät piirrokset istuivat täydellisesti aikakauden jazz-levyjen henkeen. Notkea, spontaanioloinen viiva toi eloa tiukan graafiseen typografiaan ja hallittuun värimaailmaan.

Ja olisihan hauskaa ajatella, että jazz, populaarikulttuurista taiteeksi kasvanut musiikkimuoto, saattoi toimia tienviittana, kun Andrew 1960-luvun taitteessa päätti ensi kerran luoda nahkansa ja heittäytyä täysillä kuvataiteen pariin. Loppu, kuten sanotaan, oli historiaa.

Kenny Burrell: Blue Lights (1958)

Latin Rhythms by The Boston Pops (1952)

Hopeatehtaan vuodet

Vuonna 1963 Warhol muutti uuteen studioonsa Factoryyn, jonka maine kasvoi pian myyttiseksi. Factoryn seinät maalattiin kauttaaltaan hopealla. Taiteilija koki värin edustavan sekä kimaltelevaa tulevaisuutta että elokuvakankaan nostalgiaa – ja ennen kaikkea narsismia, jota hän niin rakasti.

Tila oli kuin jättiläismäinen peilitalo. Epämääräinen joukko boheemeja, narkkareita ja transvestiitteja notkui studiolla ympäri vuorokauden. Ajan muotihuume oli amfetamiini. Warhol itse kertoi nukkuneensa joka yö joitain tunteja, mutta muistutti samassa lauseessa useiden lähipiirissään jatkaneen päiväkausia ilman unta.

Huuruinen ajankuva kiteytyy The Velvet Undergroundiin, Warholin legendaarisimpaan viritykseen musiikin saralla.

The Velvet Underground and Nico (1967)

Albumi The Velvet Underground and Nico vuodelta 1967 on täyttä pop-mytologiaa. Saksalainen näyttelijätär Christa Paffgen syntyi uudelleen femme fatalena, Nicona. Lou Reed lauloi heroiinista, nistin loputtomasta odottelusta kadunkulmissa ja sadomasokismista samalla, kun hidas kitaravalli velloi laiskan hypnoottisesti kappaleiden taustalla. Ja tämä bohemian aarrearkku on pakattu, niin, sehän on pakattu banaaninkuoriin.

Kaikki me tietysti tunnemme tuon banaanikannen. Mutta silti, katsokaamme sitä nyt huolella. Keltaisen banaaninkuoren alta paljastuu irstaan vaaleanpunainen, lihaisa banaani. Banaanin tyveen on kirjattu pienellä ohjeet: revi tuosta. Tässä tiivistyy Warholin nerous: kyvyssä muuttaa taiteeksi mitä banaaleimmat (tai banaaneimmat – oikoluk. huom.) asiat.

Taiteilijan nimi on alakulmassa, paljon suuremmalla kirjasimella. The Velvet Undergroundin nimeä ei kannessa näy.

Jäähyväiset hörhöille

Usein Warholin uran käännekohdaksi katsotaan kesäkuun 4. päivä vuonna 1968. Järkensä valon taidepiirien sekoiluissa kadottanut feministiaktivisti Valerie Solanas käveli sisään Factoryyn ja ampui Warholia. Andy ehti ennen elvytystään kliinisesti ottaen kuolla ja toivuttuaan käpertyi tiiviimmin omiin oloihinsa. Todellisuudessa Silver Factory oli kuitenkin suljettu jo puoli vuotta ennen murhayritystä, ja uusi studio muistutti enemmän liiketilaa kuin aiempaa hörhöluolaa. Warhol oli luonut taas kerran nahkansa.

Näin Andyn ympärillä liikehtivä piiri muuttui varakkaammaksi ja vaikutusvaltaisemmaksi. 1970-luvun uudella Tehtaalla notkui sellaisia tähtiä kuin Yves Saint Laurent, Brigitte Bardot ja Bianca Jagger. Biancan kautta Warhol tietysti tutustui tämän aviomieheen Mick Jaggeriin. Ja näin Warhol pääsi iskemään näppinsä The Rolling Stonesin tuotoksiin.

Rolling Stones: Sticky Fingers (1971)

Sticky Fingersin levynkansi vuodelta 1971 on lähes banaanin veroinen neronleimaus. Vetskari on oikea ja kuulija saa ihan itse avata supertähden sepaluksen.

Jagger rakasti kantta, mutta halpoja tai helppoja toteutettavia Warholin välähdykset eivät olleet: ”Eittämättä hra Al Steckler tulee ottamaan sinuun yhteyttä. Hän luultavasti näyttää huolestuneelta ja sanoo ’Pidä kiirettä’, mutta älä siitä välitä”, neuvoo Jagger kansitaiteilijaa kirjeessään.

Ja Rolling Stonesin kieli-logo? Warholia sekin.

Taidetta liukuhihnalta

Bisnesvaistoa ei Andyltä ollut koskaan puuttunut, mutta uransa uudessa vaiheessa Warhol tuotteisti taiteensa todenteolla. Liikeyritykseksi kasvanut Andy Warhol Enterprises suolsi liukuhihnalta muotokuvia julkkiksista. Warhol saattoi kiertää päivässä kolmet illalliskutsut tilauksia kerätäkseen.

Ja vaikka sarjallisuus oli olennainen osa Warholin taiteellisesti uskottavampaakin toimintaa, jotain pelosekaista kunnioitusta herättävää on röyhkeydessä, jolla Warholin taideputiikki tarjosi paljousalennuksia asiakkailleen. Osta yksi muotokuva 25 000 dollarilla ja saat lisäkappaleet halvalla, 5 000 taalaa per laaki.

Warholin kädenjäljen tunnistettavuus oli keskeinen osa liiketoimintastrategiaa. Muotokuva julisti asiakkaan seinältä rahaa ja statusta: minulla on varaa käydä Andyn muotokuvattavana. Ja samalla tyylillähän Warhol kuvasi oikeassa taiteessaan Marilyn Monroen ja Elvis Presleyn kaltaisia ikoneja. Tähän seurueseen kelpasi kuulua.

Liza Minnelli: Live at Carnagie Hall (1981)

1980-luvun levynkansissa on jotain samaa. Oli kuvassa Aretha Franklin, John Lennon, Diana Ross tai Liza Minnelli, on Warholin tyyli vähintään yhtä helposti tunnistettavissa kuin itse artistin naama. Mutta mikäli kyynisestä taidetehtailusta ei jaksa ärsyyntyä, voi kansissa ihailla samaa pettämätöntä silmää väreille ja graafiselle pelkistämiselle kuin koko Warholin tuotannossa.

Aretha Franklin: Aretha (1986)

John Lennon: Menlove Ave (1986)

Uusi sukupolvi

Vahva hiipumisen tuoksu, joka Warholin tehdastuotannossa oli selvästi aistittavissa, voimistui 1980-luvulla. Warhol keskittyi televisio-ohjelmiin, Interview-lehden pyörittämiseen ja ylipäätään naamansa kauppaamiseen, mutta taidepiireissä hänen tähtensäoli laskussa.

Kun Warhol törmäsi nuoreen ja lupaavaan, graffitikulttuurista ammentavaan poptaiteilija Jean-Michel Basquiatiin, aisti hän tilaisuuden päivittää imagoaan.

Rammelzee & K-Rob: Beat Bop (1983)

Warholin ja Basquiatin taiteellinen yhteistyö poiki puolivillaisia kollaboraatioita, joissa kumpikaan taitelijoista ei juuri päässyt loistamaan. Warholin suojeluksessa Basquiat kuitenkin tempaistiin mukaan nousukauden verenhimoiseen taidemarkkinakieputukseen, traagiselle ja lyhyelle lentoradalle supertähteyteen.

Se puolestaan on oma tarinansa, mutta lopetetaan silti seuraavan poptaitelijapolven nousuun ja uhoon: Andyn suojatin taiteileman Beat Bop -räpsinkun kannessa sykkii orastavan hiphopsukupolven elämänjano.