Diskografiat

Pelle Miljoona – Rastamies ei nuku koskaan

”Minun nimi on Pelle, olen avoin kaikelle!”

Pelle Miljoona ja Äiti Maa sirkuskiertueella vuonna 1981. Kuva: Pekka Helin.

Pelle Miljoona kohtaa universumin. Kuva: Pekka Helin, Lutakko 1981.

Kauko Röyhkä muisteli taannoin Facebookissa ensimmäistä tapaamistaan Pelle Miljoonan kanssa. Kun Pelle oli esiintynyt Oulussa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa, oli Kauko mennyt sanomaan, ettei pidä tätä minään. Ikoniksi tahtovan on usein vaikea kohdata sellaiseksi päässyt.

Sittemmin miesten keskinäinen arvostus on noussut, ja Röyhkäkin taitaa lähinnä nauraa nuoruuden ehdottomuudelleen. Oulun tapaamisen näkökulmasta on kuitenkin hupaisaa, miten paljon samaa Kaukon ja Pellen profiileista nykyisin löytyy. Sukupolvensa äänistä juuri nämä kaksi pitävät yllä tiivistä julkaisutahtia, joka tuottaa markkinoille vuoroin levyjä, vuoroin kirjoja, kumpiakin suunnilleen kerran kahdessa vuodessa. Molemmat ovat läpeensä tunnettuja hahmoja, jotka kommentoivat mielellään aikaansa, vaikka heidän maineensa kulmakivet lepäävät vuosikymmenien takana. Kumpikaan ei myöskään ylenkatso nostalgiaa.

Samankaltaisuuksistaan huolimatta Kaukon ja Pellen julkipersoonien välillä kulkee ohut mutta olennainen jakolinja. Kumpikin moralisoi mielellään, mutta sävyissä on eroa. Siinä missä Röyhkän toiminta tuntuu viimeiseen asti tiedostetulta ja huokuu omituista erehtymättömyyden illuusiota, rakentuu Pelle Miljoonan hahmo spontaanimmin, harkitsemattomana reaktiona kuhunkin aikakauteen.

Olen samastunut kumpaankin. Teini-iässä Pelle oli sankareistani suurin. Hän antoi suuntaviivat yhteiskunnalliselle orientaatiolleni, ruokki mustan ja valkoisen varassa muotoutunutta idealismiani ja puhui luottavaiseen sävyyn rakkauden ja solidaarisuuden kaltaisista inhimillisistä hyveistä. Parikymppisenä lähdin kuitenkin Kauko Röyhkän matkaan, jonnekin itsetietoisuuden omahyväistämän ylemmyyden maailmaan, jonka en pitkään aikaan tajunnut olevan pelkkä itseni luoma tavoitehakuinen konstruktio Kaukon musiikin tarkastelukulmista.

Minulla oli tuolloin vaikea suhde Pelle-vuosiini, enkä halunnut ymmärtää että Röyhkäkin taitaa olla pohjimmiltaan romantikko.

Nyttemmin tunnen palanneeni takaisin sinne mistä lähdin. Jossakin vaiheessa oivalsin, että kyynisyys on elämänasenteena dekonstruktiivinen. Tahdon sittenkin uskoa johonkin muuhun. Mikä kaikki oivallukseen johti, sitä en tiedä vieläkään. Mutta en vähättele sen tunteen vaikutusta, jonka koin huutaessani sydämeni pohjasta Rakastavan voiman päättävää ”vapaa”-huutoa Pelle Miljoona & 1980­:n tahdissa Pellen 50-vuotiskonsertissa. Nuori sisälläni katsoi aikuista minääni meistä kahdesta viisaampana. Hän oli uskaltanut elää.

Pelle Miljoona, rumpali ja runoilija. Kuva: Hannu Linkola.

Pelle Miljoona, rumpali ja runoilija. Kuva: Hannu Linkola, Ilosaari 2008.

Samalla kun identiteettini ja maailmanasenteeni ovat huojuneet, on Pelle pysynyt ennallaan. Se on lohduttavaa jos mikä. Hän suhtautuu maailmaan ja ihmisiin edelleen vakavasti mutta rakkaudella. Hän katsoo avaralla katseella, sekoittaa filosofioita ja metafysiikkaa omaleimaiseksi elämänasenteekseen, julistaa ja kaataa julistajien jalustat, on kotonaan niin maailmalla kuin Kalliossakin, kiertää väsymättä ”neverending pizzeria touriaan” ja veisaa viis siitä, mitä hänestä kirjoitetaan. Siksi pidän tärkeänä, että olen voinut säilyttää kykyni avata sydämeni Pellen musiikille. Se osoittaa, että tahdon yhä uskoa hyvään; että maailma on minunkin kotini, vaikka ympäröivä aika tuntuu vieraalta.

Olisi kuitenkin valheellista väittää, että Pelle olisi pysynyt kaikki nämä vuodet paikoillaan. Päinvastoin. Hän on etsinyt, niin paikkoja, ajatuksia kuin musiikkiakin. Ja etsinnän edetessä ovat vaihtuneet sekä tarinat että soittajat. Vain kaksi Pellen monista kokoonpanoista on levyttänyt enemmän kuin yhden levyn ilman miehistönvaihdoksia. Tämä on sekä taannut muutokset että ollut niiden seurausta.

Samanlaiseksi sekamelskaksi ovat pyörähtäneet Pellen musiikilliset vaikutteet. Punk on aina jossakin laulujen ytimessä, mutta yhtä hanakasti Pelle on ollut kallellaan folkin, reggaen, iskelmän ja vanhan rockin suuntaan. Ja tokipa tyylipalettiin mahtuu niin jazzin, etnon kuin bluesinkin sävyjä. Jokaiselle näistä löytyy luonteva aikansa ja paikkansa.

Mikä kiinnostavinta, Pellen musiikkiin on suodattunut vuosi vuodelta enemmän huumoria, jopa itseironiaa. Juonne ei ole vahva, mutta silti täysin nähtävissä. Nuoren, vihaansa ja totisuuteensa pakahtuneen Pellen sijasta lauteilla on nykyisin yhä useammin ”Pöllö”, itselleen täysin avoin ja itsestään sopivasti huvittunut artisti, jolle huumori ei ole pakokeino, vaan osa pohjimmaista rehellisyyttä. Ilman sitä Pelle ei voisi olla uskollinen ihanteelleen, jonka hän artikuloi joskus vuosikymmeniä sitten todetessaan Soundissa, että sielussa pitää aina olla jäynää.

Kuten oheinen katsaus Pellen tuotantoon osoittaa, Pellessä riittää pureskeltavaa. Hän tarjoaa artistiminälleen monta tulkintamallia, jotka sulautuvat kuitenkin hämmästyttävän luontevasti yhteen. Siksi Pelle on aivan oma lukunsa, ainutlaatuinen ja arvokas. Ja siksi hän on pystynyt siihen, mihin monet eivät pysty – vanhenemaan ja pysymään silti nuorena.

Se on kova temppu. Sillä kuka tahansa osaa vastustaa yhteiskuntaa, mutta vastustapa aikaa.

Ei ihan helppoa, eihän?

"Kaikenlaista on..."

”Kaikenlaista on…”

MILJOONALIIGA

Pelle Miljoona & N.U.S. (1978)

Pelle1_NUSPete Malmin kipparoima Briard saattoi ehkä nauhoittaa Suomen ensimmäisen punk-singlen, mutta varsinainen alkusysäys suomalaiselle punkille oli Petri Tiilin paluu interrail-matkaltaan vuonna 1977. Nuori opettajakoululainen oli innostunut Lontoon kaduilta löytämästään nuorisoliikkeestä ja paloi halusta päästä huutamaan sukupolvensa elinvoimaa ja ajatuksia ilmoille kotimaassaan. Kun juna palautti miehen Savonlinnaan, oli uusi musiikillinen aikakausi valmis alkamaan.

Punk-ideologiaa mukaillen Tiili poimi esikuviltaan vain hengen, näkökulman ja äänenvoimakkuuden. Loput hän keksi itse tai sovelsi suomalaisen yhteiskunnan oloihin kitaristi Pasi Huopalaisen ja basisti Hannu Ruuskan kanssa. Syntyi Pelle Miljoona & N.U.S., lyhytikäinen mutta vaikutusvoimainen kopla, jonka ainokaiseksi jäänyt levy oli ilmestyessään puhdasverisintä punkia, mitä Suomessa oli kuultu.

Vaikka levy otti kantaa poliittisesti, se irtosi vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen runollisesta ja elitistisestäkin ilmaisusta täydellisesti. N.U.S. ei kirjautunut osaksi mitään aiempaa jatkumoa, vaan kommentoi ympäröivää todellisuutta täysin omin keinoin. Debyyttilevy kumpusi välittömänä reaktiona kaikkeen siihen, mitä Pelle ympärillään näki. Muutaman soinnun äkkipikaiset sahaukset eivät tarjonneet juurikaan musiikillisia oivalluksia tai melodisia koukkuja, ja levyn 18 kappaleen sanat Pelle Miljoona on muistellut kirjoittaneensa muutamassa päivässä. Mutta tunnelma oli vahva.

Jonkun oli aika tehdä nämä laulut.

N.U.S.:n jälki oli tuoretta ja vilpitöntä, asenteellisuudessan kömpelöä ja kömpelyydessään asenteellista. Levyn kappaleet olivat täynnä iskulauseita – Nuoriso sairastaa syöpää, Yhteiskunta haisee, Ei oo järkee mennä armeijaan, Tahdon olla vapaa – joiden äänekäs toistaminen oli tärkeämpää kuin perusteltu argumentointi. Oikeutus lauluille löytyi maailmasta niiden ulkopuolella. Pelle Miljoonan ilmaisussa ei ollut elettäkään epävarmuudesta tai peittelyn tarpeesta. Hän oli tosissaan. 1970-luvun lopun Suomessa sen täytyi kuulostaa hätkähdyttävältä.

Debyyttialbumi antoi vasta hataran kuvan Pelle Miljoonan tulevasta urasta, eikä se vuosikymmenten päästäkään nivoudu täysin luontevasti osaksi miehen diskografiaa. Silti – kiihkeästä yksisilmäisyydestään huolimatta tai sen ansiosta – se on yksi Pellen tärkeimmistä levyistä. Vaikka osa kappaleista on kirjoitettu automaattiasetuksilla, osui nuori kapinallinen asioiden ytimiin monta kertaa. Mä vaan pogoon ja Olen työtön ovat edelleen Pellen vakio-ohjelmistoa, mutta ilkeästi narisevaa ajankuvaa löytyy monelta muultakin raidalta. Tiiviimpänä purkauksena levyllä kiehuu Mä hajotan tän maailman, jossa Pelle Miljoona kuvaa puolessatoista minuutissa sekä silloisen maailmanjärjestyksen tuhon että länsimaisen perikadon raunioille nousevan uuden maailman.

Tuohon lauluun Pelle Miljoona olisi voinut lopettaa uransa. Mutta taisi olla sittenkin selvää, että nuo sanat olivat vasta alkua.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & 1980 – Pelko ja viha (1979)

Pelle2_pelkojavihaKitarariffi ponnahtaa ilmaan kuin keskisormi. Se on vihainen, terävä ja piikikäs. Se ei aio kuunnella, sillä se uskoo asiaansa. Seurakseen se saa kiukkuisesti puskevan kasikompin ja lonksuen murisevan basson. Jostakin kuuluu primitiivinen kiljaisu, jonka pirullisuuden syvin taso koostuu kyvystä nauraa sillekin mikä suututtaa. Soundit ovat sopivasti sinne päin, tanakat ja lihalliset, mutta kaikkea muuta kuin tarkat.

Läsnäolo, ahtaus, meteli.

Jos haluat tehdä hyvän punk-levyn, se kannattaa aloittaa näin. Ja jos haluat tehdä aikakautesi parhaan punk-levyn, sinulla ei ole vaihtoehtoja.

Juuri tältä sen pitää kuulostaa.

Kun Pelko ja viha ilmestyi keväällä 1979, Pelle Miljoonan N.U.S.-debyytistä oli kulunut noin vuosi. Siihen vuoteen oli mahtunut paljon. Pellen tähdittämä Pohjalla-kiertue oli nostanut punkin kellareista kaduille ja lavoille. Yhtyeitä ja lehtiä perustettiin kaikkialla. Normeihinsa luutunut yhteiskunta katsoi kehitystä ihmeissään, sanoissaan takellellen. Uuden kulttuurin liikkeet olivat nopeita, hahmottomia. Niitä Pellekin oli seurannut. Hän oli hajottanut N.U.S.:n, kulkeutunut Helsinkiin ja lyöttäytynyt lopulta yksiin Problems?:issa soittaneiden Ari Taskisen ja Tumppi Varosen kanssa. Lopulta kolmikon rinnalle oli asettunut kitaristi Rubberduck Jones, ja uusi ilmaisu oli löytänyt muotonsa. 1980:ksi itsensä nimennyt yhtye tuskin sitä ajatteli, mutta ilmassa leijuivat klassikon enteet.

Vaikka Pelle oli ryhmän vanhin ja koulutukseltaan opettaja, hän myös selvästi osasi oppia nuoremmiltaan. Jos Pelon ja vihan avausraita TV vielä perustuikin N.U.S.:n levyltä tuttuun sylkenä pulppuavaan närkästykseen, osoitti sitä seurannut Pelkistettyä todellisuutta, kuinka pitkä musiikillinen matka oli yhteen vuoteen mahtunut. Laulu alkoi pehmeällä introlla, jonka ylle Pelle pudotteli kunnianhimoista lyyristä kudelmaa (”Tarjosit minulle armonlahjoja, mut mä en ollut nöyrä / Väitit olevasi valkoinen lintu, ja vaakuit kuin varis yöllä”), kunnes tunnelma alkoi tihentyä ja räjähti kaiken summaavaksi kertosäkeeksi.

”Tämän kaiken näet ikkunastasi
ja pelkäät paljastaa kasvojasi
koska luulet, se on jotain uutta
mutta eihän se ole mitään muuta kuin
pelkistettyä todellisuutta”

Tämän jälkeen yhtye oli lopullisesti vauhdissa, soittaja soittajaa täydentäen. Pellen raivokas nasaali soi rienaavampana ja pisteliäämpänä kuin aiemmin, Taustalla kiemurtelivat Tumpin suurpiirteiset ujellukset. Taskisen melodiantaju toi räväkän pinnan alle uudenlaista kauneutta ja Rubberduckin kitara teki pieniä vallankumouksia jokaisessa kappaleessa.

Vaikka yhtye paiskoi laulunsa läpi koreilematta, voimalla ja taakseen katsomatta, löytyi musiikista myös uudenlaista sovituksellista syvyyttä ja yksityiskohtaisuutta. Kaikki tapahtui kuitenkin sanoman ehdoilla. Sanojen tehtävä oli viillellä, yllyttää, luoda kiihkoa, osoitella, hämmentää, tarttua. Niissä puhui uusi aika, se joka vaati muutosta.

Heikoimmillaan 1980 saattoi heittää ilmoille jonkin hieman vähäpätöisemmän rivikappaleen – hämmentävimpänä ja ehkä rohkeimpanakin vetonaan nilkuttavan käännöksen Bob Dylanin Like a Rolling Stonesta. Nämä jäivät kuitenkin lähes huomaamattomiksi kauneusvirheiksi parempiensa jalkoihin. Pääasiassa levy oli silkkaa energistä huumaa. 1980 jauhoi ympäröivän yhteiskunnan pieniksi sirpaleiksi, joilla se naarmutti aikakautensa ihon verille. Mua valvotaan huusi vapauden sanomaa, Yhdistytään kokosi leiriytynyttä nuorisoa kapinaan, Epärehellisyys perii maan sylki sappensa luutuneissa rakenteissa asuneen tekopyhyyden ylle, Natsit natsit näytti suvaitsemattomalle keskiluokalle inhorealistista peilikuvaa, nimikkokappale kasvoi vuoren kokoiseksi profetiaksi.

Ja kaiken päätteeksi, viimeisen pisteen paikalle, yhtye sijoitti viattoman ja hyväntahtoisen kappaleen, jossa ahdistuksen ajamat ihmiset kulkeutuvat baareihin ja diskoihin, hetken vapauteen, hetken rakkauteen.

”On hyvä fiilis”, toisti 1980, kuin oman musiikillisen purkauksensa puhdistamana.

Tästä oli kyse, tästä löytyi suunta. Pelon ja vihan jälkeen oli selvää, että punk oli tullut jäädäkseen. Niin moni tunne oli saanut itselleen sanat ja äänen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & 1980 – Viimeinen syksy (1980)

Pelle3_viimeinensyksyTuskin Pelon ja vihan laineet olivat ehtineet tasoittua, kun markkinoille saapui jo seuraava levy, tiiviin keikkakesän keskellä nauhoitettu Viimeinen syksy. Kuten käytännössä jokainen Pellen ensimmäisistä levyistä, albumi merkitsi valtaisaa musiikillista ja sanoituksellista harppausta. Niinpä Viimeinen syksy esitteli huomattavasti aiempaa kypsemmän orkesterin ja perspektiiviään yleismaailmallistaneen keulahahmon. Jos Pelle oli runsasta vuotta aikaisemmin artikuloinut sanomansa ytimen muodossa ”yhteiskunta haisee”, pohti hän nyt ihmisyyttä muun muassa Pablo Picasson ja Jack Kerouackin taiteen kautta.

Sofistikoituneempi ote ei tarkoittanut kuitenkaan kapinan laantumista. Pikemminkin Viimeinen syksy osoitti, että Pellen agenda ei ollut alkujaankaan keskittynyt yhteen hetkeen ja tiettyihin yhteiskunnallisiin oloihin. Pohjalla poltteli koko ajan laajempi humanistinen manifesti, joka alkoi saada yhä moninaisempia muotoja. Esimerkiksi Uusi kuva ihmisestä ja Viimeinen syksy olivat huomattavan runollisia, vertauskuvallisiakin, pohdintoja siitä, millaiseksi maailma tulisi muuttaa ja millaiset ideologiat sopisivat parhaiten tuon muutoksen tueksi. Avainsanaksi valikoitui toistuvasti vapaus, kaikkein avarimmassa ja yleispiirteisimmässä muodossaan; vapautena olla, vapautena tuntea, vapautena löytää itse, vapautena eksyä.

Tätä vapautta rajoitti vain hienoinen velvollisuus jalostua, löytää ihanteita ja toimia niiden puolesta. Se oli Pellen pohjimmainen ihanne.

Viimeinen syksy oli kuitenkin rock-levy. Vaikka kitaristi Stefan Piesnackilla vahvistuneen 1980:n sovitukselliset kudelmat olivat entistä monisyisempiä ja vaikka nimikkoraidalla yhtye koukkasi jo jazzinkin puolelle, perustui albumin tehovoima tuttuihin elementteihin. Kitarariffit soivat napakasti mutta summittaisesti, ja rytminen poljento oli railakkaan suoraviivaista. Lisäksi levy nosti Tumppi Varosen entistä suurempaan rooliin. Samalla kun Pelle karkasi yhä kauemmas ideologisten kattokäsitteiden tasolle, sai Tumppi laulettavakseen inhorealismia tihkuneita kaupunkikuvaelmia ja parisuhdedraamoja. Näiden laulujen ansiosta levy pysyi kiinni kuulijoidensa arjessa ja osoitti, että 1980:nkin musiikki kumpusi samoista oloista kuin N.U.S.:in ja Problems?:in tekoset vain vuotta aikaisemmin. Tietenkin.

Vihaiseksi levyksi Viimeisestä syksystä ei kuitenkaan enää ollut. Se oli huomattavasti edeltäjäänsä säyseämpi ja hiotumpi. Ehkä tämä raapaisi ripauksen pois levyn karismastakin – levy ei aiheuttanut samanlaista räjähdystä ja happirikasta oivallusta kuin Pelko ja viha. Musiikillisen sisällön ensiluokkaisuudesta ei kuitenkaan ollut kahta sanaa. Viimeisen syksyn kappalelista on itse asiassa pysäyttävää luettavaa. Albumille mahtui monta Pellen ikivihreimpiin noussutta raitaa, kuten punk-nuorison – ja ylipäänsä erilaisuuden ja rohkeuden – ylistyslaulu Nuoret sankarit, kohtalokas ja dokumentaarinen Gabriel sekä kiihkeä agitaatio Elä (kun olet nuori vielä). Näiden taustalla kärkkyivät vähintään yhtä väkevät kätketyt aarteet Tämä sukupolvi ja Juosten kohti elämää.

Tumppi vastasi Pellen kiillottamiin helmiin omalta tontiltaan väkevästi. Näkymä avenuelle puristi erokuvaelmansa tyhjentävän hienoiksi kiteytyksiksi (”me ollaan ihan hiljaa / mun kädet röökii etsii / mä tiedän et sulla on, mut nehän on sun”) ja Stadi by night kiteytti lähtemättömästi Helsingin öisen vieraantuneisuuden ja ahtauden. Aivan oma lukunsa oli tietenkin Tahdon rakastella sinua, Taskisen romanttinen taidonnäyte, jonka Tumppi signeerasi tyylikkäästi värisseellä laulullaan.

Vaikka Viimeisen syksyn nimi kuvasti vuosikymmenen vaihtumista ja maailman mahdollisuutta ottaa suunta kohti jotakin parempaa, oli se samalla hienovarainen jäähyväinen yhtyeelle itselleen. Kun albumin ilmestymistä vasta juhlittiin, oli 1980 jo tiensä päässä. Orkesteri piiskasi ilmoille vielä napakan livelevyn Näyttämökuvia (1980), mutta tuona iltana Tavastian lauteilla kaikki oli käytännössä ohi. Piesnack ja Rubberduck lähtivät omille teilleen, Taskinen osti syntetisaattorin, moottoritie poltti Pellen jalkojen alla ja loppu on historiaa. Mutta sitä ennen 1980 sai vielä viimeisen sanan.

Sitä se ei olisi voinut hienommin lausua:

”Nyt on viimeinen syksy
sitten vanhenemme kymmenen vuotta
pahat muistot vieköön syysmyrskyt
antaa hyvien enemmän tuottaa
pesköön haavamme suolaiset tyrskyt
meidän täytyy huomiseen luottaa.
Viimeinen syksy.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona Oy – Moottoritie on kuuma (1980)

Pelle4_MoottoritieonkuumaKun 1980-luku alkoi, kaikuivat Pellen ja kanssamusikanttien kodiksi valikoituneessa hylätyssä koulurakennuksessa aivan uudenlaiset äänet. Niiden lähteenä oli Ari Taskisen hankkima Prophet 5, joka salli miehen upota entistä elokuvallisempiin ja pehmeämpiin sävelmaailmoihin. Nuo maailmat osuivat erinomaisesti yksiin niiden yhä haaveellisempien ja laajasylisempien kuvaelmien kanssa, joita alati avartuva elämä kuljetti Pelle Miljoonan päähän. Uusi aalto löi lopullisesti Helsingin yli.

Syntyi Moottoritie on kuuma, loppuun kaluttu mutta silti salaperäisen raikkautensa ja suorasukaisen herkkyytensä säilyttänyt levy, yksi parhaista kotimaisista koskaan. Levyn kiintopiste on tietenkin sen nimikkoraita, kaukokaipuun ja nuoren levottomuuden lähtemättömästi kiteyttänyt kuningatar, Pelle Miljoonan tuntolevy ja risti. Salaperäisesti vellovana, maanisesti haastavana, tuskaisesti lepattavana ja vapauttaan huutavana teoksena se naulautui monumentiksi, johon Pellen kaikki muu tuotanto edelleen rinnastuu. Eikä ehkä syyttä.

Mutta nimikkolevyllään se ei ollut yksin. Taskisen ideasampo syötti Pelle Miljoonan eteen toinen toistaan osuvampia säveliä, joiden siivillä Pelle sai ajatuksensa lentämään aivan uudella tavalla. Hänen ideologiansa ei kohdistunut enää yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Hän otti kohteekseen koko elämän sellaisena kuin se kaikkine viettelyksineen hahmottui 25-vuotiaalle satamakaupungin pojalle, jonka kulkema kärrytie silisi yhtäkkiä valo- ja värikylläiseksi valtaväyläksi. Koska sydän sanoi niin, Vapaus on suuri vankila, Juokse villi lapsi – vaikutelmien ja ihanteiden kavalkadi oli kiihkeä ja jälki vaikuttavaa.

Moottoritiellä Pelle Miljoona lauloi koko sukupolvelleen, kaltaisilleen. Ja hän tiesi mitä tahtoi vertaisilleen sanoa. ”Olen kaunis, olen rohkea, olen vapaa / syntynyt voittamaan”, lauloi mies yhdessä levyn kliimakseista. ”Tänä yönä vien sut pois / kun palaa kuu ja tähdet hiljaa soi”, hän täydensi sanomaansa levyn kääntöpuolella. Elämä oli tässä ja siihen oli tartuttava.

Moottoritie on kuuma syntyi kuitenkin myös oikeanlaisista vastavoimista. Taskisen ideoiman äänimaailman pehmeyteen vastasivat OY:n uudet jäsenet, kitaristi Andy McCoy ja basisti Sami Takamäki. Heidän glam rock -vaikutteinen soittonsa sai kappaleet nojaamaan itsevarmasti eteenpäin ja loi Pellen ja Tumpin vauhkojen rumpukomppien kanssa tiiviin mutta sopivan suurpiirteisen tekstuurin ilmavien sävellysten alle. Olipa albumin ilme kuinka pehmeä ja kehittynyt hyvänsä, oli Pelle Miljoona OY:kin ensisijaisesti rock-bändi. Siitä ei ollut kahta sanaa.

Ja Tumppi Varonen, tuo uskollinen aseenkantaja, vakiinnutti itselleen viimeistään nyt sen roolin, jota Pelle Miljoona tarvitsi rinnalleen. Vaikka Tumpin oma ääni oli ollut peittelemätön jo 1980:n levyillä – ja vaikka tuo ääni oli silannut yhtyeen suurimman hitin – profiloi Moottoritie on kuuma Pellen ja Tumpin välisen työnjaon lopullisesti. Tumppi oli se stadilainen rockari, jonka kadunläheisyyttä ja romanttista arkisuutta vaadittiin tasapainottamaan Pellen hurmahenkistä kaukokaipuuta. Tumpin tulkitsemat maanläheistämät tarinat – Meille kävi näin, Nuoret rakastavaiset ja Elämän pyörä – toivat uljaan levyn keskelle vilpitöntä nöyryyttä. Meistä ihmisistähän tässä pohjimmiltaan laulettiin, ei ainoastaan ihmisyydestä.

Viimeisen silauksen mestariteokselle antoi sen loppu. Koko elämänhuumaisen kavalkadin jälkeen levyn äänet haipuivat Taskisen koostamaksi eteeriseksi Moottoritie-kollaasiksi, jossa maailma hengitti rauhalliseen tahtiin, kuin hymyillen äidillisesti sille kiihkolle, jota se eläjissään herätti. Ja tämän jälkeen ääneen pääsi vielä Pelle itse, hetkeksi. Hyvää yötä maailma piirsi täydellisen kuvan maailman kauneuden edessä ymmälleen joutuneesta nuorukaisesta, joka koetti hieman nukkavierun ja kömpelön äänensä avulla vangita vielä yhden kuvan kaikesta näkemästään ja rakastamastaan.

Mahtoikohan hän laulua tulkitessaan lainkaan arvata, kuinka hyvin hän onnistui siinä mitä tavoitteli.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & Rockers – Brooklyn–Dakar (1999)

Pelle21_Brooklyn_dakarVuonna 1999 Pelle Miljoona järjesti kypsän ikänsä täydellisimmän yllätyksen. Vakiinnutettuaan 1990-luvulla Rockers-yhtyeensä maineen tasalaatuisia, aavistuksen punkiin vivahtavia rock-levyjä suoltavana triona mies laajensi odottamatta niin kokoonpanoa kuin lähestymistapaansakin. Vihaisesti leikanneiden kitaroiden leikkaama yhteiskunta sai jäädä hetkeksi suuremman maailman jalkoihin – sen maailman, johon Pelle pakeni Suomesta säännöllisesti.

Seitsemäs Rockers-nimen alle pakattu albumi, Brooklyn–Dakar, määrittyi selväpiirteiseksi konseptilevyksi, jonka maantieteellisenä ja mentaalisena lähtökohtana olivat Pellen matkahavainnot eri puolilta maailmaa. Mies oli sivunnut näitä teemoja siellä täällä pitkin musiikillista ja kirjallista uraansa, mutta vasta Brooklyn–Dakarilla ne jäsentyivät elämykselliseksi ja kokonaisuudelliseksi kavalkadiksi, josta välittyivät niin segregoituneiden suurkaupunkien syke kuin globaalin selän taakse kätkeytyneiden periferioiden pölyinen köyhyyskin.

Havaintonsa Pelle rytmitti matkaksi, joka kulki San Franscisosta Afrikan ytimeen – ja oikeastaan aina nomadismin universaaliin olemukseen saakka. Tältä matkalta hän nosti esiin tarinanomaisia katkelmia, raadollisia asetelmia, huolimattomia vuoropuheluita ja traagisia ihmishahmoja, joiden ääriviivoista loisti humaani aura. Brooklyn–Dakar oli syvintä ja kokonaisvaltaisinta Pelleä vuosiin.

Kuvaelmat olivat pakahduttavan todentuntuisia, vaikka jokaisesta versoi myös tarun juonne; Brooklynin enkelin vaimea yksinäisyys, Aeroflotin siivin etenevän travellerin lapsekas ja itsekeskeinen elämystenjano, baarimurjun pitäjän ja trubaduurin harhainen yhteishumala, afrikkalaisen majatalon köyhän siivoojatytön pienet enkelinsiivet – sopivasti romantisoidut yksityiskohdat piirsivät teräviä kontrasteja maailmasta, joka oli toisille avoin vain siksi että se pysyi toisilta suljettuna. Henkilökuvaelmien huipentumana kaahasi kirjoitti huikean värikäs Pakahtuvat unelmiinsa -ralli, tutkielma unelman varjopuolista ja ihmisistä näiden harhojen vietävänä:

”Jose Mendoza Park Avenuella
kenkiä lankkaa pyhän hengen avulla.
Perhe Durangossa vetää maissia savimajassa.
Venaa sitä päivää niin kuin kuuta nousevaa
kun papa tulee noutamaan kultamaahan Amerikkaan.”

Mikä hienointa, Rockers onnistui soimaan täydessä yhteisymmärryksessä sanojen kanssa. Rumpali Vänni Väänäsen myötä nelihenkiseksi (Pelle, Tumppi, Väänänen ja kitaristi Tatu Mannberg) kasvanut yhtye otti suvereenisti haltuun tyylilajin toisensa jälkeen ja vastasi Pellen havaintoihin samalla väriloistolla, joka teksteistä välittyi. Levyn tyylipaletti ulottui hippifolkista uniseen jazziin, countrypunkista rautalankaan ja The Byrds -kokeiluista hempeään skan ja reggaen sekoitukseen. Viime metreillä mukaan kutsuttiin myös senegalilainen rumpuryhmä, joka tiivisti levyn kiihkeään sooloonsa annettuaan ensin tyylitajuisen pulssin Sielu nomadin -päätösraidalle.

Rockersin notkeus korosti Pellen sävellysten osuvuutta. Levylle mahtui vain pari hienoista notkahdusta, muilta osin albumi oli melodisestikin kiinnostavinta Pelleä moneen vuoteen. Tyylien sekamelskana ja värikkäänä tarinatuokiona se piirtyi paitsi teräväksi valikoimaksi globalisoituneen maailman kontrasteja myös Pellen omakuvaksi. Vaikka levyn tähtiä olivat kaikki ne eteenpäin rynnivän maailman jalkoihin jääneet ihmiset, joiden tarinan Pelle tahtoi kertoa, kiteytyi albumi siihen vaellusviettinsä korventamaan nomadiin, jonka solidaarinen ja romantisoitunut pohjavire loi jokaiselle tarinalle tulkintakehyksen.

Brooklyn–Dakar oli pohjimmiltaan levy yhdestä kodittomasta miehestä, jonka koti oli koko maailma.

”Ja lähetät rakkautta
yöllä se on ilmaista
vastaanottaa sanoman suoraan ilmasta
sielu nomadin.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

VALIOJOUKKO

Pelle Miljoona OY – Matkalla tuntemattomaan (1981)

Pelle6_Matkallatuntemattomaan1980-luvun alussa kylmän sodan pulssi tuntui kaikkialla maailmassa. Kenties voimakkaimmin sen saattoi aistia Berliinissä, muurin jakamassa kaupungissa, jonka lähihistoria oli pyyhkinyt kaikki kaupungin varhaisemmat identiteettitekijät merkityskerrostumien melankolisiksi sivujuonteiksi. Tuollainen paikka kiinnosti taiteilijoita, jotka halusivat antaa kaupungin ristiriitaisen mutta samalla muusta todellisuudesta vapaan hengen tihkua ilmaisuunsa. Berliini hengitti omassa rytmissään ja tuossa rytmissä oli jotakin koukuttavaa.

Jos jonkun suomalaisen piti päästä levyttämän tällaiseen kaupunkiin, niin tietenkin Pelle Miljoonan. Moottoritien menestyksen siivellä mies lennätti OY:nsä legendaariselle Hansa-studiolle tekemään jatkoa sille, mikä oli sekoittanut jotakuinkin koko nuoren Suomen vain vuotta aiemmin. Matkalla tuntemattomaan ei koettanut kuitenkaan toistaa Moottoritien menestystä vanhoilla konsteilla, vaan vei OY:n musiikillista kehitystä itsetietoisesti eteenpäin. Se oli sekä sanoiltaan että säveliltään edeltäjäänsä lyyrisempi ja rohkeampi levy, jonka pehmeässä äänimaailmassa kaikui aivan uusi aika.

Muutos kiteytyi Pellen orientaatiossa. Jos Moottoritie oli vielä haikaillut maailmalle, pois arjen ahtaista puitteista, huokui Matkalla tuntemattomaan jo maailmalle päässeen ihmisen kosmopoliittista otetta . Levy sekoitti moneen tasoonsa niin elämänkatsomuksellista pohdintaa, geopoliittisia valtasuhteita, populaarikulttuuriin keräytyneitä vapauden sanomia kuin entistä runollisempaan muotoon pumpuloitunutta romantiikkaakin. Tämä kaikki oli tietenkin ajankuvaa, joka kiteytyi Vapauden huudon brutaalisti kaikuneeseen avaussäkeeseen:

”Kuka meistä tahtoo elää Jenkkien takapihalla?
Kuka meistä tahtoo asua Neukkujen etupihalla?”

Tämä oli se kysymys, josta Berliini muistutti maailmaa jatkuvasti – ja jonka ytimessä kaikui koko kylmään sotaan syntyneen sukupolven vaade muutoksesta.

Pellen laajakatseista sanomaa tuki Taskisen säveltyö ja koko yhtyeen soitannollinen ote. Koskettimet valtasivat entistäkin suuremman osan OY:n äänialasta ja mahdollistivat aikaisempaa syvemmän ja kumpuilevamman yleiskuvan. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut kulmien hioutumista. Esimerkiksi Vapauden huuto mylvittiin viidakkorumpujen päälle kuin Sielun Veljien esiasteeksi, ja nimikkokappaleen kitarat rouhivat kiitorataan syviä lähtökuoppia.

Kuitenkin levyllä oli roppakaupalla myös pehmeää kauneutta. Minä ja kosminen tyttöni, Ääni pimeydestä, Tiedän etten ole hullu ja Aika olivat jollakin tavalla ennustettavaa mutta silti uudenlaista Pelle Miljoonaa – puhumattakaan maalailevasta, futuristisestakin, päätöskaksikosta Berliini – Se elää. Levyllä oli täysin oma henkensä ja identiteettinsä, jota Pelle ei ole yrittänytkään myöhemmin toistaa.

Irti todellisuudesta ei Matkalla tuntemattomaan yleismaailmallisuudessaan, filosofisuudessaan ja kosmisuudessaan kuitenkaan ollut. Vaikka sen sanoma oli entistä idealistisempi, löytyi jokaiselle ajatukselle tunneperäinen juonne, joka yhdisti tekstit konkreettiseen elämään. Niinpä albumin tarjoama kokonaisvaikutelma oli voimakas. Jos Moottoritie oli kuunnellut maailman huutoa, huusi Matkalla tuntemattomaan jo mukana. Se vaati tiedostamaan ja herkistymään. Ja se teki sen kiihkeämmin, avarakatseisemmin ja laajasylisemmin kuin mikään Pellen aiempi levy.

Sanomansa albumi kiteytti huikeaan, vapautuneesti purkautuneeseen Aion unelmoida läpi elämän -julistukseen, joka sietäisi edelleen tulla tunnustetuksi kiistattomana Pelle-klassikkona siinä missä miehen ikonisemmat hititkin. Sillä tuossa laulussa oli kaikki, mitä maailmaan katsova nuori tarvitsi ympärilleen – suunta, vauhti ja suuri tunne:

”Aion tuntea rakkautta niin vahvana kuin mahdollista
aion seota maailman valoihin
antautua romantiikan pauloihin.
Vielä joskus aion soida kuin tuhat jousta duurisävelmää
sillä aion unelmoida läpi elämän,
läpi elämän.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona: Nämä päivät, nämä yöt (1982)

Pelle7_namaPelle Miljoona OY:n paistatellessa suosionsa huipulla 1980-luvun alussa levy-yhtiö Johanna päätti koota yhtyeen singlesadon yksiin kansiin. Suurimmat hitit jätettiin kuitenkin koosteen ulkopuolelle. Niinpä vuonna 1982 koostettu Nämä päivät, nämä yöt on käytännössä b-puolikokoelma, jonka sisältöä ei löydy muilta pitkäsoitoilta paria hieman irralliselta tuntuvaa poikkeusta lukuun ottamatta: Olen kaunis -klassikko oli julkaistu jo Moottoritie on kuumalla, tosin eri versiona, ja Jalokiviä yössä -kappaleen inttävä kertosäeteema junnasi Rakkaudesta elämään -levyn (1981) loppukaneettina.

Vaikka kokoelmalle poimittiin myös 1980-bändin kanssa nauhoitettu Intiaanikesä (jolla Rubberduck Jones ei suostunut soittamaan, koska piti laulua niin kehnona), painottui otos ennen kaikkea OY:n aikaiseen materiaaliin. Kappaleiden väliset ikäerot jäivät olemattomiksi, joten levy muodostui varsin yhtenäiseksi dokumentiksi Pelle Miljoonasta uuden aallon laineilla. Laulut soivat pehmeinä mutta kiihkeinä, sanoitukset syleilivät maailmaa pikemminkin kuin iskivät piikkeinä ihoon, ja kitarat tekivät tilaa Taskisen koskettimille.

Levyltä välittyvä tunnelma oli tullut tutuksi jo OY:n pitkäsoitoilta. Niinpä kukaan tuskin yllättyi, kun Pelle julisti Sodoman pojassa maailmaan heitetyn avara-aistisen nuoren itsevarmuudella:

”Mun elämä on mun oma juhla
ja tunnen kuinka se muhun intohimoaan tuhlaa”.

Tämä oli myös Nämä päivät, nämä yöt -albumin ensisijainen tulkintakonteksti; elämänjanon ja viettien hurja globaali karuselli.

Vaikka levylle mahtui muutama väkinäisempi kokeilu – etunenässä erikoinen Kerjäläisooppera-käännös Puukko-Mack – muodostui Nämä päivät, nämä yöt erinomaiseksi kokonaisuudeksi, joka osoitti Pelle Miljoona OY:n kätkeneen singlejensä pimentoihin melkoisia helmiä. Esimerkiksi hurmiollinen nimikkokappale sekä dylanilainen Rakastavaisten laulu ovat vakuuttavia näyttöjä yhtyeen tuolloisesta perustasosta, ja levyn päättävät Ne päivät ovat taas täällä ja Kuolemaantuomitun laulu lukeutuvat dramatisoidussa elämänjanossaan edelleen Pelle Miljoonan tuotannon ehdottomaan kärkeen.

Onkin ihmeellistä, että Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmasta ei ole tähän päivään mennessä otettu uusintapainosta, vaikka Pellen back-katalogi on muuten siirretty varsin kattavasti laseraikaan singlebonuksineen. Kätketyn aarteen glooria tuo levylle kuitenkin aivan omanlaisensa auran. Sellaisen, joka vaatii hiljentymään kokonaisuuden edessä ja herkistymään niille nyansseille, joita se Pellen artistikuvaan tarjoaa.

Sillä tällä kokoelmalla on oikeastaan läsnä kaikki se, mitä yleisotsikko Pelle Miljoona saattoi 1980-luvun alussa tarkoittaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & Linnunlaulu – Tule kotiin Johnny (1987)

Pelle12_Tule_kotiin_JohnnyJokaiselle artistille tulee suuren suosion jälkeen alamäkensä; aika jolloin vanha ilmaisu ei enää kanna mutta uusi suuntakaan ei tahdo löytyä. Pellellä nämä vuodet osuivat 1980-luvun puoliväliin, jolloin mies poti uransa komeettamaisen alun jälkitauteja. Satunnaisista kohokohdista huolimatta tuota aikaa tuntui leimaavan äänensä ja näkemyksensä kadottaneen taiteilijan epätoivoinen juoksu uuden johtotähden perässä. Kun Pelle ei täysin osannut luottaa itseensä ja sanomaansa, ei muidenkaan ollut helppo uskoa niihin.

Etsimisen aika kesti noin kolmen levyn verran. Sitten palaset asettuivat yhtäkkiä siististi paikalleen, kuin osoittaakseen, ettei vika ollut koskaan ollutkaan paloissa itsessään, vaan summittaisissa koontiyrityksissä. Tuskin levyn nimi tähän viittaa, mutta vuonna 1987 julkaistu Tule kotiin Johnny tuntui huokuvan ilmaisuvoiman uutta löytymistä, paluuta johonkin tuttuun. Harhailtuaan maailmalla vailla johtotähteä Pelle löysi jostakin voimaa, jonka turvin hän löi pöytään pitkästä aikaa tasalaatuisen ja tasapainoisen levyn. Sen täytyi tuntua hyvältä.

Ehkä kiitos kuului Pellen tuolloiselle yhtyeelle, lyhytaikaisen Miljoonaliigan pohjalta kootulle Linnunlaululle, jossa jo 1980:n ajoilta tuttu kitaristi Stefan Piesnack sai rinnalleen Repa Rantsilan rumpuihin ja Tero Siitosen bassoon. Linnunlaulun sointi oli tiivis, moderni ja uudenlainen, mutta samalla sopivan lämmin ja monialainen. Kaikesta päätellen myös kemiat osuivat yksiin. Linnunlaulu oli Pellen ensimmäinen kokoonpano, joka onnistui levyttämään kaksi peräkkäistä levyä samalla miehistöllä.

Musiikillisesti Tule kotiin Johnny hahmottui Pellen tuotannon 1980-lukulaisimmaksi, ehkäpä myös lähimmäs Suomi-rockin väljää yleiskäsitettä kulkeutuneeksi albumiksi – esimerkiksi Jimi Suménin ja Jay Havannan kanssa levyn etiäiseksi koottu kaunomielinen Kyynelhelmet olisi voinut istua pienin muutoksin jopa Dingon katalogiin. Kuitenkin Pelle säilytti kaikuvien rumpujen ja suurten kitaroiden äärellä myös oman identiteettinsä. Hänen katseensa vaelsi suurten kaupungin reunoilla ja kauempana, maailmalla; kaikkialla missä ihmiset olivat pieniä, eksyneitä, yksinkertaiset viisautensa hukanneita.

Varsinaista heikkoa lenkkiä levyltä ei löytynyt, vaikka ATK-ajan uutta ihmistä kuvaileva Genius Data tai jokseenkin mielikuvituksettomaan yhteislauluun houkutellut Yhdessä määrittyivätkin oman aikansa likilaskuisiksi oikuiksi. Kaikkialla muualla Pellen ihanteet kasvoivat musiikillisen kajaalin läpi kuin ruusut, voittaen puolelleen kappale kappaleelta. Jälki oli niin vahvasti artistin itsensä näköistä, ettei edes Poika ja UKK:n yllättävään naivismiin ollut mahdollista mieli suhtautua nuopeasti.

Puhumattakaan niistä lauluista, joissa elementit loksahtivat täydellisesti paikalleen. Maailman aineettoman kauneuden perässä tunnelmoinut Leijuva asia ja lähiörealismin hienovaraiseksi romantiikaksi kääntänyt Valuva taivas olivat todellisia taidonnäytteitä, joita Pellen levyiltä ei ollut hetkeen löytynyt. Kaiken kruununa soi kuitenkin Piesnackin säveltämä hauras Auringonlaskun lapset, jonka ydinlauseet pysäyttivät yksinkertaisuudessaan kerta toisensa jälkeen:

”Kaukaa horisontin takaa
syntymättömät sukupolvet huutavat:
Säilyttäkää vähän elämää
niille jotka jälkeenne tulevat”

Pitkästä aikaa Pelle oli tehnyt levyn, jolla oli annettavaa noillekin sukupolville.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona – Rauhan aika (1990)

Pelle14_Rauhan_aikaKun 1970-luku vaihtui 1980-luvuksi, Pelle Miljoona ennusti ja vaati muutosta, avoimempaa maailmaa ja uutta kuvaa ihmisestä. Vuosikymmentä myöhemmin mies herkistyi jälleen ajalliselle saumakohdalle ja tarttui ilmassa väreilevään muutoksen laaja-alaisemmin kuin muutamalla aiemmalla levyllään. Linnunlaulun henkilökuvallinen kerronta vaihtui yleismaailmalliseen pohdintaan ulkopuolisuuden tunteista, elämän kulumisesta ja ihanteiden määrittelyn tarpeesta.

Ja pilkottihan sieltä täältä rakkauskin, itse koettuna, itse elettynä, kaipauksella höystettynä.

Syntyi Rauhan aika, Pellen kypsin laulaja-lauluntekijälevy. Albumin yleisilme oli varsin akustinen ja välitön, vaikka mukaan mahtui myös jämäkkää vyörytystä ja tyylilajileikittelyä. Tuekseen Pelle oli koonnut uuden bändin, joka mahdollisti laulujen vaatiman monipuolisuuden. Kielisoittimissa Puka Oinonen loi monenlaisia kudelmia tarinoiden ympärille ja rummuissa nuori Sami Kuoppamäki toi aivan uudenlaista elastisuutta Pellen rytmiikkaan. Bassossa jatkoi Linnunlaulussakin soittanut Tero Siitonen, jonka tyylitajun päivittynyt ilmaisu toi aivan uudella tavalla esille. Studiokokoonpano tartutti nauhalle tiivistä ja musiikin lähtökohdat hyvin sisäistänyttä soittoa, joka taipui niin reggaen, suobluesin, boogie-bassottelun kuin etnisten sävyjenkin vietäväksi.

Huolellinen ja monikerroksinen yleisilme – löydettiinpä levylle vielä urkuja ja puhaltimiakin – ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että musiikista olisi kuollut kapina. Päinvastoin. Rauhan aika oli sanomaltaan väkevä levy, joka tunnusti väriä ja kantoi huolta niin ihmisestä kuin maapallostakin. Avoimimmin Pelle artikuloi ihanteensa Che Guevaran perintöä kiitelleellä Chellä, joka julisti kapinallisen unelman elävän, vaikka maailma sen välillä unohtaakin. Tuota unelmaa Pelle tahtoi vaalia; sytyttää kipinöitä, valaa uskoa, saada ihmiset luottamaan muutokseen. Uuden vuosikymmenen oli mahdollista tarkoittaa taas uusia ihanteita.

Pohjan unelmille loi aikalaiskritiikki, joka kohdistui jähmettyneeseen yhteiskuntaan ja aikakauden pinnallisuuteen. Uhkaavimman muotonsa Pellen herättelyliikkeet saivat nimikkokappaleessa, jonka monumentaalinen sanoma ammensi oppinsa historian tapahtumaketjuista. Maailman väristessä Persianlahden sodan äärellä Pelle loi niin aikojen kuin paikkojenkin läpi iskeviä leikkauksia, jotka muistuttivat kaiken väliaikaisuudesta sekä maailman hauraudesta ja mielivaltaisuudesta. Vaaniva soitto tuki sanoman voimallisuutta. Pienimuotoisena balladina ja kauniina tuokiokuvauksena liikkeelle lähtenyt laulu kasvoi lopulta peräänantamattomaksi hälytyshuudoksi, joka tahtoi ravistella hyvinvointinsa keskelle turtuneita ihmisiä:

”Ystäväni, ootko tajunnut lainkaan
olet saanut elää rauhan aikaa”

Levyn ei ollut kuitenkaan tarkoitus pelotella. Vaikka esimerkiksi Hullujen unelmien ja Kosmisen bluesin kaltaiset pohdiskelevat kappaleet kertoivat henkisestä kodittomuudesta ja ihanteensa kadottaneen ihmisen haikeasta tyhjyydestä, huokui Rauhan aika myös ihanteisiin luottanutta toivoa. Kun kevät taas saa ja Pieni Luojan lintunen olivat tavattoman kauniita ja rakastuneita tunnustuksia, Gringo ratsastaa jälleen jonkinlainen seesteinen sovinnonteko oman levottomuuden kanssa ja Lapsuuden kesä avarasydäminen onnentoivotus niille, joille maailma on vasta avautumassa.

Vakavamielisenä mutta seesteisenä levynä Rauhan aika kuvasi myös Pellen oman perspektiivin muuttumista. Alkava vuosikymmen merkitsi hänellä – ainakin numeraalista – keski-ikäistymistä. Levy tuntuikin syntyneen pysähdyksen tuloksena, oman itsen uutena kalibroimisena suhteessa ympäröivään maailmaan. Siihen lähes kaikki albumin laulut palautuivat, kauniina ja avoimina, henkilökohtaisina mutta yleistettävinä.

Ei ihme, että levy ei tunnu tyhjenevän koskaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & Rockers – Setä Samulin sirkus (2004)

pelle25_seta_samulin_sirkus-220x220Pelle Miljoona on ollut kautta uransa häkellyttävän tuottelias muusikko. Siksi miehen diskografiaan 2000-luvun alussa piirtynyt kolmen vuoden lovi tuntui ihmeelliseltä – olkoonkin että näennäisen taukonsa aikana mies levytti kolme pääsääntöisesti vanhasta materiaalistaan koostunutta levyä ja kirjoitti höysteeksi yhden romaanin. Uuden Rockers-materiaalin suhteen takki vaikutti kuitenkin tyhjältä. Epätasaisen Tee itselles elämä -albumin (1999) jälkeen hiljaisuus tuntui jopa oireelliselta. Olivatko vuodet ottamassa hiljalleen yliotteen viittäkymmentä käyvästä miehestä?

Eivät tietenkään olleet. Hengähdettyään hetken Pelle löi pöytään yhden monipuolisimmista ja – jos ilmaus Pellen kohdalla sallitaan – kypsimmistä levyistään. Jo kabaree-jazzilla käynnistynyt avausraita kertoi, että käsillä oli jotain syventymisen arvoista. Lähes ivailevan sulavasti soljuneen pohjan päälle alkoi putoilla nenäkkäitä ja raadollisia havaintoja Yhdysvaltain ulkopolitiikan muodoista ja vaikuttimista. Teltan reunapressu raottui lause lauseelta ja kohta näytös olikin täydessä vauhdissa. Setä Samulin sirkus oli saapunut kaupunkiin.

Levy esitteli mainiossa vireessä olevan Pelle Miljoonan. Mies otti jälleen kantaa ajankohtaisiin teemoihin joko maailmanpolitiikan ja -talouden tirehtöörejä ulkopuolelta nälvien tai näiden maakarien valtapelien tallomia ihmisiä esitellen. Teemat olivat kunnianhimoisia; sirkuksen estradilla pyörähtivät niin tyhjentyneiden teollisuuspaikkakuntien suomalaiset, vainojensa pitkää historiaa purkavat juutalaiset kuin napalmisodan jakojäännöksiä laskevat vietnamilaisetkin. Ja tietenkin näiden muotokuvien summana Pelle itse.

Kuten tavallista, kertomuksista löytyi liioittelevia ja naiiveja elementtejä, kuten avosydämisestä ja idealistisesta kerronnasta aina. Silti laulut pakottivat pysähtymään 2000-luvun ajankuvan eteen. Samalla kun Setä Samulin sirkus ruoti maailmaa, se teki myös mietteliästä tiliä sen kanssa. Jos esimerkiksi Brooklyn–Dakar esitteli ihmisiä ulkoapäin, on Pellellä Setä Samulin sirkuksessa tiivis ote myös sisimpäänsä. Levyn kulminaatiopiste olikin sisäistä rauhaa ja olemassaolon nöyrää tyytyväisyyttä tyylikkäästi huokunut Ison pomon suojeluksessa, jolla Pelle äityi yhteen hienoimmista laulusuorituksistaan. Vaikka miehen kurkku oli käheä ja ääni lopussa, sai hän sen täyteen sävyjä ja tunnetta. Vaikuttavan tulkinnan taustalla Rockers tavoitti lähtemättömästi sanojen tavoitteleman ykseyden tunnun.

Niin, Rockers. Vaikka levyllä oli rockia vain nimeksi, ylsi Vänni Väänäsen, Puka Oinosen ja Tero Siitosen muodostama yhtye ehkä parhaaseen suoritukseensa. Se soitti sävykkäästi ja hitsautuneesti, halliten kierrätystyylilajit kapakkajazzista klezmeriin ja huokuen aitoa innostusta osaamisensa äärellä. Ironista kyllä, tyhjäkäynnille Rockers tuntui ajautuvan vain sähköisimpien rock-palojen aikana. Tukea kolmikko sai satunnaisissa kappaleissa vierailleelta Manta Hänniseltä, joka lumosi vuoroin viulullaan, vuoroin taustalaulullaan. Hännisen kohtalokas ääni nosti esimerkiksi Renaldon ja Claran epäsuhtaisen rakkaustarinan aivan uudelle tasolle.

Kaikkiaan Setä Samulin sirkus kipusi Pellen 2000-luvun tuotannon kärkisijoille rikkaalla musiikillaan ja kunnianhimoisilla aiheillaan – täysin riippumatta siitä, milloin sanat, sävelet tai tulkinnat osuivat napakymppiin ja milloin jonnekin taulun reunamille. Sirkusesitys oli pakahduttava, vaikuttava ja koskettava, ja täynnä hahmoja jotka tuntuivat vierainakin jollakin tavalla tutuilta.

Tämän esityksen aikana ei tehnyt kertaakaan mieli nauraa koko sielunsa avanneelle Pellelle.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona Unabomber – Unambomber! (2007)

Pelle26_Unabomber!Yhteiskunta muuttuu pintatasolla nopeasti. Samoin populaarikulttuuri. Pinnan alla vaikuttavat kuitenkin pitkäikäiset rakenteet ja jatkumot, jotka unohtuvat usein aikojen henkiä ja ainutlaatuisuuksia hektisesti etsivältä kulttuurikeskustelulta. Siksikin tarvitaan Pelle Miljoonan kaltaisia pitkän tien kulkijoita, jotka puhuvat uusista ilmiöistä vanhoilla termeillä paljastaen siten muutosten näennäisyyden. Sillä monet asiat voi tulkita täysin relevantisti vanhoistakin sapluunoista käsin. Niin vähän ihminen pohjimmiltaan kehittyy, vaikka maailma hänen ympärillään muuttuisikin.

Ehkä siksi Pellen pitää tehdä kerran vuosikymmenessä dogmaattinen paluu juurilleen, suoriin sointuihin ja vielä suorempiin sanoihin. 2000-luvulla tämä paluu kantoi nimeä Unabomber. Todettuaan Rockersin trippimittarin täyttyneeksi – ja rockin kadonneen yhtyeen soitosta – Pelle pestasi rinnalleen kitaristi Jukka Melametsän ja basisti Shadoun, ja kirjoitti levyllisen kiertelemättömintä ja vihaisinta musiikkiaan sitten vuoden 1996 Juuret-albumin. Unabomber! oli purkauksen kaltainen katsaus maailmaan, jossa tuloerot, suvaitsemattomuus, itsekeskeisyys ja välinpitämättömyys kukoistivat ja normit kaventuivat.

Kuten levyn päätösraita WTC-paranoia osoitti, Pelle ei tuntenut tätä maailmaa enää omakseen. Ja juuri vieraan maailman keskellä hän saattoi hakeutua yhteen hedelmällisimmistä asemistaan; ulkopuoliseksi, tarkkailijaksi, osoittelijaksi.

Pellen huutama sanoma ei ollut kaunis. Mies rakensi levyllä historiallisia kaaria Auschwitzista Guantanamoon ja otti jyrkästi kantaa globaaliksi levinneeseen epäluulon verkostoon, jonka kiinnekohdat olivat kaikkialla länsimaisen territoriaalisuuden hermokeskuksissa. Ja hän ruoti Suomea, jossa yhä useampi jonotti hiljaa leipäjonossa samalla kun hyvinvoiva enemmistö erkaantui todellisuudesta. Oravanpyörä pysähtyi vain satunnaisesti, milloin hermoromahdusten (Juppi flippas), milloin elintasojohdannaisen todellisuuspaon (Rinkkakansa tulee) ja milloin, onneksi, rakkaudenkin kangistamana (Tytär Siionin). Unabomberin kuvaama maailma näytti umpikujaan johtavien käytävien labyrintiltä, eikä Pellekään tuntunut löytävän sille tällä kertaa vaihtoehtoja, vaikka seisoi viimeiseen asti vastarinnassa.

Kaikki on myynnissä paitsi mä ja mun knallipäinen aasi”, mies huusi viimeisiä kapinallisia säkeitään kaoottiseksi puuroutuneen aikakauden keskellä, mutta joutui lopulta jäämään alistuneena kotiinsa. Vain siellä hän oli suojassa.

Unabomberin musiikki seurasi sanomaa terävästi. Yhtye soitti äkäisesti ja kolistellen, mutta myös nyanssirikkaasti. Levyn äänimaailma oli yllättävänkin lavea triomuotoisen punk-yhtyeen tuottamaksi, ja etenkin Melan kitarointi toi touhuun valtavat määrät väriä. Lauluosuuksissa Shadoun härski ja ilkeä kähinä täydensi mainiosti Pellen vetreää luentaa. Näin syntyi tasalaatuinen kokonaisuus, jossa pakettia vietiin välillä huolettakin iskelmärockin tai skan suuntaan ilman että yläotsikko kyseenalaistui missään vaiheessa. Kaikesta kuuli, että Unabomber oli liike, joka Pellen täytyi ottaa voidakseen asemoida itsensä uudestaan.

Unabomberin sylkemä kuva 2000-luvusta oli tympeä ja kärjistynyt. Pelle luonnosteli sitä spontaanein, tyylitajusta piittaamattomin ja kömpelöinkin lausahduksin. Mutta juuri tämä karkeus, jopa ajoittainen fundamentalismi, oli levyn vahvuus. Pellen teksteissä oli pelkistettyä rehellisyyttä, joka pakotti katsomaan ilmiöitä suoraan kasvoihin. Yhteiskuntaa ei voinut paeta kauniiden sanamuotojen tai etääntyneen tärkeilyn taakse. Mitä pidempään kuvaa katsoi, sitä auliimmin oli myönnettävä, että Pelle taisi olla oikeassa. Tältä maailma oikeasti näytti niiden silmiin, joiden oli pakko kohdata se.

Se oli myyty hämmästyttävän halvalla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

KESKILUOKKA

Pelle Miljoona & Avoimet ovet – Rakkaudesta elämään (1981)

Pelle5_rakkaudestaelamaanMoottoritien suosion ollessa kuumimmillaan Pelle sai Atte Blomilta studioaikaa voidakseen ottaa projektiluontoisesti etäisyyttä yhtyetovereihinsa. Hän kokosi taustalleen Avoimet Ovet -kokoonpanon, kirjoitti nipun hurmosmaisia protestilauluja ja lähti näine eväineen kiertämään Suomen kouluja. Kiertueen synkeästi irvistävä nimi oli ”Sienipilven varjossa”, eikä sen sanoma päästänyt nousevaa nuorisoa helpolla.

Avoimien Ovien ohjelmiston pohjana oli aiemmin kuulematon materiaali, joka päätyi myös Rakkaudesta elämään -levyn rungoksi. Nämä kappaleet rakensivat Pellen ehkäpä kunnianhimoisimman sanoituskokonaisuuden, jossa humanismin ja pasifismin kaltaiset ideologian yhdistyivät monitahoiseen elämänkatsomukselliseen ja yhteiskunnalliseen pohdintaan. Pelle innosti, julisti, vetosi, kärjisti ja loi omaleimaisia semanttisia asetelmia. Käsittelyn mittakaava oli yleismaailmallinen; laulujen teemat ulottuivat aina Euroopan olemuksesta historian luonteeseen ja ihmisyyden metatasoista vallan rakenteisiin.

Jälkikäteen kuunneltuna kavalkadi on ennen kaikkea huikea ja terävä ajankuva, vaikka perspektiivi on koko ajan universaali ja yliajallinen. Levyllä soi koko se kylmän sodan luoma ilmapiiri, joka purkautui 1980-luvun alussa rauhanliikkeenä, vihreän aatteen politisoitumisena ja uudenlaisena sosiaalipoliittisena diskurssina. Näissä keskusteluissa ei säästelty suuria sanoja tai dramaattista retoriikkaa. Rakkaudesta elämään oli jo nimensä mukaisesti manifesti, jota paaluttivat iskulauseet kuten Joskus tulee aika maksaa takaisin, On aika laulaa, tanssia ja kasvaa, tai Vielä jossain on rakkautta.

Vaikka levyn sanoma oli raskas ja kaunopuheisessa asussaan paikoin kömpelökin, loi Pelle levyllä aatteellisen kokonaisuuden, josta löytyy ammennettavaa edelleen. Katsoin tänään ajan peiliin oli lähes elokuvallinen tutkielma ihmiskohtaloista, joilla aikakauden henki leikki. Avoimet ovet puolestaan pursusi tahtoa kääntää aikalaiskritiikki mahdollisuudeksi luoda jotakin uutta. Ja albumin helmenä Euroopan valot hahmotteli profeetallisen kuvan maanosasta historiansa raadollistumana. Laulussa Pelle vangitsi oireellisen tarkasti kehityksen, joka yllätti koko eurooppalaisen poliittisen eliitin housut kintuissa vain kymmenisen vuotta myöhemmin:

”Itä tahtoo länteen paeta
länsi yli aistien kadota”.

Vaikka Rakkaudesta elämään on monessa suhteessa Pellen kiinnostavin ja yleispiirteisyydessäänkin omakuvallisin levy, on se myös jollakin tavalla tahmea ja raskaasti sulava. Kappaleisiin on vaikea muodostaa suoraa kiintymyssuhdetta. Vaikka kovan luokan muusikoista koottu Avoimet Ovet soitti tarkasti, tehokkaasti ja Vando Suvannon rytmi-iloittelun myötä jopa leikkisästi, jäi levy musiikillisesti puolitiehen. Pellen sävelkynä oli täysin alisteinen sanoituksille ja kappaleiden pituus tuntui korostavan niiden yksitotisuutta. Sovituksellinen kunnianhimo paikkasi puutteita vain osin.

1970-lukulaisen folkin ja progen lähestymistapoja uuteen aaltoon yhdistänyt kokonaisuus oli toki lähtökohtaisesti kutkuttava, ja paikoin Pelle onnistui viemään kokonaisuuden komeasti maaliin saakka. Etenkin Heart of Gold -huuliharpun raahaama Euroopan valot sekä Avoimien Ovien nimikkolaulu ovat edelleen täysin vastaansanomattomia esityksiä.

Vaikka Rakkaudesta elämään oli hieman osiaan pienempi levy – suurten tavoitteidensa varjoon jäänyttä musiikkia – lukeutuu se niihin Pellen albumeihin, jotka jokaisen pitäisi kuunnella ainakin kerran, syvällä ajatuksella. Ajankuvana levy piirsi nimittäin samankaltaista paneutunutta ja kiinnostavaa jälkeä kuin suomalaisen undergroundin klassikot vuosikymmentä aiemmin, vaikkakin täysin toisin keinoin.

Ja levyn sanomahan ei ole vanhentunut hetkeäkään, vaikka ilmaisutavat ovat jääneet kiinni syntyvuosiinsa.

Kuka siis tohtisi kiertää nykykoulut, kohdata oppilaat silmästä silmään ja kysyä vastausta vaatien, uskaltavatko he ottaa ”ajan haasteen vastaan”? Ehkä vain Pelle itse.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona OY – Radio Kebab (1982)

Pelle8_radiokebabMaineikkaan OY:n viimeiseksi jäänyt levy oli jo kaukana kaikesta siitä, mistä Pelle oli tullut muutamaa vuotta aikaisemmin tunnetuksi. Uuden aallon ja postpunkin mainingit hyökyivät Radio Kebabin taajuudella niin mittavina, että on vaikea uskoa albumin ilmestyneen vain kaksi vuotta Moottoritien ja kolme vuotta Pelon ja vihan jälkeen. Vaikka musiikillinen kasvu oli ollut luontevaa, oli kaikki tapahtunut myös äärimmäisen nopeasti. Siihen nähden Radio Kebabiakin voi pitää huomattavan onnistuneena levynä.

Ennen kaikkea albumi ilmensi Ari Taskisen huikeaa varttumista yhtyeen kapellimestarina – jos kohta soi samalla myös loppusoittona Pellen ja Taskisen musiikilliselle yhteistyölle. Levyllä lähes kolhon futuristinen äänimaailma ja rytminkäsittely yhdistyivät paikoin pakahduttavan kauniisiin melodisiin harsoihin ja elokuvallisiin draamankaariin. Kaiken pohjalla sykki konemaisen jähmeä rytmi, jonka parissa OY:n rumpujakkaralle istahtanut, Avoimista Ovista tuttu Vando Suvanto teki persoonallista ja ihailtavaa jälkeä.

Sekoitus oli mielenkiintoinen, varsinkin kun rujon ja kauniin väliselle rajapinnalle istutettiin Pellen lähes soinnittomaksi käheytynyt ääni. Kokonaisuutta ei ollut helppo niellä, mutta valtaansa Radio Kebab osasi ottaa, joskin vaivihkaa. Ensimmäisellä kierroksella korviin tarttuivat äänimaailman vieraantuneisuus ja Pellen paikoin inhorealistisetkin sanoitukset, toisella yrittämällä aukesi levyn pohjimmainen kauneus, ja kolmannella nämä elementit hitsaantuivat sopivan suurpiirteisesti yhteen. Sen jälkeen albumin pariin teki oudolla tavalla mieli palata tämän tästä, vaikka sitä ei voinut suurin surminkaan laskea Pellen kärkituotantoon.

Ilman kauneuttaan Radio Kebab olisi kuitenkin ollut liikaa. Nimenomaan harkiten pintaan päästetty romanttisuus voitti puolelleen ja oikeutti kaiken rumuuden ympärillään. Et koskaan uskonut, Katso meidän maailmaa ja ennen kaikkea puhdasta välittämistä huokunut Sinä puhkaisivat levyn kukkaan juuri niillä hetkillä kun yleissoinnin kolhous alkoi kaataa seiniä niskaan. Niiden säteilyssä myös junnaavat voimapalat kuten Tanssi tämä tanssi ja klassisella ”Jeesus oli anarkisti / Jeesus oli mun sankari” -rivillä terästetty Jos Jeesus olisi täällä tänään saivat ylleen kiehtovan auran. Jos OY tiesi hajoavansa tämän levyn päätteeksi, se oli päättänyt lähteä tyylillä ja kuvia kumartamatta.

Radio Kebabin tavoitteena oli puhua suorin sanoin, mutta jättää ilma sakeaksi kysymyksistä. Siinä levy onnistui erinomaisesti. Lähtökohdistaan se kertoi vain vähän ja Pellen tulevaisuudesta tuskin sitäkään. Tällaista tinkimättömyyttä oli pakko arvostaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona – Jos… (1984)

Pelle10_JosEi liene turhan dramaattista väittää, että Pelle kynti 1980-luvun puolivälin tietämillä uransa aallonpohjaa. Maineikkaan OY:n hiivuttua aikakautensa hämärään mies purkitti uransa kenties kehnoimman levyn, väkinäisesti folkahtaneen Laulavan idiootin (1983). Leirinuotion vielä savutessa mies kasaili ympärilleen uutta yhtyettä, Miljoonaliigaa, jonka ainoaksi pitkäsoitoksi jäänyt Enkeltenkaupungissa (1985) tuntui kuitenkin kielivän pikemminkin kadonneesta identiteetistä kuin uudesta röyhkeästä noususta.

Lyhyen suvantovaiheen ainoa valonpilkku oli vuonna 1984 ilmestynyt Jos… Levyllä Pelle ei yrittänyt leikkiä Suomen Dylania tai mäiskiä kliseisiä rock-sikermiä suurkaupungin varjoista. Sen sijaan hän antoi idealisminsa kukkia vapaasti ja heilua monenlaisten musiikillisten tuulten vietävänä. 1980-luvun jälkipunk kuvastui albumin pintaan lonksuvana tuotantojälkenä ja jyskyttävänä suurpiirteisyytenä, mutta ei kuluttanut kaikkea happea ympäriltään. Jos… jätti tilaa myös hiljaisille hetkille ja kauneudelle. Sellaisena levy kertoi, ettei Pellenkään olisi kannattanut etsiä itselleen uusia identiteettejä dogmeja luomalla. Kun musiikki valui vapaasti moniin uomiin, oli lopputulos paljon luontevampi.

Jos… oli läpeensä idealistinen levy, jonka tarinat Pelle maalasi häpeämättömän paksulla draamapensselillä. Levyllä beibi pukeutui mustaan ja tukahtui tuskaan, kapitalistisen Sodoma-Cityn asukkaat eivät uskoneet mihinkään, ja musiikin kuoltua soi vain Hiljaisuuden villi soundi. Näiden kielikuvien keskellä levyn tenhovoima perustui ennen kaikkea kuulijan kykyyn tai haluun samastua kappaleiden jyrkkärajaiseen estetiikkaan.

Tarttumispintaa kasvatti kuitenkin jyrkkäliikkeisten ääniliidokkien siiviksi kasvatettu musiikki. Albumin sovitukset olivat monipuolisia ja Stefan Piesnackin kitarat töhrivät pandakatseista kajaalia kappaleiden ympärille. Melodisestikin Pelle oli paremmassa iskussa kuin vuotta aiemmin. Säveltyö oli osin epätasaista, mutta koukkuja ja liisteriä riitti yhden albumin tarpeiksi.

Vaikka Jos… hahmottui ennen kaikkea rock-levynä, tarvitsi se kuitenkin ripauksen balladismia saavuttaakseen lopullisen tasonsa. Voimakkaimmin tunnetta julisti kulmikas Siunattu päivä, joka paljasti Pellen äänen kuluneen lähes olemattomiin, mutta joka soi juuri sen takia poikkeuksellisen vahvana ja sanomallisena. Sydänverensä todellisen värin levy paljasti kuitenkin Missä olet nyt -kuvaelmalla, jota Pelle lausui kadonneelle ystävälleen täysin irrallaan taustalla soivasta musiikista, hämmentävän avoimena ja kaikesta kyynisyydestä riisuttuna.

Kumpikaan näistä lauluista ei kuulunut miehen uran tähtihetkiin, mutta levyn kontekstissa ne olivat korvaamattomia. Sillä juuri ristiriidat ja kontrastit tekivät albumista Pellen pimeiden vuosien kiinnostavimman.

Siihen levyn nimikin ehkä viittasi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & Linnunlaulu – Sadepäivän ihmisiä (1989)

Pelle13_Sadepäivän_ihmisiäVuonna 1989 Pelle Miljoona kirjoitti henkilökohtaista historiaa – hän levytti ensimmäistä kertaa pitkäsoiton täysin samalla kokoonpanolla kuin edellisen. Tule kotiin Johnnya varten kasattu Linnunlaulu (Pelle, Tero Siitonen, Stefan Piesnack, Repa Rantsila) oli osoittautunut tulikasteessaan erinomaiseksi ja ilmeisen vuorovaikutteiseksi tulkiksi Pellen musiikille, joten oli luontevaa jatkaa samalla miehistöllä eteenpäin.  Sadepäivän ihmisiä soikin tunnusomaisesti edeltäjänsä tavoin, mutta samalla sen ote oli sofistikoituneempi ja integroivampi. Levy oli kuin Johnnyn aikuinen isoveli; hioutunut ja harkittu, mutta yhtenäisyydessäänkin monipuolinen kokonaisuus.

Sellaisena se osoitti, että Pelle oli löytänyt lopullisesti kerran kadottamansa äänen, niin metaforisesti kuin konkreettisestikin. Sadepäivän ihmisiä perustui luontevasti soineeseen folk-vetoiseen rockiin, jota sävytettiin siellä täällä tunnelmallisemmin paloin tai kulman takaa iskenein reggae-välikkein. Sanoituksissaan Pelle keskittyi puhtaasti henkilökuviin. Sadepäivän ihmiset esittäytyivät varjoissa viihtyvänä kohorttina, jonka yllä leijui jatkuvasti melankolian pilvi. Tarinat ottivat kantaa niin yksinäisyyteen, syrjäytymiseen kuin Afganistanin sotaankin, mutta tottelivat yhtä yleisotsikkoa. Jokainen niistä oli pienten ja huomaamattomien puolella. Niiden, joiden kustannuksella maailma kirjoitti voittajien historiaa.

Koruttomista tarinoistaan huolimatta Sadepäivän ihmisiä tukeutui myös romantiikkaan, hetkien kauneuteen ja lopulta vapauden optimismiinkin. Etenkin nimikkokappaleen sanoma oli yksiselitteisen humaani ja huokui samaa unohdettujen välistä solidaarisuutta, jonka varaan Aki Kaurismäki on rakentanut ikimuistoisimmat elokuvansa:

”Laita itsesi kauniiksi vaan
illalla vien sut tanssimaan
ja tapaamaan ystäviä
muita sadepäivän ihmisiä”

Tukea laulu sai urbaanista rakkaudesta juopuneelta Kallion kuulta sekä päätösraidalta Spreijaan, joka lopetti levyn herkulliseen pikkutottelemattomuuteen häpäisemällä 1980-luvun hyvinvoinnin kulmakivet:

”Joo mä spreijaan sun nimesi pankin seinään
Ou jee, ja mä tiedän tääll on vielä elämää”

Ihminen tuli hätkähdyttävän lähelle myös muissa lauluissa. Etenkin Afganistanista palaavan sotilaan tuntoja kuvannut Dazvidanja Afganistan sekä hellämielinen Eleanor Rigby -mukaelma Laura Virtanen koskettivat syvästi asetelmiensa ilmeisyydestä huolimatta. Pellen sanoma oli vahva myös muualla, silloinkin kun se vetosi pikemmin järkiperäiseen omaantuntoon kuin varsinaisiin tunteisiin. Kasinoyhteiskunnan nurjan puolen avosydämisenä kuvauksena Sadepäivän ihmisiä kiilautuikin lähes edeltäjänsä rinnalle, vaikka levyn kappaleissa ei ollut aivan samaa iskevyyttä.

Sillä, niin kuin niin monella muullakin levyllä, Pelle lauloi jälleen ne laulut, joita kukaan muu ei huomannut esittää. Ja oikein korvin kuunneltuna hänen rujoimmissakin tarinoissaan soi linnunlaulu.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona – Kaikki muuttuu (1991)

Pelle15_Kaikki_muuttuuErinomaisen Rauhan aika -albumin jälkeen Pelle Miljoona jatkoi soolotuotantoaan kevyellä, lähes akustisella linjalla. Samaan aikaan kun Suomi sukelsi lamaan, Pelle upposi syvälle itseensä jättäen yhteiskuntakritiikin yllättävän kauas taka-alalle. Kaikki muuttuu oli ajattomasti pohdiskeleva, spiritualistinen ja osin lähes animistinenkin albumi, jota ympäröivät samaan aikaan niin fyysiseen ympäristöön tukeutuva realismi kuin täydellinen mystiikkakin.

Viitekehyksen albumille antoi jo avausraita Zen, Buddha, Yin & Yang, jossa Pelle lauloi vankkumattomasti sisäisen rauhan ja minuuden sisäistämisen puolesta. Näissä tunnelmissa kuljettiinkin sitten kautta levyn. Kuulijaa hellittiin seesteisillä kulkuritarinoilla, nostalgisoituneilla paikkasuhteilla sekä henkistyneillä tuokiokuvauksilla eri puolilta maailmaa. Kantavimmaksi teemaksi nousi ihmisen ja ympäristön ykseys, jota Pelle lähestyi monesta näkökulmasta – kansallisromanttisella Karjalaan-haikailulla jopa epäilyttävän sinisilmäisesti.

Vahvimmillaan Pelle oli levyn alkupuolella. Kun on yö ja Maa alla jalkain olivat tunnelmallisia katkelmia hiljaisista hetkistä, joille vain maapallo on kyllin ylevä kehys, Yli tuhat vuotta sitten karautti matkaan Pellen autenttisimpana Crazy Horse -mukaelmana, ja Dinosaurukset tulevat oli niin musiikillisesti kuin sanoituksiltaankin monikerroksinen ja kiehtova apokalyptinen kuvaelma maailmasta, josta teknologiausko on tehnyt hauraamman kuin koskaan. Yksittäisenä albumipuoliskona Kaikki muuttuu -levyn avaus oli yksi Pellen vahvimpia.

Kääntöpuolella yleistunnelma säilyi samana, mutta jäi paljon sirpaleisemmaksi. Vika ei ollut kuitenkaan notkeassa taustayhtyeessä, vaan hahmotelmamaisissa kappaleissa, jotka eivät onnistuneet rakentamaan tiivistä yhtenäistä identiteettiä. CD-painoksessa kokonaisuutta hämmensivät entisestään bonuspaloiksi asetellut singlejen kääntöpuolet Nojaa minuun ja Big Lama, joiden arkirealistinen tematiikka tuntui olevan eri maailmasta muun levyn kanssa. Tero Siitosen maukkaan bassokuvion kuljettama Nojaa minuun oli tosin sinällään aseistariisuva ja romanttinenkin uuden ajan köyhäläiskuvaus.

Vaikka Kaikki muuttuu hahmottui selvästi erottuvaksi yksikökseen Pellen diskografiassa, oli siinä samalla jonkinlainen välityön maku. Ikään kuin Pelle olisi tyhjentänyt levyllä mielensä ennen kuin – niin – kaikki muuttui. Levyn julkaisun aikoihin mies oli nimittäin löytänyt taas tiensä samalle treenikämpälle Tumppi Varosen kanssa, ja hänen 1990-lukunsa suuntaviivat alkoivat hahmottua jonnekin aivan muualle kuin akustisesti käsitellyn metafysiikan maailmaan.

Pikemminkin kuin uuden ajan alkua Kaikki muuttuu enteili sittenkin vanhan päättymistä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & Rockers – ABC (1993)

Pelle16_ABCVietettyään 1980- ja 1990-lukujen taitteen seesteisissä tunnelmissa Pelle päätti ottaa uuden suunnan. Hän sai Tumppi Varosen jälleen rinnalleen, nimesi uuden yhtyeensä ohjelmallisesti Rockersiksi ja valitsi musiikillisen tiensä seuraavaksi vuosikymmeneksi. Esimakua itsestään Rockers tarjosi jo ronskisti soineella Si Si Live -keikkatallenteella (1992), mutta vasta yhtyeen ensimmäinen studiolevy ABC paalutti suunnan lopullisesti.

Johtopäätös oli kyseenalaistamaton. Nyt Pellen oli taas aika rouhia ja metelöidä.

Paluu perusasioihin sinetöityi jo ABC:n ensimmäisillä sekunneilla. Si Si Liven jälkeen riveihin tulleen Havana Black -kitaristin Crazy Heiskasen kuusikielinen päästi ilmoille riemulla ja rämäpäisyydellään viiltäneen riffin, joka osoitti että takaisin ei ollut palaamista. ”Tänä iltana hurjat pojat Ladallaan / ajavat kaupungilla ja juovat kaljaa”, ilakoi Pelle. Edellisten levyjen hartaasta ja mietteliäästä otteesta oli vain vähän jäljellä. Rockers tuntui suorastaan nauravan sille.

ABC olikin raikuvan kitaran ja tanakan mutta suurpiirteisen komppauksen riemujuhlaa, jossa kierrokset olivat korkeat ja ihanteet selvät. Lisää viihdettä ja Vieraantumisen ABC pätkivät hyvinvoinnin illuusiossaan paistattelevan yhteiskunna, poikki ja pinoon, Rock ’n’ roll Baby lisäsi asetelmaan ripauksen tragiikkaa ja Tumppi täydensi paketin arkisen haaveikkailla rakkaustarinoillaan (Sä oot tähti, Kasvot ikkunassa). Valppaan otteen ja pätevien kappaleiden seassa I Fought the Law -käännös Rikoin lakia tuntui päälle liimatulta, tarpeettomaltakin, vaikka olikin mentaalisesti tärkeä muistutus yhtyeelle itselleen. Sen selvempää ohjenuoraa orkesteri ei olisi voinut itselleen ottaa.

Levyn lopulla kierrosmäärä sentään laski hieman. Äkäisen ja tiiviin kohkauksen jälkeen Pelle pysähtyi keskelle krapula-aamun irtonaista kiireettömyyttä (Hengissä), ja herkistyi sen jälkeen kaivamaan romantikon viittansa esiin. Sama maailma, jota mies oli suominut vain muutamaa laulua aiemmin julmaksi ja vieraantuneeksi, sai päätösraidalla sittenkin tunnustuksen:

”Kaunis on maailmain
untako on se vain
olen taas matkallain
tuntemattomaan”

Näihin sanoihin Pelle tiivisti ajatuksensa ehdottoman varmana siitä, että tuntemattomasta määränpäästä löytyisi roppakaupalla lisää sähköä ja riffejä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & Rockers – OK! (1994)

Pelle17_OKNopeasti ABC:n jälkeen ilmestynyt OK! mieltyi monessa suhteessa edeltäjänsä sisaruslevyksi. Vaikka Crazy Heiskanen jätti kitaristin paikan Devil Virtaselle ja Ölli Hildénille, muuttui Rockersin kokonaissointi vain vähän. Yhtye oli toisella studioalbumillaankin korostuneen mutkaton rock-yhtye, joka suoristi kaarteet mieluummin kuin hidasti niihin tullessaan. Levyjä onkin vaikea olla tarkastelematta eräänlaisena vuoden sisällä ilmestyneenä tupla-albumina.

Mutta löytyi levyjen väliltä toki nyanssitasolla hahmottuva luonne-erokin. Siinä missä ABC oli korski ja häpeilemätön julkilausuma, määrittyi OK! identiteetiltään häilyvämmäksi, mietteliäämmäksi ja – kuten kansitaidekin kuvasti – jollakin tavalla edeltäjäänsä sinisemmäksi levyksi. OK!:nkin sydän löi rockin tahdissa, mutta kappaleiden pinnalta löytyi niin iskelmään kuin folkiinkin viittaavia sävyjä. Pellen paketti oli taas hajoamassa palmikoiviksi rönsyiksi, eikä siinä ollut mitään väärää.

Tyylillinen laveus oli nimittäin OK!:n valtti yhdessä muutaman huippuluokan kappaleen kanssa. Varsinkin levyn alku iski tehokkaasti. Globaalia kaukokaipuuta kuulaasti välittänyt Pandora vaihtui hetkessä Syksy ’78:n iskevään punk-muisteluun, ja Tumppi Varosen taivaansyvä Avaruuden alla vaihettui luontevasti rautalankaisen kaihoisaan Pikkupoika ja pikitie -ralliin. Valitettavasti kääntöpuolena oli joukko laiskempia sävellyksiä, jotka tekivät levystä edeltäjään epätasaisemman. Varsinkin Tumpin geneerinen rockaus kääntyi monta kertaa itseään vastaan, olkoonkin että vihaisten kitaroiden räyhäyttämä Kuuhullu oli erinomaisen verevä esitys.

OK!:n edetessä Pellekin lipsui avauskappaleiden tasosta. Hänen otteensa oli vuoroin pohdiskeleva, vuoroin vihainen ja lopulta suorastaan sovitteleva, mutta liian monesta kappaleesta kuulsi sävellystyön rutiininomaisuus. Keskitason alapuolelle laatu ei kuitenkaan laskenut, ja kiinnostavia hetkiä löytyi sopivasti läpi levyn. Etenkin dylaniaaninen Näet kaiken mun silmillä peilautui kutkuttavasti Pellen aiempaan tuotantoon. Kappaleen saattoi nähdä päivitettynä versiona Enää itkeä voit -tragediasta, mutta se rinnastui myös Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmalla hurmanneeseen Rakastavaisten lauluun. Aivan kuin Näet kaiken mun silmillä olisi ollut tuon nuoruuden idealistisen rakkauden suloisenkatkera jakojäännös, jätetyn lannistunut jälkisana suhteelle, jonka taika oli sittenkin pikemminkin kuvitelmaa kuin todellista yhteyttä.

Pariskunta oli kasvanut, aivan kuin heitä kuvannut muusikkokin. Jokainen heistä oli löytänyt vaihtoehtoja. Siksi kaikki joutuivat luottamaan entistä enemmän vaistoihinsa ja valitsemaan aina uusia polkuja kuljettavakseen.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & Rockers – Landella (1995)

Pelle18_LandellaRockersin saatua moottorinsa kuumaksi oli aika järjestää kesäinen musiikkipiknik maaseudulla. Niinpä sähköisiä ABC:ta ja OK!:ta seurasi täysin akustinen ja luonnonmukanen Landella-albumi, jota varten Rockers-kokoonpano laajeni väliaikaisesti viisihenkiseksi. Pellen luottomuusikoksi 1980-luvun lopussa kasvanut Tero Siitonen löysi itsensä kitaran ja mandoliinin varresta, rumpuihin istutettiin puolestaan muun muassa Ballsissa ja Problems?:issa soittanut Sami Vettenranta. Tämä viisikko linnoittautui orimattilalaisen maatilan kammariin, potki buutsit jalastaan ja antoi musiikin virrata lävitseen.

Landella olikin spontaanin ja rentoutuneen kuuloinen levy, jolla kevyt lähestymistapa ei onneksi tarkoittanut puolivillaista toteutusta. Päinvastoin, musiikki soi kuin täyteläiseen ja sataprosenttiseen luomuvillaan kääriytyneenä. Yhtye soitti irtonaisesti mutta tarkasti, ja akustinen toteutus nosti lauluharmoniat pintaan aivan uudella tavalla. Levystä huokui kaikinpuolinen lämminhenkisyys, jonka takia siitä on vaikea olla pitämättä.

Landella on erinomaista mökkiseuraa, vuodesta toiseen.

Luonnonläheistä otetta kuvasti myös levyn materiaalirakenne. Peräti 20 laulun mittaan venynyt albumi sisälsi kahdeksan kokonaan uutta kappaletta, joiden rinnalle poimittiin sekä Pellen että Problems?:in materiaalia vuosien varrelta. Muutamien ilmeisimpien klassikoiden (Nuoret sankarit, Lanka palaa, Raitsikka oot, Tahdon rakastella sinua) lisäksi Landella dokumentoi varsinkin Pellen lähihistoriaa. Aikakausien ja yhtyerajojen iloinen hälveneminen toi leirinuotiotunnelman osuvasti lähelle. Tätähän se on, kun illan päätteeksi joku tarttuu kitaraan ja antaa laulujen tulla. Uutta ja vanhaa, rempseää ja seesteistä.

Hahmoltaan levy on suorastaan mainio – toisin kuin monien muiden rock-yhtyeiden akustiset katsaukset menneisyyteensä. Siitä huolimatta levyn käyttöarvo olisi ollut olennaisesti vähäisempi ilman Pellen ja Tumpin onnistuneita uusia kappaleita. Etenkin avausraitana soinut Alla vanhan Euroopan taivaan ja loppupuolelle kätketty Vieriessä vuosien huokuivat sellaista tyytyväisyyttä elämään, että Pellen kiukkuisimmat punk-vuodet tuntuivat enemmän kuin kaukaiselta muistolta. Tumppi vastasi näiden kappaleiden tiukkaan laatuhaasteeseen muun muassa erinomaisella Avain-teoksellaan.

Pelkäksi tunnelmoinniksi ei Landellakaan suostunut kuitenkaan tasaantumaan. Pellellä oli yhä asiaa, omalle sukupolvelleen ja tulevalle. Ole nuori, ole hullu, ole vapaa sisälsi riemukkaan, mutta jollakin tavalla haikean kehotuksen heittäytyä elämän vietäväksi. Laulun syvyys löytyi sen säkeistöistä, joissa Pelle kuvaili sukupolvien kaaria sekä unelmien ja illuusioiden karisemista terävänäköisesti ja kouraisevan empaattisesti. Samalla kappaleen kertojakulma oli oireellisen keski-ikäinen, isällinen, kaihoisakin. Levyn akustiseen ilmaisuun yhdistettynä se tuntui paljastavan Pellen todelliset kasvot.

Tähän oli tultu, ikinuori oli seestynyt, kulkuri löytänyt paikkansa. Hetken aikaa Landella tuntui Pellen omimmalta ja luontevimmalta itseilmaisulta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & Rockers – Juuret (1996)

Pelle19_JuuretPelle Miljoonan liikkeitä on toisinaan vaikea ennustaa siitäkin huolimatta, että mies on pysynyt aina tunnusomaisen uskollisena ihanteilleen. Yhden jyrkimmistä harhautusliikkeistään taiteilija teki 1990-luvun puolivälissä. Kun akustinen Landella antoi ymmärtää miehen muodostaneen jo nostalgisen suhteen vanhoihin lauluihinsa ja solmineen seesteisen sopimuksen elämän kanssa, vei Pellen seuraava siirto aivan toiseen suuntaan. Rockers löikin jälleen trio-muotoisena sähköt seinään, nosti keskisormen pystyyn ja heristi sitä pinnallisuudelle, suvaitsemattomuudelle sekä ahneudelle. Heristyksen nimi oli osoittelevasti Juuret, ja sen väreinä kiilsivät musta, harmaa ja vaaleanpunainen.

Pelle olikin siis jälleen punk. Mutta nöyränä kuluneiden vuosien edessä. Sen sijaan, että Rockers olisi vyöryttänyt musiikkiaan nuoruuden innolla, yhtye turvautui rutiiniinsa. Trion soitossa kaikuivat The Clashin ja The Whon kaiut, mutta yhtä lailla se teki kunniaa Pellen lähihistorialle. Oman aikansa musiikilliseen ilmapiiriin Pelle Miljoona ei sitä vastoin ottanut kantaa. Juuret oli suoraviivainen ja harkittukin yskös, jossa Pelle valikoi kiukkunsa taustalle sen musiikin, jonka parhaiten osasi: vihaisen, ehdottoman, mutta samalla jokseenkin perinteisen rockin.

Levyn asenne huokui spontaanien, ohuiden ja hyökkäävien soundien ohella sen sanoista. Räksyttäessään moneen suuntaan Pelle osui paikoitellen lähelle napakymppiä, mutta toisinaan myös sektorin laitamille. Esimerkiksi paikallisradioiden onttoa viihteellisyyttä ravisteleva Plaa plaa plaa… tuntui valitsevan itselleen liian helpon maalin, ja EU-sotilaan sinkkiarkkuinen dramatiikka kuulosti jo synnyinaikanaan väkinäiseltä.

Mutta yhtä lailla Juuret pakotti yhtymään Pellen yhteiskunnalliseen näkemykseen. Suuret ikäluokat oli verevää sukupolvikapinaan kiihottamista, vaikka laulussa jäikin epäselväksi, mille sukupolvelle Pelle kapinakutsunsa osoitti. Rasisminvastainen Mari on onnellinen oli puolestaan täysin aseistariisuva hyväntuulen reggae, Pellen oma Ob-la-di, ob-la-da. Räyhäkkäimmillään maestro oli ilkeästi rynnineessä Perseelleen-kappaleessa, jonka riveihin Pelle kiteytti koko poliittisen sukupolvensa hämmennyksen kylmän sodan jälkeisessä maailmassa:

”Sosialismi meni perseelleen
EU menee perseelleen
Mä en tiedä mitä mä teen
Ehkä luen Pääoman uudelleen”

Juurissa oli kuitenkin myös kaunomielinen ulottuvuutensa. Syksy oli erillainen (sic) kaikui helposti hahmottuvaa hyvästijättöä, ja Tumpin kappaleissa soi jatkuvasti arkisen kaunis ja haikea vireensä. Loppujen lopuksi, vaikka Pellen yhteiskuntakritiikki oli suoraa reaktiota oleviin oloihin, ja Tumppikin pääsi lähiönuorten elämää koruttomasti kuvaavassa Kivipäissä alueellisen epätasa-arvon juurille, määrittyi levyn suhde viitekehykseensä osin humoristiseksikin. Kaks vanhaa punkkaria oli suoranaista hyväntahtoista pilkkaa sille nuoruudelle, jonka ehdottomuudesta oli jäljellä vain pieni katkeruus.

”Muistatsä kun piti lähteä liftillä Koijärvelle?
Sä aloit ryypätä, eikä ikinä päästy kehätietä pidemmälle.
Meni sekin kapina puihin, saatana,
mut viel me räjäytellään pankkeja”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & Rockers ­– Kolmen tuulen pesä (1998)

Pelle20_kolmentuulenpesaJos Pelle Miljoonan 1990-luku pitäisi kiteyttää yhteen levyyn, saattaisin nostaa jalustalle Kolmen tuulen pesän. Levyllä ei ollut oikeastaan mitään, mitä Pelle ei olisi ehtinyt jo parin aikaisemman vuoden aikana tehdä, mutta silti albumille hahmottui selkeä paikkansa Rockersin katalogissa. ABC ja OK! olivat tuoneet kirpeät kitarat ja trio-soinnin Pellen ilmaisun ytimeen, Landella oli laventanut palettia luonnonmukaisiin sävyihin, ja Juuret oli ärjynyt edeltäjiään vihaisemmin. Kolmen tuulen pesä oli puolestaan synteesi näistä kaikista; ohjelmallinen, mutta rönsyilevä levy, joka tarttui niin aikaan kuin ikuisuuteenkin, rähisten ja tunnelmoiden.

Levyn yleissointi oli edeltäjiään monipuolisempi. Suuri kiitos tästä kuului kitaristiksi pestatulle Tatu Mannbergille, jonka blues-tausta löi läpi traditionaalisimmistakin rock-riffeistä. Mies onnistui kätkemään suoraviivaisimpaankin soittoonsa sävyjä, jotka tekivät standardimaisista kappaleista jollakin tavalla omaleimaisia ja itsensä kuuloisia. Kitara viilsi ja ulvoi, mutta osasi myös surra ja kujeilla. Sen varaan oli hyvä rakentaa johdonmukainen mutta monipuolinen kappalevalikoima.

Vähintään yhtä pidäkkeettömästi tanssi Pelle Miljoonan sanoituskynä. Aavistuksen yksiulotteisen ja osoittelevan yhteiskuntakritiikin sijasta mies antoi assosiaatioidensa lentää vapaina. Tuloksena oli toki muutamia Myrskytuuli Janen ja Jamaikan helmen kaltaisia sovinnaisuuksia, mutta myös värikkäimpiä ja odottamattomimpia mielleyhtymiä aikoihin. Kolmen tuulen pesästä välittyikin vahvana virtuaaliseksi ja hallitsemattoman globaaliksi karanneen maailman absurdius. Pelle tarttui arkailematta postmodernin kuvaston sattumanvaraisuuteen ja asioiden jatkuvasti päivittyviin merkitysyhteyksiin, ja loi niistä hulvattoman sekamelskan, jossa satellitti valvoi Laitilan viljavainioita, ruumissavut leijuivat Gangesin yllä, hotellipunkat valittivat vanhan huoran soundilla, friikki kytkeytyi internetiin huuhkaja päässään ja Jumala puhui taivaskanavalla.

Jostakin tuon kaaoksen keskeltä astui esiin Andy sanoen ”viddu mä vedin vaan”.

Syvimmän tasonsa Kolmen tuulen pesä saavutti kuitenkin tarttuessaan kauneuteen pelkäämättä kauneutta kuvaavien sanojen fraseologiaa. Esimerkiksi Mä vedin vaan… soi sävyrikkaana tilintekona menneisyyden kanssa ja päätösraita Halki yön valkoisen haikaili unenomaiseen ja kadonneeseen rakkauteen, joka oli ehkä ollut totta, ehkä ei. Upeimmilleen levy äityi Elokuun öissä. Haaveileva luontokuvasto yhdistyi sielun levottomuuteen helpohkojen kielikuvien avulla, mutta samalla täysin vastustamattomasti. Tällä helmellä Kolmen tuulen pesä sai hetkessä anteeksi muutamat köykäisemmät hetkensä ja väkinäisemmät kiskaisut.

Sillä Elokuun yöt saattoi olla täydellisintä ja rikkumattominta, mitä Pelle 1990-luvulla kirjoitti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona Unabomber – Dharmapummi (2009)

pelle27_dharmapummi-220x220Pelle Miljoonan sielussa väreilee aina pieni punk-henki, joka ulottuu vähintään metatasolla myös musiikkiin. Miehen vierailut punkin muotokielessä ja lietsovassa sanontamaailmassa ovat jääneet kuitenkin jokseenkin välähdysmäisiksi uran ensimmäisten vuosien jälkeen. Rockersin kanssa purkitettu Juuret tasaantui nopeasti Kolmen tuulen pesän sävykkääksi nelitahtirockaukseksi, ja samalla lailla Unabomberin yhteiskunnalliseen nuotioon heittämä bensiinikin roihusi vain yhden sinisen hetken. Kaksi vuotta Unabomber-debyytin jälkeen olivat muuttuneet niin yhtyeen kokoonpano kuin musiikillinen sisältökin.

Dharmapummi, Unabomberin toinen ja viimeinen levy, kurkottaa huomattavasti edeltäjäänsä useampiin suuntiin. Pelleä pitkin 2000-lukua avustaneen Manta Hännisen napattua yhtyeen basistin paikan Shadoulta Unabomber saattoi hahmottaa itselleen aivan uusia musiikillisia polkuja, ja levyä leimasikin paikoin suoranainen tyylileikittely. Dharmapummi ei peittellyt asenteellisuuttaan, mutta sulostutti sitä niin iskelmällisillä kuin mustalaisvaikutteisillakin sävyillä.

Olisiko levyllä ollut aiempaa suurempi ripaus huumoriakin?

Unabomber suoriutui tehtävästään tyylillä. Rock-trioksi orkesteri oli suorastaan häkellyttävän eklektinen, eikä mikään kappale sojottanut väkinäisesti kokonaisuudesta irrallisena. Balkanilaisittain voihkinut Katulaulaja eli suloisessa sovussa iskelmällisen Alakulontie 55:n kanssa, ja samaan kortteliin mahtuivat myös voimallinen Kivierämaa sekä hulvattomasti kohkannut 68. Yhtye säväytti myös kaihoisan yksinäisellä Kauan siitä aikaa on -kappaleella, johon Pellen ja Mantan aavemainen duetto loi aivan omaa lumoaan.

Tematiikaltaan levy oli paljon edeltäjäänsä mietteliäämpi. Jos Unabomber! oli shokkivärein kehystetty raivonpurkaus keskellä päin helvettiä menevää maailmaa, tarkasteli Dharmapummi pikemminkin jakojäännöksiä – niitä tunteita ja ihmisiä, jotka tuo maailma on jättänyt alleen. Varsinaista jatkumoa levyt eivät muodostaneet, mutta niiden välinen dynamiikka oli kuitenkin käsin kosketeltavaa. Kaksinkamppailussa sähikäisen lailla pärissyt Unabomber! otti aggressiivisuudessaan voiton, mutta rauhallisissa oloissa juuri Dharmapummi saattoi sittenkin pesiytyä syvemmälle sydämeen. Levyssä oli paljon luontevuutta ja kauneutta. Teennäisen ja ruman maailman kyljessä sellaiselle on aina käyttöä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona United – Diaspora (2013)

Pelle29_DiasporaVaikka Pelle Miljoona on vakiintunut jo vuosikymmeniä sitten äärimmäisen luotettavaksi kolmisointuisten rock-levyjen säveltäjäksi, osaa hän kuitenkin yllättää. Hieman laiskalla otteella purkitetun Pelle Miljoona United -debyytin, folk-henkisen Avaran maan (2011) jälkeen Diaspora nimittäin nakutti yhtäkkiä taulun täyteen Pellen pohjimmaisia valtteja. Mitään uutta levy ei Pellen valtaisaan katalogiin tuonut, mutta kelvollisen rungon, muutaman iskusävelen, otteeseensa houkuttelevien tarinoiden ja äärimmäisen tiiviin yhteissoiton summa osoittautui paljon osatekijöitään suuremmaksi. Pienen harha-askeleen jälkeen Pelle onnistui lyömään ilmoille julistuksen, joka kertoi miehen olevan relevantti vielä 2010-luvullakin, uransa viidennellä vuosikymmenellä.

Suuri kiitos Diasporan valppaasta otteesta kuuluu aseenkantajille. Problemsinsa kanssa kelpo vireeseen 2000-luvun edetessä lämmennyt Tummpi Varonen on palannut Pellen viereen rinta kaarella ja paiskaa pakettiin levyn kenties parhaat laulut. Miehen romanttinen ja katujen marinoima ote täydentää Pellen karheaa aikalaisanalyysiä yhtä saumattomasti kuin aina, eikä hän tällä kertaa sorru yhteenkään hukkaminuuttiin. Vihalla ja ADHD-miehellä Tumppi piiskaa Unitedin suorastaan uhkaavaan iskuun, ja pakahduttava Mä seuraan rakkautta lienee levyn tunteikkaan – ja jos sana sallitaan – hiteikkäin kiskaisu.

Varsinaisen hatunnoston ansaitsee myös Jukka Melametsä, joka kasvaa Diasporalla täyteen mittaansa ja sen ylikin teräväkulmaisena mutta läpeensä harmoniantajuisena kitaristina. Mela saa kitaransa soimaan rockahtavasti silloinkin kun tarjolla on iskelmää ja iskelmällisen kaunosieluisesti silloin kun on aika räimiä. Kitaroinnin virkeydestä kuulunee osakiitos myös Janne Haaviston tuotantojäljelle, sillä Melan virkeän otteen ohella levyllä hurmaa sen luonnollisen rosoinen kokonaissoundi. Syvyyttä Unitedin rymistely saa monessa kappaleessa Pekka Gröhnin pianoinnilta, joka on, tässäkin kontekstissa, täysin erehtymätöntä.

Unitedin hienosta kokonaispanoksesta huolimatta Diaspora on kuitenkin leimallisesti Pellen levy, mitäpä muuta. Vaikka maestro on yhtälön ennustettavin osa – ja vaikka levyn ajoittainen epätasaisuus personoituu häneen – olisi kohtuutonta nimetä hänet levyn heikoimmaksi lenkiksi. Ilman Pelleä Diasporan lauluja ei nimittäin olisi olemassa. En viittaa tällä banaalisti siihen, että hän on kirjoittanut niistä valtaosan, vaan siihen että koko United elää hänen tavastaan reagoida maailmaan sävelin ja huomioin, jotka tuntuvat epäajankohtaisilta, mutta joiden epämuodikkuus on pikemminkin aikamme kuin Unitedin ongelma.

Niinpä Diasporaa voi pitää tervetulleena, jopa riemastuttavana jatkona Pellen uralle. Se tarjoaa sopivassa suhteessa tinkimätöntä asennetta, avauksia paremman maailman puolesta sekä ripauksen omakohtaiselta tuntuvaa nostalgiaakin. Ja sitten sitä ihan rehellistä rockia, vailla sivumerkityksiä.

Kaiken tämän Pelle höystää sanavarastolla ja riimittelyllä, jossa on jotakin äärimmäisen turvallista, mutta joka muodostaa samalla täysin oman logiikkansa ja universuminsa, muualta löytymättömän tirkistelyaukon nykymaailmaan – kuunnelkaa vaikkapa punk-nuoruuden perään lämmöllä tähyävä Tuliaisia Lontoosta tai lähiö-Siwan halpahyllyiltä yhteiskunnalliseksi sivulauseeksi ponnistava Rainbowmies. Tämä on kokolailla väärentämätöntä suomalaisen arjen bluesia, karuna, rokahtuneena ja koreilemattomana.

Ei tällaisellta musiikilta voi vaatia enempää rehellisyyttä, tai mitään muutakaan. En minä ainakaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

PIIRISARJA

Miljoonaliiga – Enkeltenkaupungissa (1985)

Pelle11_EnkeltenkaupungissaOtettuaan etäisyyttä menestyksensä huippuvuosiin ja levytettyään pari nopeasti unohdettua albumia omalla nimellään Pelle rynnisti jälleen kohti suoraviivaisen rockin laitumia. Matkalle hän sai mukaansa kaksi tuttua sancho panzoaan, Tumppi Varosen rumpuihin ja Stefan Piesnackin kitaraan. Kun basson varteen löydettiin Jimi Sero, oli uusi bandiittilauma valmis. Sen nimi oli Miljoonaliiga ja sen tehtävänä oli – ainakin osin – palauttaa Pelle juurilleen, altavastaajaksi ja kapinalliseksi.

Resepti oli yksinkertainen. Kymmenen biisiä, suoraviivaista kerrontaa, kaunistelemattomia kitaroita, rynnivää rytmitystä. Edeltäjiinsä verrattuna Enkeltenkaupungissa oli vahvasti kadun ja yön kaoottiseen kohtalonyhteyteen tukeutunut levy, jonka kappaleissa sekä Tumppi että Pelle kuvasivat konstailemattomasti yksittäisiä ihmiskohtaloita, valoivat uskoa unohdettuun nuorisoon ja ivasivat virkamiesten ja kellokorttien standardoimaa maailmaa.

Levyn kannessa Miljoonaliiga poseerasi neon-väritetyssä metrotunnelissa. Musiikki ja estetiikka istuivat kiistatta yhteen.

Asenteestaan yhtye ansaitseekin kiitoksen. Sen sijaan musiikillinen anti jäi Pellen tuotannon häntäpäähän. Sekä sävellykset että tarinat roiskuivat melko yksiulotteisina purkauksina, eikä 1980-lukulaisen kolhosti tuotettu yhtyesoitto tuonut niihin juurikaan lisää.

Levy jäikin omituisen kulmikkaaksi ja väkinäiseksi. Sen rivikappaleet tuntuivat nopeasti kirjoitetuilta ja nimikkokappaleen kaltaiset hittityrkyt piinaavan laskelmoiduilta yrityksiltä ottaa uusi aika haltuun. Vaikka mukaan mahtui joitakin mainioita kiteytyksiä ja sieltä täältä pilkottavia musiikillisia oivalluksia, jäi käynti Enkeltenkaupungissa varsin tasapaksuksi kokemukseksi. Ehkä aikakin oli Pellen ilmaisua vastaan.

Miljoonaliigan terävintä kärkeä edustikin levyn ulkopuolelle pudotettu Down ja Out, joka julkaistiin singlenä samana vuonna pitkäsoiton kanssa. Jos Enkeltenkaupunilta olisi poimittu singlevedon kylkiäisiksi nimikkoraita, kaunomielinen Theresa ja Tumpin rosoinen Ja mä menen, olisi Miljoonaliigalla ollut mahdollisuus kirjautua Pellen historiaan yhdellä tiukalla EP:llä. Nyt yhtyeen tehtäväksi jäi lähinnä toimia siltana kohti Pellen seuraavaa kehitysaskelta, kaikin puolin hedelmällisempää Linnunlaulu-aikaa.

Jollakin tavalla levyltä aistii, että yhtye tajusi tämän itsekin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & Rockers – Tee itselles elämä (2001)

Pelle22_teeitsellesMaailmaa mitanneen Brooklyn–Dakarin (1999) jälkeen Pelle jatkoi maanpiirin kartoittamista. Vaikka terävien globaalien kuvaelmien rinnalle nousi nyt ripaus mystiikkaa, elämänkatsomuksellisuutta ja suomalaistakin arkea, oli levyn orientaatio edelleen selvä. Kannessa Pelle poseerasi Havannan taivasta vasten ja lauluissa maansyrjää kierrettiin antennit paikkojen värähtelyille valppaina. Rastamies oli yhä matkalla, eikä ajatellut palata illaksi kotiin.

Musiikillisesti Tee itselles elämä kuitenkin kauas edeltäjänsä tasosta. Siinä missä Brooklyn–Dakar sulatti elementtinsä timanttiseksi kokonaisuudeksi, tyytyi Tee itselles elämä fragmentaarisiin huomautuksiin, jotka saattoi tulkita sekä edellisten sessioiden ylijäämiksi että iduiksi, jotka seuraava albumi tulisi näyttämään kukassaan. Vielä niistä ei ollut kuitenkaan seisomaan omillaan.

Rikkauksien puutteesta albumia ei käy kuitenkaan syyttäminen. 1980- ja 1990-luvun vaihteesta tuttu tutkapari Tero Siitonen – Puka Oinonen kutoi albumille monta letkeää kielisoitinpohjaa, jotka nostivat Pellen spontaanin tyylisekamelskan tämän tästä lentoon. Puhaltimin sulostettu Hän uskoi tuuleen, herttainen Pelle-reggae Kukoista tyttö ja optimistisuudessaan mahtipontinen Bensaa ja tulta -blues osoittivat Pellen kynän selvinneen vuosituhannen vaihtumisesta kohtalaisessa terässä. Vastapainona muutamat laulut kangistuivat kuitenkin lähtökuoppiinsa – laahasivat, pinnistelivät, jäivät yrityksen tasolle. Lopulta albumin päättänyt vokoderihimmailu Running out of Töpönen jätti jälkeensä vaimean hämmennyksen. Niin käy joskus kun etsii uutta.

Albumin tunnuskappaleeksi määrittyikin vaivauttava mutta samanaikaisesti kiehtova Omar. Laulun aihepiiri oli rohkea ja pysäyttävä. Pelle lauloi viharikoksen uhrina kuolleen ravintoloitsijan vaimolle ja syntymättömälle lapselle lohduttavaa mantraa, jonka toisteisuudessa oli juonne myös anteeksiantamattomuuteen ja vihanpitoon. Banaalit huomiot ja kitsimäisesti soinut itämainen rytmi tekivät laulusta sekä rienaavan että vilpittömän, mutta yhtä kaikki pysäyttävän. ”Omar oli hyvä mies, niin hyvä mies”, lauloi Pelle ja tuli vanginneeksi kokonaisen sukupolvelta toiselle hiljaisena myyttinä periytyvän katkeruuden juonteet kaikkein karuimmassa ja vastaansanomattomimmassa muodossaan.

Omarin kaltaista laulua ei olisi voinut Suomessa kirjoittaa kukaan muu kuin Pelle Miljoona.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & Ylivoima – Todistaja (2002)

Pelle23_TodistajaJoskus vuosituhannen vaihteessa suomalainen reggae nousi valtavirtaan. Soul Captain Bandin johdolla se valloitti etenkin vihertävän ja punertavan kaupunkilaisnuorison sydämet ja saavutti tyylillisen kypsyyden, josta esimerkiksi Reggae OK:n klassinen haitarisoolo oli kaukana. Letkeiden rytmien päälle oli helppo pudotella luomuhenkisiä, hidasta elämänrytmiä, suvaitsevaisuutta ja kepeää henkistymistä tavoitelleita sanoituksia.

Tämä kaikki sopi hyvin yksiin Pelle Miljoonan profiilin kanssa. Reggae oli kulkenut miehen rinnalla kautta uran ja Pellen yhteiskunnallinen orientaatio oli läheistä sukua Soul Captain Bandin tunnustamille hyveille. Niinpä tuntuikin luontevalta, että uuden sukupolven reggae-sanansaattajat pestautuivat Pellen taustalle yhden levyn ajaksi. Asetelmatasolla kumpikin osapuoli tuntui voittavan. Nuoriso sai osoittaa kunnioitustaan yhdelle esikuvalleen samalla kun Pelle pääsi toteuttamaan unelmansa pesunkestävästä reggae-levystä.

Yhteistyössä oli paljon potentiaalia, jota Pelle Ylivoimineen lähti realisoimaan innolla. Käsittelyyn otettiin tyylitajuinen valikoima Pellen vanhaa tuotantoa, jota höystettiin muutamalla uudella raidalla. Tahmealla ansalla vetovastuu luovutettiin Paarmalle ja Nopsajalalle, Next Manilla Izai-Zaille. Sukupolvien kuilusta ei ollut tietoakaan, kun muusikot saivat kokoontua yhteisen rakkautensa äärelle.

Lähtökohtiinsa nähden levyn todistusvoima jäi kuitenkin harmillisen vähäiseksi. Etenkin Ylivoiman komppailu tuntui muodostavan oman teknisen, mutta välinpitämättömän kokonaisuutensa, joka rullasi hyvin, mutta jätti Pellen omituisella tavalla ulkopuoliseksi. Pelle teki soiton päällä parhaansa ja heittäytyi moniin tulkintoihin sopivalla riskillä, mutta syvän kommunikoinnin tasoa kollaborantit eivät tuntuneet saavuttavan. Niinpä kokonaiskuva jäi harmillisen sisäsiistiksi ja oppikirjamaiseksi. Loppujen lopuksi Pellen omien reggaeversioiden roso ja kompastelu olisivat tehneet Ylivoimankin soitolle hyvää – rehdistä punk-asenteesta puhumattakaan.

Muutamin paikoin kaikki osui kuitenkin kohdalleen. Uusista kappaleista Ahneus on kuningas ja Respektiä keinauttelivat yhteiskuntakritiikkinsä maaliin varsin osuvasti ja Avoimien Ovien muinainen balladi Joskus tulee aika maksaa takaisin taipui uuteen muotoonsa vaivatta. Shantin fiiliksen mutkaton sympaattisuus olisi puolestaan saanut kivimiehetkin hymyilemään. Varsinainen helmi oli kuitenkin uhkaavasti ja rouheasti soinut Rauhan aika, johon Pelle oli kirjoittanut uuden säkeistön WTC:n iskujen innoittamana.

Rauhan aika osoitti, että levyn lauluille, niin uusille kuin vanhoille, oli selvästi tilaus pelokkaammaksi ja vihaisemmaksi muuttuneessa maailmassa. Siksi niiden olisi toivonut soivan vielä terävämpinä ja purevampina. Se olisi ollut todellista ylivoimaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona & Rockers – Arambol (2006)

Pelle24_ArambolPaikoilla ja globaalilla maantieteellä on ollut aina olennainen osa Pelle Miljoonan musiikissa. Jo N.U.S.:n levyllä mies piirsi kuvaa Lontoosta länsimaisen moraalin loppuna ja paria vuotta myöhemmin mies riensi purkittamaan levyään Berliiniin. Tämän jälkeen levyillä on kierretty maailman ympäri moneen kertaan. Erityisen vahvoiksi noodeiksi Pellelle ovat muodostuneet Etelä- ja Väli-Amerikka sekä Intia. Niinpä taisi olla vain ajan kysymys, milloin Pelle pakkaa yhtyeensä, soittimensa ja äänitystarvikkeensa koneeseen ja suuntaa taltioimaan äänijälkeään jonnekin Päiväntasaajan tietämille.

Tuon reissun aika koitti vuonna 2006, kun Pelle Rockerseineen lensi Intiaan äänittämään seuraajaa globaalisti soineelle levykolmikolle Brooklyn–Dakar, Tee itselles elämä, Setä Samulin sirkus. Matkaseurakseen Pelle valikoi Rockersin pitkäikäisimmän kokoonpanon (Oinonen–Väänänen–Siitonen) sekä kevyen äänityskaluston äänimiehineen. Sen sijaan soittimista valtaosa jätettiin Suomeen. Arambol olikin pelkistetty ja akustisvoittoinen levy, jonka toteutustapa ja äänityspaikka ohjasivat myös materiaalin luonnetta. Pelle kirjoitti Arambolille viipyileviä ja tummasävyisiä kappaleita, joissa liikuttiin usein kolmannessa maailmassa, ja joiden ajatusten mittana oli elämä itse.

Arambolilta on helppo kuulla, että se on ollut Pellelle tärkeä levy. Mutta yhtä lailla on helppo ymmärtää, miksi yhtye ei kokenut sitä – tai koko hanketta – omakseen. Muistelen erityisesti Oinosen kritisoineen ”Andien jollotuksia”, jotka kyllä kiteyttivät paljon Pellen maailmankuvasta ja -kokemuksista, mutta joiden kertomukset tuntuivat paikoitellen joko kliseisiltä tai etäisiltä. Rockers hoiti kuitenkin leiviskänsä tunnollisesti, jopa erinomaisesti. Etenkin Oinosen tyylitajuiset kitarakuviot ja Siitosen sävykäs bassottelu pääsivät niukan äänimaailman keskellä loistavasti oikeuksiinsa, ja Väänäsen perkussiivinen rummutus tuki ilmaisua mainiosti.

Ja olihan lauluissa sävyjä, paikkoja, kohtaamisia ja elämänkatsomuksellisia metaforia vähintään yhden albumin tarpeiksi, vaikka kokonaisuus ei syliinsä kahmaissutkaan.

Levyn ehdoton kiintopiste, suoranainen tiivistymä, oli sen kakkosraidaksi asetettu Vaeltavien saddhujen matkaan, jonka mantramainen poljento alleviivasi sanoitusten piirtämää tunnelmakuvaa lähtemättömästi. Laulussa kertoja istui Gangesin varrella katsomassa ohi lipuvaa virtaa ja miettimässä elämänsä tarkoitusta. Asetelma ei ollut millään tavalla omaperäinen, mutta sen omakohtaisuuteen oli helppo uskoa. Ei ollut epäilystäkään siitä, kuka oli tuo kilvoitteluun väsynyt hahmo, jonka ajatuksiin tulvi päättymättömänä kehänä sama ajatus:

”Pyhän Gangesin rannassa mietiskelen
elämääni ja sitä kuka lienen
jospa jättäisin kaiken ja lähtisin vaan
vaeltavien saddhujen matkaan”.

Saddhut saivat kuitenkin vaeltaa yksin. Arambolin jälkeen Pelle palasi Suomeen, hyvästeli luotettavana työjuhtanaan toimineen Rockersin, ja purkitti vihaisimman ja yhteiskunnallisimman levynsä aikoihin. Ehkä joen ranta kertoi, että miestä tarvitaan ennen kaikkea Suomessa. Sillä Intia on viisautta pullollaan, mutta täällä kukaan muu ei osaa laulaa niistä asioista, joista Pelle laulaa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pelle Miljoona United – Avara maa (2011)

Pelle28_Avara maaHarva levy alkaa näin sympaattisesti. Pelle Miljoonaan personoituva kertojahahmo tapaa kalliolaisen kuppilan ovella lemmittynsä. Mielitietty ojentaa kertojalle villasukat tietäen, että tulee menettämään miehensä taas hetkeksi. Kulkijan vaisto on herännyt, eikä kertoja voi vastustaa sitä. Hän ottaa lahjan kiitollisena vastaan ja antautuu sitten virran vietäväksi. Kodikkaat villasukat jalassaan hän voi vaeltaa minne tahansa tietäen, että avara maa huolehtii aina lapsistaan.

Sympaattinen on muutenkin pätevä sana kuvaamaan Pellen, Melan ja Tero Siitosen liikkeelle laskeman Unitedin ensi potkua. Albumi upposi varsin tunnusomaisesti folksävyihin, mutta vältti Laulavan idiootin virheet. Tällä kertaa Pelle ei koettanut jäljitellä ketään, vaan pudotteli ilmoille puhtaasti itsensä näköistä kuvaelmaa, jossa Suomen ylle laskostui jälleen kerran melankolian yksinäinen harso, ja jossa sisäinen levottomuus ja ulkopuolisuus ajoivat vaeltajat liikkeelle.

Pellen keitoksessa oli paljon kiinnostavia elementtejä. Uskollisen dylanismin sijasta Avara maa kanavoitui oikeastaan folk-ideologian metsäläiseksi mukaelmaksi, jossa oli ripaus kuplettimaista huumoria, rillumareitäkin. Venäjän kaasuputkihanketta moittineessa Siperian teräslohikäärmeessä Pellen rienaavan laulannan rinnalle hiipi Irwin Goodmanin haamu, ja pikkupaikkakunnan realismin kaikessa karuudessaan paljastanut Järjetön Kauhavan ralli kasvoi nykyaikaistetuksi arkkiveisuksi toteavine otteineen ja hirtehisine yksityiskohtineen.

Irtonaisesti soineelta Avaralta maalta välittyi kuitenkin myös luonnosmaisuus. Levy kuulosti siltä, että Pelle olisi tyhjentänyt sillä kappalesäkkiinsä muutaman vuoden aikana kerääntyneet ylijäämälaulelmat parin luottosoittajansa kanssa, mökin nurkassa ja mutkattomasti. United tunnelmoi pätevästi ja sai paikoitellen kappaleet komeaan vauhtiin, mutta levyn tarinat jäivät lähinnä ääriviivoiksi, joilta ei löytynyt voimaa pitää koko albumia pystyssä. Avara maa soi sydämellisesti ja kosketteli tärkeitä teemoja, mutta ylsi vain satunnaisesti täyteen mittaan.

Levy ei ollut missään nimessä kunnianhimoton – esimerkiksi Yksinäisestä pojasta yksinäinen mies sekä Klik klok piirsivät sanoituksellisesti rohkeitakin kaaria – mutta yhtä vaikea sitä on pitää ikimuistoisena. Ehkä Pellekin tiesi lauluja kirjoittaessaan, että kyse oli vain lämmittelystä ja välityöstä ennen Unitedin todellista iskua. Avara maa täytti edeltäjänsä ja seuraajansa välisen tilan, mutta ei kasvanut yhtään sitä suuremmaksi.

Mutta näin se joskus menee. Voi olla, että nämä laulut yksinkertaisesti halusivat tulla ulos. Mikäpä Pelle olisi niitä estämään? Maailmassa on muutenkin liikaa rajoituksia.

MILJOONAPILKKI

Pelle Miljoona: Laulava idiootti (1983)

Pelle9_Laulava_idioottiPellen levytysuran alkuvuodet olivat käsittämättömän intensiivisiä. Vaikka jälki pysyi varsin laadukkaana levystä toiseen, on helppo kuvitella tarpeen irtiotolle kasvaneen vuosi vuodelta. Kun maineikas OY hajosi kolmen studioalbumin ja monen miehistövariaation jälkeen, jätti Pelle punkit, rockit ja uudet aallot sikseen, poimi taskuunsa huuliharpun ja lähti kulkemaan samaa polkua, jota pitkin hänen varhaiset innoituksensa olivat taivaltaneet.

Syntyi Laulava idiootti, pelkistetysti soinut folk-levy, jonka suurin esikuva oli avoimesti esillä ensimmäisestä hetkestä viimeiseen. Jos Pelle oli vihjannut Bob Dylan -vaikutteistaan jo siellä täällä pitkin kultakauden levyjään, ryhtyi hän nyt toden teolla sovittelemaan jalkaansa Dylanin saappaisiin. Veto oli rohkea, kiinnostavakin. Mutta saappaat sittenkin monta numeroa liian suuret.

On vaikea sanoa, mihin kaikkeen Laulava idiootti lopulta kompastui, mutta harmillisesti oikein mikään elementti levyllä ei toiminut. Vaikka Pelle oli haalinut bändiinsä Dave Lindholmin, Måns Groundstroemin ja Mats Huldenin kaltaisia konkareita, töpötti musiikki eteenpäin persoonattomasti ja intohimottomasti. Yhtye ei tosin saanut juuri apua tai innoitusta Pellen sävellyksiltä. Laulavan idiootin musiikki tuntui ennen kaikkea raameilta kohtuuttomalle litanialle sanoituksia, jotka eivät sittenkään tahtoneet mahtua säkeiden päälle.

Sanat olivat sinällään kunnianhimoisia julistuksia maailmasta ja ihmisyydestä. Niistä puuttuivat kuitenkin kaikki kiinnekohdat ja kohtuullisuus. Pellen maailmankatsomus oli edelleen helppo hahmottaa ja allekirjoittaa, mutta oikein mikään levyssä ei houkutellut perehtymään tarinoihin toivotulla syvyydellä. Joskus joku kertosäe saattoi houkutella hetkeksi mukaansa, mutta kohta oltiin taas soinnittomaksi kuluneen laulannan, vuolauteensa hukkuvien ajatusten ja oudon svengittömästi soineen musiikin maailmassa. Dylanin henki oli helppo tavoittaa, mutta vain liian uskollisen jäljittelyn halvauttamana patsaana.

Niin paljon kun levyn lähtökohdista ja paljaudesta olisikin tehnyt mieli pitää, määrittyy Laulava idiootti kokolailla selvästi Pellen uran heikoimmaksi työksi – ainoaksi, jonka kuuntelemista ei voi perustella oikeastaan millään järkisyyllä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

PÖLLÖLAAKSO

Pelle Miljoona & N.U.S. & Jasmine – Tää on kapinaa (2005)

Taa_on_kapinaaPellen ensimmäisiä julkisia musiikillisia edesottamuksia dokumentoiva Tää on kapinaa ei ole niinkään varsinainen levy kuin satunnainen ja tuhnuinen kokoelma kellariäänitteitä 1970-luvun lopun Savonlinnasta. Levy koostuu N.U.S.-kitaristi Huopalaisen tekemistä treeni- ja keikkanauhoitteista, joita on höystetty parilla aikalaishaastattelulla. Jokseenkin omituiseksi koosteeksi määrittyvä levy välittää tällaisenaan Pellen musiikillista muotoutumista siivittäneen innon ja naiivin hapuilun, mutta tirkistysreikää suuremmaksi ikkunaksi miehen maailmaan siitä ei ole.

Levyä onkin vaikea suositella muille kuin niillä, joilla on jo kaikkea.

Koko julkaisun motiivit ovat aavistuksen kyseenalaiset. Tää on kapinaa on Pellen elämäkerturi Lamppu Laamasen päähänpistos, jota Pelle ei ole auktorisoinut – pikemminkin kehottanut ihmisiä olemaan koskematta koko purkitteeseen.

Tavallaan Pelleä on helppo ymmärtää. Akustiset Dylan-improvisoinnit ja varhaiset Elvis-coveroinnit ovat jääneet aikoinaan varmasti syystä kasettien uumeniin, eivätkä bändikämppätaltioinnitkaan ole juuri sen ikimuistoisempia. N.U.S.:n kappaleet kuulostavat hahmotelmamaisilta, vaikka osoittavat yhtyeen olleen soitannollisesti varsin terävä trio. Nimikkokappale Tää on kapinaa ja Maantiet vie yli vuorien olisivat kyllä puoltaneet paikkansa Pellen debyyttilevyllä, mutta kellarikuminalla höystettyinä niistä saa irti lähinnä lähtökohdat.

Oma henkensä levyllä toki on. Alkeelliset äänitysolot korostavat musiikin raakuutta ja tinkimättömyyttä, ja paljastaapa levy ainakin sen, että Tahdon rakastella sinua -fraasi oli Pellen takataskussa jo kauan ennen kuin Ari Taskinen kirjoitti sen ympärille jättihitin. Tää on kapinaa alleviivaa myös Pellen musiikillista kasvualustaa. Vaikka The Clash ja Sex Pistols antoivatkin miehelle viitekehyksen ja lopullisen sysäyksen, löytyi pohjalta yhtä paljon Hurriganesin, Dave Lindholmin ja Dylanin reunustamaa rock- ja folk-maastoa – kuten Pellen ura tuli vuosien saatossa monesti osoittamaan.

Mutta ei tää sentään kapinaa ollut. Kunhan nuoret miehet vain pitivät hauskaa ja nauttivat äänestään.

Elä (kun olet nuori tai vanha)

Moninaisista musiikillisista ilmiasuistaan huolimatta Pelle Miljoona on kantanut urallaan pysyvimmin julistajan viittaa. Sanoma on ollut joskus suoraa, toisinaan suorastaan kätkettyä, mutta aina se on kannustanut toimimaan, paremman maailman puolesta. Tällaiselle sanomalle omin paikka on esiintymislava, sillä julistus syntyy vasta sillä hetkellä kun se tavoittaa kuulijan. Jos hyvin käy, kuulija reagoi. Ja parhaassa tapauksessa tämä reaktio saa julistajankin reagoimaan. Tähän vuorovaikutukseen Pelle tahtoo nöyrästi uskoa. Mikään muu tuskin selittää miehen käsittämätöntä tarmoa nuohota Suomen kuppiloita vuodesta toiseen, kuin ruumiillistumana siitä jalosta ajatuksesta, että musiikki kuuluu kaikille.

Kyse on tietenkin elämäntavasta.

Vaikka Pelle on esiintynyt monen monituisten kokoonpanojen kanssa, karsituimmillaan vain akustiseen kitaraansa tukeutuen, on hänen sanomansa omimmillaan sähköisen möyryn päällä, silloin kun tulkinnan puhtaus on kaukana ensiarvoisuudesta. Pelle ei ole muusikko, joka hiljentää yleisön. Hän on muusikko, joka sytyttää sen. Niinpä esimerkiksi Pelle Miljoona & Folkersin akustiset esitykset ovat sittenkin vain kuriositeetteja todellisen pauhun rinnalla. Pelle Miljoona on rock-muusikko, ja siksi hänen yhtyeensäkin soittavat yleensä rockia. Mieluiten niin ronskilla ja lavealla otteella, ettei rockin etuliitteellä ole vähäisintäkään väliä.

Tämä painotus kuuluu myös Pellen livetallenteissa, joilla satunnaiset hiljaiset hetket ovat vain hengähdyksiä ennen seuraavaa paahtoa. Musiikin suunta on jatkuvasti eteenpäin, sivuille ei vilkuilla. Ja jos joku isku ei osu tahdilleen, homma paikataan lyömällä tilalle mahdollisimman nopeasti uusi. Viis hienouksista. Musiikki perustuu hetkeen ja siinä olemiseen. Siksi Pellen livepurkitteet ovat antoisia ja rehellisiä, mutta samalla haastavia. Kotisohva muuttuu harvoin kiehuvaksi klubiksi edes musiikin tarjoamien mielikuvien avulla. Niinpä esimerkiksi Pellen hurmoksellisen 50-vuotiskonsertin yhteydessä purkitettu Elä-DVD jää kauas siitä yhteisöllisyyden ja voiman tunteesta, joka Nosturissa tuolla keikalla vallitsi – siitäkin huolimatta että musiikin tukena on DVD:llä koristelematon kuva.

NayttamokuviaToisinaan kaikki osuu kuitenkin kohdilleen. Niinpä esimerkiksi 1980:n viimeisellä keikalla joulukuussa 1979 taltioitu ikoninen Näyttämökuvia (1980) on suorastaan huumaava purkaus, jolla elämänsä vedossa oleva yhtye jättää äänekkäät jäähyväisensä koko sille ihmismassalle, joka kasvoi sukupolveksi Pellen musiikkia kuunnellen. Samaiselta keikalta riitti musiikkia myös Johannan massiiviselle Metropolis-triplalle (1980), jolla messusivat Pellen ohella muun muassa Ratsia, Widows ja Vaavi.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Si_si_liveSeuraavan kerran Pelle julkaisi livemusiikkia vasta runsaat kymmenen vuotta myöhemmin esitellessään Rockersinsa Si Si Liven (1992) raidoilla. Levyn selkärangan muodosti vanhojen Pelle-palojen ryhmyinen uudelleentulkinta, joka hitsasi samalla Pellen ja Tumpin yhteispelin koko orkesterin pitkäaikaiseksi ytimeksi. Olennaisimpien hittien lisäksi Rockers otti käsittelyynsä esimerkiksi Pellen 1980-luvun singlevetoja. Raivokkaan rockin sekaan Pelle piilotti muutaman yllätysvedon, esimerkiksi dylaniaanisesti akustiseen muotoon verhotun – ja levytyshetkellään taas ajankohtaisen – Olen työtön -protestilaulunsa sekä Tapio Rautavaaran aikoinaan levyttämän Huutolaispojan laulun.

VastavirtaSähköinen ulkoasu leimaa myös Pellen tuoreinta livetallennetta, Unitedin asenteellista Elävänä Vastavirrassa -levyä (2013). Albumilla kokoonpanostaan (Pelle, Tumppi, Mela) ilmeisen ylpeä Pelle palasi jälleen kerran asenteensa ytimeen. Tampereen klassinen punk-luola muodosti täysin oikean henkisen kodin Unitedin kaunistelemattomalle soitolle, josta turhat hienoudet oli karsittu pois, ja jolla pystypäinen rock ajoi ulkoisen kullan edelle. Vaikka levyn pääpaino oli tälläkin kertaa kymmenien vuosien takana, poimi United jyränsä kyytiin myös tuoreempaa Pelle-tuotantoa. Esimerkiksi Juuret-albumin Kaks vanhaa punkkaria alleviivasi hienosti Pellen ja Tumpin ties kuinka monennen kerran alkanutta yhteistyötä, ja Setä Samulin sirkukselta poimittu Isäntä vei tehtaan pois ilmoittautui ylväin mielin osaksi Pellen kestävintä kappaleainesta.

Tärkeintä tälläkin taltioinnilla kuitenkin hetki itse, ei se millä sitä täytettiin. Niinpä Elävänä Vastavirrassa palasi samoihin lähtökohtiin kuin Pellen muutkin livelevyt; voimaan, ääneen, kapinaan.

Näistä Pelle elää, niin nuorena kuin vanhanakin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pohjalla ja marginaalissa

PohjallaPelle Miljoonan studiolevydiskografian ulkopuolella on yksi albumi, jonka tunteminen on paitsi osa suomalaisen rockin yleissivistystä myös olennaista Pellen artistikuvan hahmottamisen kannalta. Tämä levy on tietenkin Pohjalla-kokoelma (1978), nousevan Suomi-punkin vihainen kapinahuuto, joka määrittyi lopulta myös Pellen kulkuväyläksi Savonlinnasta Helsinkiin ja N.U.S.:sta 1980:een. Loppu on historiaa, mutta juuri siksi historian esipuhe kiinnostaa. Varsinkin kun se on raavittu näin sitkeämusteisella kynällä.

Pohjalla oli vaikutusvaltainen levy, jolla Pelle, Problems?, Sehr Schnell ja Se. muotoilivat suomalaisen musiikin normit uusiksi. Kokoelma kaikui välittömänä yhteiskunnallisena haukahduksena, joka ravisteli nuorisoa heräämään ja tekemään. Sellaisena se oli myös omaehtoisuuden ylistys, jonka tyylillinen moninaisuus ja normeista piittaamaton asenne näkyivät nopeasti koko maan bändikentässä.

Levyllä tuntui vallitsevan selvä roolijako. Se. toi mukaan ripauksen eksentristä taiteellisuutta, Problems? lisäsi keitokseen ruohonjuuritason arkiset havainnot ja Sehr Schnell oli se herttaisen kömpelö tee se itse -yhtye, johon jokainen saattoi samastua. Entä Pelle sitten? Hän oli eräänlainen isoveli ja moraalinen majakka, se kaikkein vihaisin ja karismaattisin. N.U.S. taustallaan mies oli liekehtivää asennetta, levyn yläotsikko, joka tahtoi laulaa koko länsimaisen ylimielisyyden ja tekopyhyyden lähimpään suohon.

Hänen sanomansa kanssa oli vaikea olla eri mieltä.

Pohjalla-levyn kiistattomin Pelle-klassikko oli tietenkin rujo ja inhorealistinen Väkivalta ja päihdeongelmat; pahoinvoivan nuorison puolesta kaikunut huuto, joka tarttui rinnuksiin ja pakotti kohtaamaan rumuuden. Mutta se ei ollut ainoa asia, joka Pellen mieltä poltti. Piikit sojottivat myös kohti länsimaista siirtomaaherruutta (Häpeän olla valkoinen), yhdysvaltalaisen segregoituneen liberalismin ihannointia (Mä en jumaloi Amerikkaa) sekä suomalaisen rock-maailman kuluneimpia kuvia (Albert Järvisen innoittama Rocktähti). Levyn avausraidalla 1980:n esimuoto 1978 versioi Virtasen Elektronisen xtaasin, aiheesta. Jos Pohjalla oli kiteytettävissä yhteen sanaan, oli tuo sana sähköshokki.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Meillä_menee_lujaaSamojen aikojen juontuma on Meillä menee lujaa -splitkokoelma (1980), jonka A-puolelle on rouhittu kasaan Pelle Miljoonan ensimmäisten singlejen saldo ja B-puolella melskaavat Problems? sekä Hymy Taskinen & Co. Vaikka lähes kaikki kokoelman kappaleet on ripoteltu bonuksiksi Pellen ja kumppanien myöhemmille CD-uusintapainoksille, on Meillä menee lujaa säilyttänyt arvonsa myös itsenäisenä dokumenttina. Se kuvaa hyvin Pellen ilmaisun vaihettumista N.U.S.:n romuluisesta runnonnasta kohti romanttisiakin sävyjä, ja täydentää artistikuvansa Problems?:n makeanterävin esityksin. Oma lukunsa on Hymy Taskinen & Co, joka tulvii solistinsa Wouden johdolla jossakin piruilun reunamilla, mutta silti sen tuolla puolen olevaa hyväntuulisuutta.

Pelle Miljoona on ollut myöhemminkin säännöllinen vieras kokoelmalevyillä, mutta niille ripotellut laulut eivät ole olleet yhtä fundamentaalisia hänen uransa kannalta. Maineikkaalle Hilse-LP:lle Pelle purkitti tympeän ja nimeään mukailevan Ketään ei kiinnosta mitään -vittuilun, ja myöhemminkin kontribuutiot ovat olleet lähinnä laarinpohjaraapaisuja tai anekdootteja. Silti niille kannattaa höristää korvaa. Onnellisten kotimaa -levyn (1992) laahaava Lehmukset kukkivat Berliinissä on esimerkiksi epävireisyydessäänkin yllättävän vangitseva esitys, ja Villi Pohjola 2 -kokoelmalle (1994) tallennettu Rockers-keikkasuosikki Intiaanin sotahuuto kaikuu mukavana matkamuistona ainakin niille, jotka yhtyettä tuohon aikaan seurasivat. Muita kuuntelemisen arvoisia poimintoja ovat Miehen työ -soundtrackin (2008) Punainen planeetta -versiointi sekä tietenkin Pellen cameo-vierailu J. Karjalaisen Avaruuden ikkuna -kappaleessa (1992).

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Vannoutuneelle laulujen metsästäjälle Pelle on kiitollinen kohde, sillä hän on kätkenyt levyjen ulkopuolisia lauluja vain satunnaisille singleille, jotka nekin on pääsääntöisesti kaivettu päivänvaloon CD-aikakauden myötä. Aktiivisin singletehtailu osui 1980-luvulle Pellen epätasaisimpiin vuosiin, joten musiikillisesti näiden kappaleiden laatu vaihtelee kelvollisesta kelvottomaan. Vahvimpia näyttöjä ovat Miljoonaliigan aikainen Down ja Out (1985) sekä 1980-luvun lopun Shangri-La /Liikaa rakkautta (1988) ja Oma koti (1989) – joista osan Pelle on versioinut myös Rockersin kanssa.

Pelle_MonaPellen uran varsinainen kätketty salaisuus lienee Mona ja palavan rakkauden aika -elokuvan (1983) kylkiäisenä purkitettu Olen rakastunut, joka kolaa hyvin 1980-lukulaisissa tunnelmissa keskellä Pellen tunnusomaista fantasmagoriaa. Laulu ei ole lainkaan hullumpi, mutta töin tuskin metsästämisen arvoinen, semminkin kun tuikiharvinaisen singlen b-puolelta löytyy elokuvan uskonnollista teemaa noudattaen Musica Fidei -ryhmän harras Jeesus me rukoilemme -veisu.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Kierrätys rules OK

Vaikka Pellen laulut ja levyt ovat usein syntyneet spontaaneinakin reaktioina omaan aikaansa, eräänlaisina tekijänsä päiväkirjamaisina dokumentteina, on miehellä ollut tapana etsiä myös uusia näkökulmia vanhoihin tekeleisiinsä. Joskus syyksi on voinut riittää se, että lauluille on muovautunut vuosien myötä tuhansien kapakoiden nurkkalavoilla uusi identiteetti, jonka Pelle on halunnut tallentaa myös levylle. Joskus mies on puolestaan etsinyt musiikkiinsa uusia näkökulmia jonkin dogmaattisen tyylikokeilun kautta. Ja toisinaan uusia versioita on ohjannut silkka sattuma.

JJUHyviä esimerkkejä tyylitutkielmista ovat akustinen Landella-levy (1995) sekä Ylivoima-kokoonpanon kanssa toteutettu reggae-albumi Todistaja (2002), jotka sisällytin varsinaiseen diskografiaan levyillä olleen täysin uuden kappalemateriaalin kohtalaisen määrän ansiosta. Vaihtoehtoisia tulkintoja tarjoavat myös JJU-jousiensemblen kanssa purkitettu Halki ajan ja rakkauden (2011), joka nostatti liudan Pelle-klassikoita ilmaan kamariorkesterin säestyksellä, sekä goalaisessa friikkikommuunissa kahden itävaltalaisen sovittajan kanssa taltioitu Goa Baba (2009).  Kuten kuvitella sopii, albumien ansiot ovat ennen kaikkea kuriositeettiarvossa, mutta samalla ne kertovat Pellen kyvystä heittäytyä ideoidensa vietäväksi silloinkin kun hanketta eivät järkisyyt puolla. Niinpä nämä välipalat ovat pohjimmiltaan hieno tapa syventää Pellen artistikuvaa, jos miehen varsinaiset levyt alkavat tuntua loppuun kalutuilta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Suoranaiseksi oikotieksi Pellen tuotantoon näistä levyistä ei kuitenkaan ole, eikä moiseen ole tarvettakaan. Pelleltä on ilmestynyt etenkin 2000-luvulla tiuhaan tahtiin päteviä kokoelmia, joiden avulla miehen musiikista saa varsin hyvän yleiskuvan. Kokoelmien pääpaino on luonnollisesti Pellen nuoruusvuosissa, jolloin mies loi koko musiikillisen perustansa, mutta myös Rockersin tuotantoa on niputettu uusiin kansiin kiitettävästi. Muun muassa Kaikki hitin ainekset 1992–96 tiivistää Rockersista lähes kaiken olennaisen yhdelle levylle, jonka varsinaisina täkyinä ovat Juuret-session aikoihin kadonneet, McCoyn kanssa purkitetut Kaipaan sua ja Kuin Romeo ja Julia.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Olen kaunisTiukimman otteen Pellen maineikkaimmista vuosista saa hankkimalla N.U.S.-ajasta Moottoritiehen ulottuvan Olen kaunis – kaikki laulut 1978–1980 -boksin (2008). Paketti sisältää nimensä mukaisesti miehen koko varhaistuotannon 1980:n kanssa tallennettuja livekatkelmia myöten. Eräänlaisena jatko-osana boksille ilmestyi vuonna 2009 fanien kuratoima Oo niinku oot – Pellen parhaat 1981–2009, jonka sisältö seuraa Pellen monipolvista muusikontietä punk-vuosien jälkeen. Suoranaisia harvinaisuuksia saati kätkettyjä aarteita kokoelmalla ei ole, joten se toimii ensisijaisesti rehellisenä sisäänheittäjänä Pellen vähemmän tunnettuihin vuosiin. Harmillista, jopa jokseenkin anteeksiantamatonta, on kuitenkin loisteliaan Rauhan aika -levyn puuttuminen levyn kappalevalikoimasta.

Villi_lapsiOma lukunsa ovat sitten Rockersin pitkäikäisimmän inkarnaation kanssa taltioidut Poptori-kokoelmat, joilla Pelle versioi eri aikakausien kappaleitaan silloisen luottoyhtyeensä kanssa. Pelle äänitti koosteet halpahintaisiksi kokoelmalevyiksi sekä kunnianosoitukseksi Rockersille itselleen – palkinnoksi tiiviistä uurastamisesta ja soihdun kuljettamisesta. Mistään ikimuistoisista äänitteistä ei kuitenkaan ollut kyse. Varsinkin sähköinen Villi lapsi (2002) läpiluki Pellen alkuaikojen laulukimaran harmillisen särmättömästi ja rutiininomaisesti. Levyn täky, Ratsian Lontoon skidit, jähmettyi sekin raidaksi muiden joukkoon. Myöhempää tuotantoa akustisesti luodannut Tähtivaeltaja (2003) täytti tavoitteensa paremmin, vaikka täysin uutena kappaleena esitelty Äiti maa tuntuikin luonnosmaiselta.

Uusintaversioiden varsinainen ongelma oli kuitenkin tulkinnan sijasta monen alkuperäisen kappaleen ikonisuus. Varsinkin Villi lapsi koostui lauluista, joita Pelle epäilemättä tahtoi päivittää, mutta samalla ne olivat lauluja, joista tallentui aikoinaan nauhalle jotakin niin definitiivistä, ettei oivaltavinkaan uusi luenta voinut saavuttaa samaa taikaa. Tähtivaeltajan tuntemattomammat ja seesteisemmät raidat kestivät uutta käsittelyä paremmin, mutta niiden kohdalla moni alkuperäisversiolle uskollinen tulkinta tuntui muuten vain melko tarpeettomalta.

Niin tai näin, jos nämä Poptori-levyt ovat pitäneet Pellen itsensä vireessä ja auttaneet häntä sietämään kuuluisimpien kappaleittensa taakkaa, on kumpikin albumi ollut levyttämisen arvoinen. Sillä silloin kun Pelle kokee, ettei kitaraan ole enää aihetta tarttua, on maailma luultavasti menettänyt pelinsä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!