Sasu Ripatti on milloin Vladislav Delay, milloin Luomo, milloin Uusitalo.
Kone-Suomi on juttusarja, joka käsittelee suomalaisia elektronisen musiikin klassikoita. Genreistä ensimmäisenä vuorossa on tekno.
Konemusiikin alalajeista tekno on muodoltaan kolkoin, monotonisin ja pelkistetyin, mutta samalla yksi kestävimmistä: se pitää pintansa kuin musta väri vaatemuodissa. Tekno ja sen variaatiot ovat säilyttäneet paljon piirteitä 1980-luvun varhaisajoilta, samalla kuitenkin jatkuvasti kehittyen. Ilmaisua alusta asti määrittäneet instrumentit, kuten Rolandin TR-909-rumpukone ja luovasti väärinkäytetty TB-303-bassosyntetisaattori, ovat edelleen monen artistin studion kulmakiviä.
Suomalainen teknoskene on ollut piskuinen, sitkeä ja omalaatuinen. Levymerkeistä etenkin Sähkö Recordings on ansainnut paikkansa elektronisen musiikin historiassa. Globaaliin tietoisuuteen on noussut artisteja, kuten Pan Sonic, Jori Hulkkonen ja Vladislav Delay.
Uusi kulttuurimuoto löysi aluksi sijansa etelän kaupungeista. Varhaishistoria sijoitetaan yleensä 1980-luvun lopun Turkuun, mutta samoina vuosina acid house alkoi soida myös Helsingin klubeilla. Hiljalleen strobojen välke ja savukoneiden sihinä yleistyi varastohalleissa ympäri Suomen. Useimmille artisteille yleisö, levy-yhtiöt ja agentuurit ovat kuitenkin löytyneet ensisijaisesti ulkomailta.
Tässä koosteessa on pyritty pysymään mahdollisimman tiukasti teknon maailmassa, vaikka sivupolkuja esimerkiksi housen ja elektron suuntaan onkin. Monet listatuista tuottajista ovat ansioituneet myös muissa genreissä. Tyylillisesti edustettuna on esimerkiksi Sähkön minimalismia, Detroit-kaikuja, saksalaishenkistä puritanismia, pehmeitä house-sävyjä ja 2000-luvun Berliini-henkisiä versoja.
Konemusiikille tyypillistä onkin, että kattogenret pirstoutuvat lukemattomiin alalajeihin. Listalla on myös nostettu levymerkkejä vahvasti esiin, koska niiden rooli on elektronisessa musiikissa usein yhtä keskeinen kuin artistienkin. Seuraavassa 10 kotimaista teknoklassikoa viimeiseltä kahdelta vuosikymmeneltä.
#10 Jussi-Pekka: Dancing Queen (Poker Flat Recordings, 2003)
2000-luvun puolivälin tienoilla Jussi-Pekka Parikka nousi hetkellisesti eurooppalaisten klubien vakiokasvoksi. Parikka julkaisi paljon ja keikkaili etenkin Keski-Euroopassa viikonlopusta toiseen. Parikan tuotanto on pääosin kuulasta teknon ja housen fuusiota, josta Dancing Queen edustaa napakampaa ja särmikkäämpää laitaa.
http://youtu.be/igCn8C-cfAE
#9 Future Beat Investigators: Lotus (Sonar Kollektiv, 2007)
Future Beat Investigators on pienimuotoinen dream team, johon kuuluvat pitkään Helsingin klubiympyröissä vaikuttaneet Toni “Lil’ Tony” Rantanen, Kimmo Oksanen ja viime vuonna fantastisen Dawn-albumin julkaissut Roberto Rodriguez. FBI:n tyyli on analogisen lämmin, tummasävyinen ja Chicagon suuntaan kumartava. Syviin kaikuihin nojaava Lotus poikkeaa hieman FBI:n minimalistisesta yleislinjasta.
#8 Sami Koivikko: Grunis (Shitkatapult, 2002)
Sami Koivikon omalaatuinen musiikki sai 2000-luvun alussa huomiota etenkin Shitkatapult-levymerkin julkaisujen myötä. Koivikko seikkailee teknon ja housen maastossa, ollen kuitenkin rakenteellisesti useimpia kollegoitaan monipuolisempi ja yllättävämpi. Tähän kokoomaan nostettu Grunis edustaa Koivikkoa Detroit-henkisimmillään.
#7 Leo Laker: Cannon Steps (Tresor Records, 1998)
Leo Järveläisen eli Leo Lakerin ensijulkaisu ikonisella saksalaisella Tresor-levymerkillä oli suomalaisittain tapaus. Myös legendaarisena klubina tunnettu Tresor lähestyy teknoa monista kulmista, joista Laker edustaa kylmää, kovaa ja kurinalaista schranz-henkistä suuntausta. Laker on jatkanut uraansa näihin päiviin saakka julkaisten muutaman vinyylimaksin vuodessa.
#6 Samuli Kemppi: Metal Space (Komisch, 2009)
Samuli Kempin Deep Space Helsinki on sekä klubi-ilta, radio-ohjelma että levymerkki. Nimi on osuva: Kempin tekno on avaruudellista, vieraantunutta ja minimalistista. Ja se myös rullaa vastustamattomasti. Kempin tyylilliset hengenheimolaiset löytyvät Saksasta, jossa hän on esiintynyt muun muassa teknomaailman kiistattomassa keskipisteessä, Berghain-klubilla Berliinissä.
#5 Sasse: The Time Together (Moodmusic Records, 1996)
Turusta kotoisin oleva, Frankfurtin kautta Berliiniin emigroitunut Sasse eli Klas Lindblad on tehnyt pitkän uran sekä muusikkona, dj:nä että levy-yhtiömiehenä. Sassen Moodmusic on julkaissut reippaasti yli 100 nimikettä, joista The Time Together kantaa kunniallista esikoistunnistetta MOOD-001. Tyylillisesti perinnetietoinen Sasse on julkaissut paljon myös Freestyle Man -nimellä.
#4 Jori Hulkkonen: Heights (F-Communications, 1996)
Kemin suuri mies, nykyään Turussa asuva Jori Hulkkonen on viime aikoina ollut esillä Sin Cos Tan -bändinsä yhteydessä. Syntikkapopin ohella Hulkkosen juuret ovat etenkin Detroit-teknossa ja muissa klubikulttuurin varhaisvaiheen suuntauksissa. Hulkkosen tuotannossa ja dj-seteissä synteettinen tekno, elegantti house, pop-vaikutteet ja esimerkiksi acid-pulputus ovat historian saatossa vaihdelleet kausittain. Heights on maalailevasti soljuva raita Hulkkosen debyyttialbumilta Selkäsaari Tracks. Olemukseltaan vakava Hulkkonen on myös verraton humoristi, josta kertovat projektinimet, kuten “Eternal Boyman” ja “Jori Hulkkonen Kemistä” (ks. esim. EP Rokataan täysillä).
#3 Vladislav Delay: Huone (Chain Reaction, 1999)
Sasu Ripatti eli Vladislav Delay on aina ollut eräänlainen ulkopuolinen omassa maailmassaan. Jazz-rumpalista konemuusikoksi siirtynyt Ripatti ei ole viihtynyt klubeilla eikä skenepiireissä, vaikka hänen Luomo– ja Uusitalo-projektinsa ovat tanssibiittiä hienoimmillaan. Ripatti ei ole juuri piitannut remixien tehtailusta, vaikka Massive Attackille suostuikin sellaisen tekemään. Taannoin Ripatti muutti klubikulttuurin keskuksesta Berliinistä Ouluun Hailuodon saarelle. Ripatin lukuisista pseudonyymeistä Vladislav Delay on ollut hänelle itselleen aina tärkein. Tyypillinen Delay-äänikuva koostuu tummista tekstuureista, satunnaisuuksista ja niiden pohjalla kytevästä dub-teknosta.
#2 Ø: Muuntaja (Sähkö Recordings, 1994)
Mika Vainio eli Ø tunnetaan ennen kaikkea vuonna 2009 lopettaneesta Pan Sonicista. Hänen soolotuotantonsa muodostaa Sähkö Recordings -levymerkin taiteellisen kivijalan. Vainion raa’an minimalistinen, kaikesta orgaanisuudesta ja inhimillisyydestä riisuttu, matalimmilla bassotaajuuksilla humiseva musiikki on ajatonta. Jos Muuntaja julkaistaisiin tänään, kuulostaisi se edelleen tuoreelta ja oivaltavalta. Metri-albumilta löytyvää biisiä on ollut tekemässä myös Pan Sonic -aisapari Ilpo Väisänen. Vainio jatkaa edelleen uraansa eri projektien parissa Berliinissä.
#1 Mono Junk: Holy Detroit (Dum Records, 1992)
Mono Junk eli Kimmo Rapatti on kiistaton suomalaisen teknon pioneeri. Rapatti on julkaissut paljon omalla Dum-merkillään, mutta Mono Junk ja Rapatin lukuisat muut artistinimet saavuttivat 1990-luvulla myös kansainvälistä jalansijaa ulkomaisilla levyfirmoilla. Beyond the Darkness -EP:ltä löytyvä Holy Detroit on primitiivistä ja pahaenteistä autokaupungin sykettä parhaimmillaan.
http://youtu.be/Ca-8KQ4kUMQ
