Nuorgamin Docpoint-täkyt: räphistoriaa ja erilaista kitarasankaruutta

DocPOint

Dokumenttielokuva on tehnyt 2000-luvulla näyttävän paluun. Siinä missä vielä 1990-luvulla vakavasti otettavat dokumentit olivat ghettoutuneet YLEn myöhäisiltoihin ja elokuvateatterilevitys oli kaukainen haave, 2000-luvulla korkean profiilin dokumentteja on julkaistu säännöllisesti teattereissa, minkä lisäksi monet muut dokkarit ovat löytäneet yleisönsä dvd- tai Blu-ray-julkaisun kautta.

Arvonnoususta kertoo sekin, että Michael Mooren Fahrenheit 9/11 -elokuvasta tuli vuonna 2004 ensimmäinen Cannesin Kultaisen palmun voittanut dokumentti sitten Jacques Cousteaun ja Louis Mallen Le monde du silence –elokuvan vuonna 1956.

Dokkarit nauttivat suurempaa ‒ tai ainakin laajempaa ‒ suosiota kriitikkojen parissa kuin kenties koskaan aiemmin. Peräti seitsemän arviotietokanta Metacriticin kuluvan vuoden eniten pisteitä kerännyttä elokuvaa on dokumentteja. Se on poikkeuksellista, mutta kertoo jotain viime vuosien tilanteesta.

Dokkareilla menee siis paremmin kuin koskaan. Halpa digitaalitekniikka on mahdollistanut sen, että lähes kuka tahansa hyvän idean keksinyt voi poimia kameran käteensä ja tehdä dokumentin. Genren demokratisoituminen on mahdollistanut useampien äänien pääsyn esiin, mikä on puolestaan tuottanut enemmän hyviä elokuvia.
Onko uuden vuosituhannen dokumenttielokuva tuo kaikkien kliseiden äiti – uusi punk? Saattaa olla, monessakin mielessä – joista yhteiskunnallinen ulottuvuus ei suinkaan ole vähäpätöisin.

Parempaa aikaa osallistua Helsingissä 12. kertaa järjestettäville dokumenttielokuvien Docpoint-festivaaleille ei näin ollen voisi kuvitella. Nuorgam koeajoi Docpointin ohjelmistosta löytyvät kaksi musiikkiaiheista dokumenttia.

Something from Nothing: The Art of Rap

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mikä leffa?

Räpveteraani Ice-T:n dokumentin muotoon puettu rakkaudentunnustus hiphopille ja sen pioneereille. Dokkari on kuvattu enimmäkseen hiphopin syntysijoilla New Yorkin Bronxissa, Brooklynissä ja Harlemissa ‒ etupäässä niillä myyttisillä kaduilla, jotka ovat hiphopin luomiskertomuksessa keskeisessä osassa.

Elokuvan resepti on yksinkertainen mutta toimiva: Ice-T jututtaa hiphopin uudisraivaajia ja eri aikakausien tärkeimpiä kykyjä heidän suhteestaan hiphopiin ja sen luomisprosessiin. Dokumentissa esiintyvät kaikki Grandmaster Cazista, Melle Melistä ja Afrika Bambaataasta Rakimiin, Chuck D:hin ja Dr. Drehin ja heistä edelleen Nasiin, Mos Defiin ja Eminemiin.

Lisäksi Ice-T saa haastateltavansa räppäämään jonkin toisen artistin riimejä, jotka ovat vuosien varrella takertuneet heidän mieliinsä. Elokuva koostuukin pitkältä juuri otoksista, joissa alan kaikkien aikojen parhaat sylkevät sanoja keskellä mitä jalkakäytävää kulloinkin satutaan olemaan.

Onko musadiggarilla syytä kiinnostua?

Ilman pienintäkään epäilystä. Itseni kaltaisille räpfaneille dokumentti ei ehkä tarjoa juuri uutta tietoa, mutta sitäkin enemmän puhtaan nautinnollista nostalgia-kissanminttua.

Asiaan sen tarkemmin perehtymättömille on tarjolla lyhyt kertaus hiphopin syntyhistoriasta. Lisäksi elokuva voi tarjota näkymän siihen mitä hiphop oikeasti on. Ice-T:n dokumentissa on kyse ennen kaikkea räpistä sanataiteena ja genren pioneerien intohimoisesta suhteesta taiteenlajiinsa. Tarjolla ei ole pinnallista viihdehaastattelukukkua, vaan näkemyksellistä puhetta muun muassa siitä, kuinka räppärit monimutkaisia lyriikkojaan rakentavat.

Räpin ystäville on rakennettu dokumenttiin pikku knoppeja. Esimerkiksi haastateltavan vaihtoa merkitsevien ilmakuvajaksojen taustalla soi aina seuraavaksi haastateltavan artistin musiikki – mikä synnyttää katsojassa hauskoja ahaa-elämyksiä.

Nuorgamin tuomio

Elokuvan vahvuudet ovat sen aidot kuvauspaikat ja se, että Ice-T on päässyt maineensa ja suhteidensa varjolla haastattelemaan kaikkia skenen olennaisia hahmoja. Ice-T on yllättävän kelvollinen amatöörihaastattelija, joka ei omasta statuksestaan huolimatta kahmi liikaa kamera-aikaa vaan päästää haastateltavansa ääneen.

Ainekset ovat kuitenkin niin simppelit ja kerronta niin yksioikoista, ettei The Art of Rapia voi loistavaksi elokuvaksi väittää. Erinomaisesti se tosin jaksaa viihdyttää hitusen liian pitkästä kestostaan huolimatta.

Näytökset

23.1. klo 21.10, Kinopalatsi 9
26.1. klo 21.00, Bio Rex

Jason Becker: Not Dead Yet

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mikä leffa?

Dokumentti kertoo Jason Beckeristä, josta oli tulossa 1980-luvun lopulla kovaa vauhtia eräs maailman arvostetuimmista kitaravirtuooseista Steve Vain ja Joe Satrianin jalanjäljissä. Becker oli juuri julkaissut soololevyn ja liittynyt David Lee Rothin supersuosittuun bändiin, kun hänellä havaittiin yleensä kuolemaan johtava hermorappeumatauti ALS. Beckerille annettiin 3–5 vuotta elinaikaa. Mutta se ei ole koko tarina.

Onko musadiggarilla syytä kiinnostua?

Ellei satu olemaan neoklassisen shredding-kitaroinnin suuri ystävä, dokumentti ei välttämättä tarjoa suuria musiikillisia elämyksiä. Suuria inhimillisiä elämyksiä se sen sijaan tarjoaa, minkä vuoksi elokuvaa uskaltaa suositella kaikille ikään, sukupuoleen ja musiikilliseen suuntautumiseen katsomatta.

Ja onhan dokkarissa toki kyse palavasta intohimosta musiikkiin – niin palavasta, että se tuntuu ylittävän jopa ihmisen normaaleina pidetyt rajat. Elokuvan voi arvella kolahtavan erityisesti ihmisille, jotka ovat joskus tehneet musiikkia itse.

Nuorgamin tuomio

Elokuvan kerronta on tiukkaa ja sulavaa. Vanhat valokuvat on saatu elämään melkein kuin The Kid Stays in the Picture -dokumentissa konsanaan ja vanhat kotivideot ja -äänitykset sekä elokuvantekijöiden nykypäivässä kuvaama materiaali yhdistyvät saumattomiksi osiksi kerrontaa.

Päähenkilö Becker on mielenkiintoinen ja piristävä hahmo: pakkomielteinen musiikin ihmelapsi, joka on samalla aidosti myönteinen, innokas ja avarakatseinen kaveri.

Elokuva kasvaa koiranpentumaisen innokkaan alkunsa jälkeen inhimilliseksi tragediaksi hukkaan menneestä lahjakkuudesta ja – tietysti vielä suuremmassa määrin – poikkeuksellisen suloisen ja elämänhaluisen nuoren ihmisen sairaudesta.

Tai siltä ainakin jonkin aikaa vaikuttaa.

Kuten parhaissa dokumenteissa yleensä, tässäkin tapauksessa totuus on tarua ihmeellisempää ja juoni kätkee sisäänsä useita käänteitä. Potentiaalisesta tragediasta tulee epäsentimentaalinen kuvaus ihmiseläimen parhaista ominaisuuksista ja musiikin voimasta.

Näytökset

23.1. klo 18.15, Kiasma
26.1. klo 21.15, Maxim 2

DocPoint Helsingissä 22.–27.1.2013. Lisätietoja tapahtuman verkkosivuilta.