Nuorgam esittelee: Vinokino-musiikkileffat

Maailman ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen poptähti Jobriath kuului muun muassa Morrisseyn esikuviin.

Maailman ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen poptähti Jobriath kuului muun muassa Morrisseyn esikuviin.

Jo 22. kertaa järjestettävä Vinokino tuo Turun ja Helsingin valkokankaille jälleen kiehtovan kattauksen uutta, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin keskittyvää elokuvaa. 12 pitkän elokuvan joukosta löytyy jälleen useampikin musiikkimaailmaa sivuava filmi, joista tässä esitellään kolme. Näiden lisäksi ohjelmistosta voidaan mainita vielä Toronton queercore-punkliikkeen vaiheita avaava She Said Boom: The Story of Fifth Column.

#1 Bye Bye Blondie

Vuonna 2000 kirjailija Virginie Despentes ohjasi omasta romaanistaan Pane mua kontroversiaalin ja epäonnistuneen filmatisoinnin. Yksitoista vuotta myöhemmin hän tarttui toiseen romaaniinsa, joka on aiheeltaan ja käsittelytavaltaan paljon edellämainittua lempeämpi – ja yhtä epäonnistunut. Seksiä ja väkivaltaa ei nähdä kuin marginaalisesti, mutta samalla puuttuu kaikki se vimma, johon katsojana voisi tunteitaan investoida.

1970-luvun lopulla tutustuneet Frances (nuorena Clara Ponsot, vanhempana Emmanuelle Beart) ja Gloria (nuorena Soko, vanhempana Beatrice Dalle) ovat vuosien saatossa kulkeneet eri teitään. Suosittua puheohjelmaa juontava Frances kutsuu yllättäen Glorian luokseen Pariisiin asumaan, ja kaksikon vanha lempi syttyy nopeasti uudelleen.

Samalla, kun yhteiselo saa kupruja pintaansa, kaivetaan esiin kaksikon kiihkeä menneisyys. Mielisairaalassa toisensa tapaavat, punkia joka solullaan elävät nuoret rakastuvat toisiinsa ja riutuvat lemmessä, jota kukaan anarkistipiirien ympärillä ei ymmärrä. Tupeeratut hiukset ja musta kajali nähdään oireina psyykkisistä ongelmista.

Francesin ja Glorian ailahtelevasta lemmestä puuttuu terä, joka tekisi filmistä mielenkiintoisen. Se kumpuilee, hakien ryppyihinsä kaikupohjaa nuoruudesta, mutta saamatta perattua keskeisiä kipukohtia mitenkään auki. Erityisen vieraaksi jää Frances, jonka aktiivisesta passiiviseksi muuttuva hahmo tuntuu lopulta lähinnä peililtä, jonka kautta Gloria voi kasvaa – tai jättää kasvamatta.

Hienojen näyttelijöiden ohella filmi tarjoaa keskinkertaisen musiikillisen tapetin, joka yhdistelee ranskalaista aikalaispunkia brittiläisiin isoveljiinsä. The Rutsin, Siouxsie and the Bansheesin ja Beurrier Noirin ohella nähdään cameo-roolissa S&M-klubilla esiintyvä Lydia Lunch. Musiikilliset makupalat eivät kuitenkaan kompensoi latteaa, todellisista konfrontaatioista riisuttua ja lopulta tylsää tarinaa.

Musafanin kiima-aste: 40 %
Yleinen kiima-aste: 40 %

http://youtu.be/opNvkxcaH20

#2 Peaches Does Herself

Electroclashin pioneerinä palkittu, provosoivalla tyylillään vihollisia tasaisesti rohmuava Peaches on kaikessa eklektisyydessään herkullinen huomion kohde: artisti, joka vittuilee ja vituttaa, ollen silti yleensä oikealla asialla. Kulleista, pilluista ja anaaliseksistä räppäävä 46-vuotias kanadalainen on uransa aikana rakentanut huhuista, juoruista ja väärinkäsityksistä ympärilleen paksun savuverhon, jota hän ei edes halua puhkoa. Peaches Does Herself on tutkielma niistä artistikuvista, joita tuohon savuverhoon on 2000-luvun alusta lähtien projisoitu.

Konserttitaltiointina se on laadukas. Berliinissä vuonna 2010 taltioitu esitys käy läpi Peachesin koko uran keskittyen niihin imagoihin, joita häneen on vuosien varrella liitetty. Armin Dallapiccolan saksankielisellä luennolla alkava esitys notkahtaa paikallisen Jolly Goodsin riot grrrl -henkiseen Rock Show -vetoon, ennen kuin sängyllä hajareisin istuva Peaches aloittaa oman tarinansa. Vuosi on 1999.

Tätä seuraa huikea, joskin epätasainen, kavalkadi elektroelementtejä, hevikliseitä, seksuaalista kuvastoa, alastomuutta, sukupuolen rajoilla leikkimistä ja häiriintynyttä stand-upia. Jälkimmäisestä vastaa Sandy Kanen lehmityttö, joka kypsän naisen vähäpukeisessa roolissaan on syypää konsertin intensiteetin romahtamiseen. Jotain ihanalla tavalla kamalaa Kanen esityksessä on, vaikka se ei musiikillisesti ansaitsekaan paikkaansa Peachesin show’ssa.

Päätähden esiintyminen on yllättävänkin monipuolista. Laajaa äänialaansa esittelevä räppäri taipuu Lose Youn kaltaisiin voimaballadeihin vaivatta, vaikka ydinosaaminen onkin konsertin päättävän Fuck the Pain Awayn kaltaista voimauttavaa puhelaulua. Ympärilleen Peaches on kasannut osaavan orkesterin, hienon tanssiryhmän sekä sokeriksi pohjalle Dannii Danielsin, kaksimetrisen she-male-jumalan, jota ei voi olla toljottamatta ihastuksissaan.

Levyltä kuunneltuna yksitoikkoiseksi pian muuttuva Peaches on itse ohjaamassaan dokumentissa selvästi elementissään. Kappaleet kaipaavat ympärilleen performanssia, joka tuo niiden provosoivaa seksileikkiä lihallisemmaksi. Kun Peaches viimeisen kappaleen aikana lähtee Berliinin kaduille polkemaan ”fuck the pain away”-säettä toistaen, saavuttavat muoto ja sisältö täydellisen yhteyden. Näin Peaches kuuluukin kokea.

Musafanin kiima-aste: 75 %
Yleinen kiima-aste: 80 %

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 Jobriath A.D.

Rikkinäisestä perheestä New Yorkiin paennut, Hair-musikaalin kautta lyhytikäiseksi jääneeseen folk-yhtye Pidgeoniin ryhtynyt ja siitä soolouralle Jobriath-nimellä edennyt Bruce Campbell on yksi populaarimusiikin unohdetuista kuplista. David Bowien jalanjäljissä psykedeelistä glamrockia tehnyt muusikko sai vetoapua aikansa kovimmalta promoottorilta, Jerry Brandtilta, mutta floppasi lopulta täysin. Tuhansissa katumainoksissa esiintynyt, mediassa loputtomiin hypetetty ensilevy Jobriath ei lopulta yltänyt listoille lainkaan.

Maailmanvalloitusta yritettiin vielä kakkoslevyllä Creatures of the Street, kunnes tiet erosivat Brandtin kanssa ja Jobriath hävisi. Hän palasi vielä kabaree-laulajana Cole Berlin -nimellä, ja yritti startata näyttelijänuraansa, mutta kehnoin lopputuloksin.

Kieran Turnerin kokoama ja Henry Rollinsin juontama Jobriath A.D. on puitteiltaan pelkkä homeinen puhuva pää -dokumentti. Se käynnistyy sarjatulella, jossa enigmaattista päähenkilöä muistelevat läheiset ylistävät hänen ylivoimaista lahjakkuuttaan ja muistelevat 1960-luvun lopun ainutlaatuista henkeä. Jokin oli muuttumassa, ja niin edelleen.

Kun konventionaalisesta kuvakielestä (loputtomia zoomauksia valokuviin ja niiden kieputtelua, järkyttäviä animoituja välijaksoja) pääsee yli, tempaa tarina ainakin paikoin mukaansa. Jobriathin floppi on niin kolossaalinen, ettei sitä ole ottaa todesta. Uskomattomalta tuntuu myös se, että epäonnistumisen suurimmaksi syyksi paljastuu lopulta se, että Jobriath oli julkihomo. 1970-luvun alku salli David Bowien sukupuolileikit ja androgyyniyden, mutta puhdasta ”fairya” ei ottanut omakseen sen paremmin homo- kuin heteroyleisökään.

Musiikillisesti Jobriathin debyytti on tietynlainen helmi. Väärin priorisoitu tuotanto hukuttaa lauluäänen instrumenttien alle ja lyriikat ovat usein hirvittäviä, mutta ainakin kitschin taidonnäytteenä se on ensiluokkainen. HI-virukseen 36-vuotiaana kuollut Jobriath oli lopulta edellä aikaansa, kuten about jokainen dokumenttiin haastateltu tampio jaksaa muistuttaa.

Musafanin kiima-aste: 70 %
Yleinen kiima-aste: 55 %

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Vinokino-näytökset Turussa: Alvarium, 25.10. klo 17; 26.10. klo 19; 27.10. klo 20.30. Näytökset Helsingissä: Andorra, 8.11. klo 19; 9.11. klo 19; 10.11. klo 20.30.