NRGM <3 SXSW – festariraportti lähitulevaisuuden Texasista

Kuvan logo liittyy tapaukseen.

Texasin Austinissa alkaa tänään SXSW-konferenssin musiikkiosuus, jota voi helposti kutsua maailman suurimmaksi showcase-festivaaliksi.

Teimme parhaamme lähettääksemme joukkion nuorgamilaisia Austiniin seuraamaan bändilupausten taistoa ammattilaisten huomiosta. Tavoite oli hieno, mutta menestys jäi heikoksi, koska emme saaneet myytyä torilla tarpeeksi muffinsseja ostaaksemme viittä menopaluu-lentoa Austiniin.

Onneksi apuun tuli Nuorgamin aikamatkustamisen tutkimuskeskus (NATKE), joka lähetti viisi toimittajaamme katsomaan jo ennakkoon, mistä SXSW:ssä oli kyse. Mikä innosti? Mikä harmitti? Sapettivatko kaljahäkit? Tärisikö Texasin maaperä hyppivän yleisön jalkojen alla? Lipuivatko valtavat ruotsinlaivat keikkapaikkojen ohitse?

Intiimien klubiolosuhteiden perään emme voi tällä kertaa haikailla, sillä ne sisältyvät SXSW:n perusluonteeseen.

Ohjastimme viisi aikamatkustavaa reportteriamme tuomaan festivaalilta vastaukset seuraaviin neljään kohtaan.

1) Kerro tuoreen bändin keikasta, jota odotit ja joka täytti odotuksesi
2) Esittele tuoreen bändin keikka, joka ei lunastanut sen ympärillä pyörinyttä hyperulettia
3) Mikä veteraanibändin keikka yllätti sinut jollain tavalla?
4) Mille itsellesi tuntemattoman bändin keikalle eksyit vahingossa ja pidit näkemästäsi kovin?

Iida Sofia Hirvonen:

1) ”Nälän ja korvatulpattomuuden uhalla juoksen kohti täyteenammuttua Elysiumia, jossa soittaa The Men. Odotan, että The Men soittaa lujaa ja The Men tuhoaa korvani. Odotan, että The Men on taas krapulassa ja näen kuinka Nick Chiericozzin ohimolla väräjää kalmainen hiki. The Men on sonnustautunut ennustusteni mukaisesti kulahtaneisiin ruutupaitoihin ja niin on tehnyt puolet yleisöstäkin. Sitten heikotuskohtaukseni nousee yli-inhimilliselle tasolle ja tajuan, etten ole syönyt koko päivänä mitään. Haen hippien kojusta hummusta ja TUC-keksejä. Dippaan keksejä kikhernemössöön niin innokkaasti, että olen kohta ranteitani myöten hummuksessa.”

http://www.youtube.com/watch?v=52AlxrQHk4A

2)Beach Fossilsin kitaraseitit muistuttavat minua The Durutti Columnista ja hyrisevät Austinin auringonlaskussa lupaavan oloisesti. Keikan taika häviää kuitenkin jo ensimmäisen kappaleen jälkeen, kun narkoleptisen oloinen Dustin Payseur alkaa näperrellä kitaransa sijasta iPhoneaan. Tämä ei varsinaisesti yllätä minua, koska SXSW:ssä kaikki hiplailevat älypuhelimia koko ajan. Kävijät tuntuvat olevan intensiivisemmin läsnä Twitterissä kuin keikoilla, ja puolet puheenaiheista menee auttamattomasti ohi, kun internet ei ole jatkuvasti käsillä. Tunnen itseni toisen luokan kansalaiseksi viisi vuotta vanhan puhelimeni kanssa ja ajaudun parantamaan turhautumistani SXSW:n Come as you are -joogatunnille. Viereisellä matolla joogaa Grimes!”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

3)The Magnetic Fieldsin esoteerinen varietee muistuttaa kesäteatterimaisuudessaan miltei häiritsevän paljon The Flaming Lipsin tai Of Montrealin festarikeikkoja. Stephin Merrittin yhtye on pukeutunut viittoihin ja lavalta löytyyy rekvisiittaa kristallipallosta laavalamppuun. Vastailmestyneestä Love at the Bottom of the Sea -albumista huolimatta setti koostuu hitikkäimmistä poiminnoista yhtyeen koko tuotannon varrelta. Viimeisenä kappaleena soivan Take Ecstasy With Men aikana näkökenttäni peittyy tekohöyhenistä, joita konfettikone ampuu yleisöön.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

4) ”Hukattuani paperilapuille tulostamani festariohjelman kulutan valtaosan lauantaipäivästä päämäärättömään festarialueella haahuiluun. Laahustan kosiskelevasti nimetyn Institutional Prostitutionin keikalle. Kaksi lettipäistä kanadalaistyttöä hakkaa syntetisaattoreidensa efektinappuloita ja sähkörumpuja kuin Safri Duo konsanaan. Shamanistinen kiljahtelu täyttää ilmanalan, jossa väreilee outo vaaran tuntu.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Joonas Kuisma:

1) ”Raahustin lyijynraskaasta jetlagista kärsien (olin juuri saapunut ensi kertaa festivaalialueelle) katsomaan Shimmering Starsia Hotel Vegasiin. Sisällä oli sietämättömän lämmin. Ukosti ja ohimoita särki. Tilasin kylmän Miller Liten. Rory McCluren johtama tyylikäs vancouverilaisryhmä nousi pienelle hämärälle lavalle. Se soitti koko Violent Hearts -debyytinsä. Kaiutetut kitarat, surfrock-vaikutteet ja kahden minuutin kappaleet. Olin helvetin onnellinen ollessani vihdoin Texasissa.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

2) ”Perjantai, 01:00 ja Red 7:n Sony Club. Olin tullut katsomaan skandinaavista väriä edustavaa Niki & The Dovea. Ruotsalaiset valittiin BBC:n Sound Of 2012:iin ja sitä on verrattu luonnollisesti esimerkiksi The Knifeen. Festivaaliyleisö oli valmiina juhlimaan. Jim Beam oli tehnyt tehtävänsä. Duo ilmestyi jonnekin savun ja spottien sekaan. Potikoiden kääntelyä, laiskoja ambient-biittejä ja suppressoitua energiaa. Poistuin kolmantena kuullun Gentle Roar -biisin jälkeen ja lähdin etsimään jatkobileitä.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

3) ”Torstai, puoliyö. Clap Your Hands Say Yeah oli saanut yllättävän hyvän slotin ja pitkän soittoajan (1,5 h). Muistin kuunnelleeni sitä viimeksi seitsemisen vuotta sitten ja ajattelin, että lavalle nousisi ryhmä kehäraakkeja indiesetiä. Vaan ei. Brooklyniläisten kitararockin sointi kuulosti edelleen jotenkin validilta, kiteytyneeltä, energiseltä, ja se teki minut onnellisiksi. Kun Home On Ice alkoi soida setin loppupuolella, kyynelehdin jo Miller Lite -tuoppiini.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

4) ”Lauantai, kello 23:10, The Iron Bear. Lauteille nousi Electric Flower. Minua ahdisti. Halusin olla katsomassa White Denimiä toisella lavalla, mutta olin tavannut savusilmäisen Deannan Losista, jonka mukaan nyt nähtäisiin ”the biggest breaktrough of the festival”. Lähelle päästiin. Bändi oli tyypillinen kitara ja rummut -duo, jonka yhdisti stephenmalkmuslaisen biisinkirjoittamisen The Black Keysin ilmaisukeinoihin. Keikka oli hikinen, tiivis ja intensiivinen. Circles-biisin eeppisen soolon kohdalla olin jo fani.”

http://www.youtube.com/watch?v=Yi355SBp6xY

Antti Lähde:

1) ”Käytin kaikki festivaalipäivät vakuutellakseni ihmisille Carter Tanton -nimisen artistin neroutta. Myyntipuheeni oli niinkin nerokas kuin että “se on vähän niin kuin Kurt Vile tai Ryan Adams, mutta parempi”. Ainoat, jotka myyntipuheeni “ostivat”, olivat paikallisessa irlantilaisbaarissa Guinness-tuopin ääressä omaa alemmuudentunnettaan purkaneet Kurt Vile ja Ryan Adams. “Kaveri”, he sanoivat kuin yhdestä suusta, “olet oikeassa. Carter Tanton on parempi kuin me molemmat yhteensä.” Skoolasimme ja perustimme sivuprojektin.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

2) ”Vaikka olisin halunnut mennä katsomaan samaan aikaan esiintyttä Araabmuzikia, Bear in Heavenia, Cavemania, Django Django, El-P:tä, Forest Fireä tai Grimesia (en koskaan päässyt puhelinluettelon paksuisessa ohjelmalehtisessä g-kirjainta pidemmälle), kuohuviinipäissään krebaava seuralaiseni raahasi minut väkisin Das Racistin keikalle. Vieressäni elämöivä rillipää vertasi bändiä De La Souliin ja huusi: We at Pitchfork think this is the shit! Kohautin olkiani ja sanoin: I shrug my straws. We at Nuorgam think this is just shit.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

3) ”Austinissa kun oltiin, en voinut jättää kotikentällään esiintyvän And You Will Know Us by the Trail of Deadin keikkaa väliin, vaikkei se enää pariin olympiadiin ole suosikkibändini ollutkaan. Kun Conrad Keely keikan päätteeksi puhkesi bändin mestariteoksen, kymmenen vuoden takaisen Relative Waysin uljaaseen kertosäkeeseen, havahduin kaulailleeni jo hyvän tovin Gorilla Biscuits -paitaista teksasilaismörökölliä ja nostalgisoineeni tippa linssissä sen aidon ja alkuperäisen emon perään.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

4) ”Koska toteemieläimeni on kapybara, tuo maailman jyrsijöistä valtavin ja ylimielisin, laskin alleni antisipaatiosta, kun näin esiintyjälistassa sanan Capybara. Raivasin oitis tieni 18th Floor -baariin, jonka lavalla pönötti neljä noin kolmekymppistä miestä, jotka pettymyksekseni eivät huokuneet kapybaramaista valtavuutta tai ylimielisyyttä. Mutta onnekseni he soittivat kohteliasta valkoisen miehen indiepoppia, tuosta musiikinlajeista helpointa, joten join vielä kuusi kaljaa ja kuvittelin, että se olisi The Shins.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Oskari Onninen:

1) ”Eläköön etsivä musikaalinen nuorisotyö, joka pelastaa syrjäytyviä tuottajia makuuhuoneistaan! Clams Casino ja The Weeknd ovat kaikille tuttuja jo viime vuodelta. Onneksi lisää tulee, tuoreimpana Kwes, joka rap- tai r&b-tuotannon sijaan ampuu soulia bittiavaruuksiin. Esiintyessään britti ei juuri läppärinsä takaa paennut, mutta silti kytevä nerous välittyi ja pakotti nyökyttelemään tyytyväisenä. Menneisyyden ja tulevaisuuden leikkauspisteessä valtava sielu liimaa äänisirpaleet kokonaisuuksiksi, ja nouseva tähti syttyy räjähdysmäisesti. Kuin TV on the Radioon oltaisiin saatu HD-lähetykset!”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

2) ”Gayngsin AOR-karvanaamat alisuorittajadiskoilemassa kiinnostivat kovin. Poliçan soundissa pyörähtelivät autotunessa kyllästetyt chromaticsit ja nitejewelit, mutta niiden lasipöytädiskoon verrattuna Poliça oli kuin vetäisi vehnäjauhoa nenäänsä ruplasetelillä. Bändi näytti itsekin tajunneen vaikutteidensa trendikkyyden, sillä se pyöritti taustavisuaaleina Driven yläilmoista kuvattuja autoilukohtauksia yhdisteltynä bändin kasaritypografisen logon esittelyyn. ”Pellet”, tuhahtelen, käytän kaikki juomalippuvarantoni raivokänneihin ja täytän siinä sivussa Twitterini hallitsemattomalla Poliça-inholla.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

3) ”Olin elänyt oletuksessa, että ainut M. Wardia laimeampi akti on She & Him, jossa Ward yritti heikoin tuloksin piilottaa tylsyyttään Zooey Deschanelin hymyn taakse. Torstai-iltaa starttaillessani eksyin kuitenkin katsomaan, kuinka Ward oli noussut folk-ankeilun ikeestä kohti pop-klassisismia. Mieleen tuli paikoin The Magnetic Fields, odotukset Wardin huhtikuista Wasteland Companion -levyä kohti triljoonakertaistuivat ja fiilistelin loppuillan kaikille vastaantulijoille yllätyksen voimakkuutta – unohtamatta haukkua samalla She & Himiä.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

4) ”Stalkkaaja kun olen, seurailin Austinissa kierrellyttä Zola Jesusta ja näin hänen menevän Mohawk-klubille. Klubilla soitti Light Asylum, jonka jälkeen en ihmettelisi lainkaan, vaikka Zola olisi tullut keikalle ideoiden nyysiminen mielessään. Vaikka vieressäni seissyt cyberhipsteri väitti bändin olevan jo vanha juttu, sen debyytti ilmestyy vasta toukokuussa. Laulaja Shannon Funches oli kuin goottiversio Grace Jonesin kyborgi-androgyniasta. Duon jäinen syntikkapop vaihteli John Foxxin dystooppisen new waven ja cronenbergiaanisen italon välillä. Light Asylumin soidessa koin juuri sellaisen goottiherätyksen, jonka varalta olen kantanut mustaa huulipunaa kangaskassissani vuosikaudet.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Arttu Tolonen:

1) ”Skrillexin keikalta odotin ulkopuolisena tarkkailijana mahdollisuutta todistaa initiaation läpikäyneiden akolyyttien hurmiota. Matkan päästä. Ja näin kävi. Brostepin kruunaamaton kunigas otti droppinälkäisen yleisönsä suvereenisti ja sai koko paikan myvimään O MY GOD juuri oikeassa kohdassa Scary Monsters and Nice Sprites-kappaleessa. Showta haettiin ja se saatiin. Maistui hyvältä korianteripitoisen salsan kera. Omanlaisensa dinner theater tämäkin.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

2) ”2:54:n rahkeet eivät riittäneet synnyttämään järisyttäviä muistijälkiä niinkin ruuhkaisessa miljöössä kuin SXSW. Bändin näppärän vaihtoehtojurnutuksen olisi pitänyt toimia kuin häkä perjantain aamuyössä, mutta ehkä aikaero teki sitten tepposet. Tai sitten biisit kaikki kuulostavat oikeasti samalta. Salsa ja maissilastut kiinnostivat enemmän.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

3) ”The Jesus and Mary Chainia on vaikea kuvitella soittamaan lämpimään ja kuivaan ilmanalaan. Tai soittamaan ollenkaan. Bändi yllätti siinä, että Reidin veljekset olivat molemmat tietoisia ympäristöstään mutta sietivät silti toisiaan. Feedback-myrsky sopi hiekkaisille alangoille yllättävän hyvin. Onneksi tacoissa oli paljon korianteria.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

4) ”Hanni El Khatib nimenä kiinnitti huomioni, koska pidän arabialaisesta musiikista. Mies soittaa kuitenkin garagerockin, bluesin ja doo wopin sekoitusta. Biisit sekoittivat sopivasti sokeria ja särmää. Varsinkin Build. Destroy. Rebuild pääsi oikeuksiinsa livenä. Ennen skeittifirman CD:nä työskennellyt mies oli hieno löytö. Kaljanjuontimusiikkia pienellä korianterivivahteella.”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jos joku onnekas seuraa reaaliajassa SXSW:n musiikkiesityksiä paikan päältä, annamme hänelle luvan raportoida aikamatkareportaasimme paikkansapitävyydestä alla olevaan kommenttikenttään.