Diskografiat

New Order – feenikslintu tanssilattialla

New Orderissa on aina hauskaa. On on.

New Orderissa on aina hauskaa. On on.

Mitä tekisit sen jälkeen kun yhtyeesi on julkaissut kaksi suoralta kädeltä klassikkostatuksen ansaitsevaa levyä, ura on hurjassa nosteessa, ja orkesterisi enigmaattinen laulaja päättää lähteä tästä maailmasta oman käden kautta? Kitaristi Bernard Sumner, basisti Peter Hook ja rumpali Stephen Morris joutuivat tämän kysymyksen eteen keväällä 1980 Ian Curtisin siirryttyä Valhallan hiippakuntaan. Onneksi he päättivät yrittää uudestaan, vaihtaen nimensä ja tyylinsä. Joy Divisionin vakuumipakattu klaustofobia sai jäädä lähtökohdaksi, mutta tyyliä oli laajennettava. Morrisin tyttöystävä Gillian Gilbert pestattiin kosketinsoittajaksi ja kolmikon ura sai jatkua nimellä New Order.

Miettikää mainitsemiani neljää henkilöä yhtenäisenä yksikkönä, sillä he jakavat parrasvalon tasa-arvoisesti. New Orderin ääridemokraattinen joustavuus ja tasapaino eivät olleet missään nimessä ainoat asiat, jotka johtivat suuruuteen – tärkeänä lisänä oli aivan uudenlainen visio konemusiikin ja rockin yhdistelmästä: yhtyeen ensimmäisen vuosikymmenen huippukohdat eivät ole pelkästään oman aikakautensa määrittäviä mestariteoksia, vaan kokonaisen tyylin peruskiviä. Rockyhtye tanssimusiikissa -konsepti on lähtöisin pitkälti täältä, ja kukaan ei vienyt sitä niin pitkälle tai tehnyt sitä niin tasaisen loistavasti kuin New Order.

Mutta kaikkea ei tehty tanssilattiaa varten, ja tässä onkin Manchesterin kaksipäisen kotkan ydin. Uraauurtavat 12”-singlet eivät päätyneet ennen vuoden 2008 remasteroitujen levyjen julkaisua pitkäsoitoille. Ennen näitä levyjä avain yhtyeen tuotantoon oli täydellinen kokoelma Substance, jonka roolia ei voinut haastaa. Uudelleenjulkaisujen jälkeen tilanne ei ole aivan sama, ja kehotankin hankkimaan vuosien 1981–89 levyistä tuoreet painokset. Substance ei siltikään käy turhaksi – se on kappale kappaleelta täyttä taivasta, remasteroitu tai ei.

KIITETTÄVÄT

Substance (1987)

Substance on yksinkertaisesti Graalin malja, täydellinen kuvaus New Orderista tanssimusiikin pioneereina. Sen ensimmäinen levy on joka suhteessa virheetön. Se on tarpeellinen tupla myös siksi, että se kertoo täysin eri tarinan kuin yhtyeen levyt. Täällä ne ovat: Ceremony, Everything’s Gone Green, Temptation, Blue Monday, Thieves Like Us, The Perfect Kiss, State of the Nation, Bizarre Love Triangle ja True Faith. Kahdeksan ylimaallisen loistavaa, loputtoman tanssittavaa klassikkoa, joista monen parhaat versiot ovat ainoastaan tällä kokoelmalla.

Tupla toiselta levyltä taas voi tutkia bändin pimeää puolta: tänne on haudattu yön pimeisiin hetkiin aina sopivat In a Lonely Place, Procession, Cries & Whispers, Hurt, Murder ja 1963.

Kun remasteroidut painokset New Orderin levyistä ilmestyivät, jäi Substance altavastaajan asemaan: siitä on olemassa vain 25 vuotta vanha painos. Silti, en keksi yhtä ainoaa syytä miksi se ei kuuluisi jokaisen 1980-luvun musiikista yhtään kiinnostuneen levyhyllyyn. Mutta muistakaa, nämä ovat pidennettyjä remixejä – jos haluatte lyhyet pophitit, vuoden 2005 Singles on siihen tarpeeseen sopivin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Power, Corruption & Lies (1983)

Jos yksi New Orderin levyistä tulee nostaa ylitse muiden, se on vajaat kaksi kuukautta Blue Mondayn jälkeen ilmestynyt Power, Corruption & Lies. Eikä se edes kaipaa koko Blue Mondayta tehdäkseen lähtemättömän vaikutuksen.

Power, Corruption & Lies ei ole paljoakaan pirteämpi levy kuin Closer tai Movement, mutta epätoivon sijaan se kylpee kaiken peittävässä kyynisyydessä. Osumatarkkuuden ollessa korkeimmillaan bändin historiassa kuulija saa kahdeksan loistobiisiä: The Village polyrytmeineen on New Orderia tarttuvimmillaan, 586 ja Ultraviolence vievät materiaalia yhä elektronisempaan suuntaan, ja Leave Me Alone on ensimmäinen Temptationin kaavaa yhtä hyvin käyttävä laulu. Levyn ehdoton mestariteos on kuusiminuuttinen krauttihuurre Your Silent Face joka ei vaivaudu antamaan enempää kuin kaksi synkkää säkeistöä ja sokaisevalta auringonvalolta kuulostavan instrumentaalikertosäkeen.

Power, Corruption & Lies yhdistää New Orderin lähtökohdat ja antaa selvän suuntaviitan tulevaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Brotherhood (1986)

Low-Lifen teknoilut jätettiin hetkeksi marinoitumaan Brotherhoodin takia. Syntsat saivat jäädä taaemmaksi ja New Order indiebändinä sai luvan näyttää kyntensä levyn alkupuoliskolla – Paradise, Weirdo, As It Is When It Was, Broken Promise ja Way of Life tuottavat perättäin asetettuna melkoisen euforianpuuskan. Jokaisessa on ensikuulemalta tarttuva melodia ja mukaansatempaavuus. Konevoittoisemman jälkipuoliskon toimiessa myös hyvin tuloksena on kokonaisuus, joka haasraa Power, Corruption & Liesin aseman yhtyeen parhaana levynä.

Nykyperspektiivistä tarkasteltuna Brotherhood on kestänyt selvästi paremmin aikaa kuin muut viidestä ensimmäisestä levystä, ja New Orderin kitaravoittoinen puoli tulee sillä esille kaikkein parhaiten.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Movement (1981)

Vaikka kyse onkin pienistä liikkeistä, Movement on paljon enemmän kuin pelkkä Ian Curtisin ruumiinvalvojaisista saatu krapula. Soundeiltaan se on vähemmän klaustrofobista ja useampaankin suuntaan avautuvaa kuin Joy Division – lähes kaikkiin kappaleisiin on sisällytetty ainakin pari yllättävää käännettä, jotka rikkovat monotonisuuden vaaran. The Him vaihtelee tribaalirumpujen ja räjähdyksien välillä rajummin kuin Joy Division koskaan, ja Truth on varovainen elektronisen instrumentaation koe. Ja jos Chosen Time, I.C.B sekä Doubts Even Here kuulostavat täysin Joy Divisionilta niin mitäs siitä, tämä bändihän sattuu omistamaan kyseisen tyylin ja toteuttamaan sitä yhä mainiosti.

Movement jää hieman etäiseksi ja kylmäksi, mutta oli välimatka miten pitkä tahansa, sen hienous on nähtävissä. Tätä New Order oli ilkeimmillään, ja siksi myös melko ainutkertaista – Movementin jälkeen yhtyeen ura hahmottui paljon pirteämpien tunnelmien ympärille.

Samaan aikaan julkaistuilla singleillä piilee useampikin todella tärkeä kappale: ensin klassikkosingle Ceremony ja sen b-puoli In a Lonely Place, joka on post-punkin pelottavimpia kuusiminuuttisia. Everything’s Gone Green on yhtyeen ensimmäinen kunnon kastautuminen konemusiikkiin. Yksi kappale tältä ajalta on lopulta ylitse muiden: Temptation. Tuo katkeransuloinen kulmakivi hioi huippuunsa iloa purskahtelevan musiikin ja haikean tunnelman yhdistelmän; kaava jonka orkesteri tuli toistamaan ainakin kymmenisen kertaa lähes yhtä hyvin tuloksin. Sitä voinee pitää New Orderin soundin ilmentymänä.

Sitäkin suuremman vaikutuksen teki artikkelin julkaisupäivänä 30-vuotispäiväänsä viettävä Blue Monday, jolle Nuorgam onkin antanut jo varsin paljon ylistystä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

HYVÄT

Low-Life (1985)

Tai, ”se levy joka avasi peliä”. Hyvin avasikin: Love Vigilantes on selkeydeltään ja suoraviivaisuudeltaan iso hyppy edellisistä töistä, ja sitä seuraa lyhyenäkin versiona voitokas The Perfect Kiss. Sunrise on bändin parhaita paluumatkoja post-punkiin: sen kuusiminuuttinen tykittely ennen ambientia lähentelevää Elegiaa muodostaa mainion kontrastin levyn keskellä. Lopussa Sub-Culture ja Face Up vievät aloitetun tehtävän kunnialla loppuun, ja New Orderista oli viimeinkin muodostunut helpommin lähestyttävä popbändi. Low-Lifen äänimaailma on kärsinyt todella pahasti, ja seuraavalle levylle valittiinkin onneksi orgaanisempi lähestymistapa.

The Perfect Kiss tuntuu kuitenkin rampautuneelta ja katkonaiselta alle viisiminuuttisena, ja syy siihen selviää aika pian kun kuulee pidemmän version – ja koska niitäkin on useita, tarkennan puhuvani siitä pari sekuntia yli kahdeksan minuutin kestävästä versiosta. Jos 1980-luvun parasta 12-tuumaista etsitään niin en keksi yhtään kappaletta joka pystyisi haastamaan sitä. Täysin selittämättömistä syistä Low-Lifen bonuslevy sisältää surkeasti remasteroidun yhdeksänminuuttisen, joka onnistuu katkaisemaan siivet lopun kaksiminuuttisesta jumaluudesta. Paras versio löytyy Substancelta.

The Perfect Kissin työnimi? ”My Cock’s as Big as the M1” tietysti.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Technique (1989)

Acid house nousi Brotherhoodin jälkeen pian parrasvaloihin, ja New Orderille ei ollut ongelma tehdä levyä, joka sopisi täydellisesti ajan vaatimuksiin. Ainoa miinus? Fine Time, joka onkin pahemman kerran vanhentunut. Heti sen jälkeen ollaan taas onneksi totutun loistavalla tiellä, ja Technique lienee kaikkein tanssittavin levy, jonka New Order koskaan teki. Sen parhaat hetket, Love Less, Round & Round, Run, Vanishing Point ja Dream Attack ovat ehdotonta kuultavaa.

Noin paljon ylistystä, miksi vain hyvä arvosana? Jaksan kornia kasarisyntsaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Suuremman sietokyvyn omaavat kuulijat voivat nostaa Techniquen mielessään kiitettävien lohkoon saman tien.

Technique nosti New Orderin suosiota ennestään, ja vuonna 1990 saatiin kuulla jalkapallon maailmanmestaruuskisoja varten tehty World In Motion – New Orderin ainoa singlelistan ykkössijoitus. Bändin taidot olisivat varmasti muutenkin vieneet biisin top kymppiin heittämällä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Get Ready (2001)

Pitkän tauon jälkeen yhtyeen jäsenet eivät enää muistaneet toistensa sormia kauloillaan, vaan yrittivät uudestaan. Get Ready onkin selkeä nousu Republicin laahauksesta. Sumnerin kitara pääsee esille paljon enemmän kuin millään levyllä sitten Brotherhoodin a-puolen, ja tuo musiikkiin huomattavasti lisätekstuuria. Primitive Notionin, Slow Jamin ja Turn My Wayn pohjana ei olekaan Peter Hookin loputon ketteryys. Mikään kappale kuitenkaan nouse tähtiin saakka, mutta Get Ready on tasaisen miellyttävä.

Levyn tunnetuimmat raidat ovat singlet 60 Miles an Hour ja Crystal – voitte testata mieltymystänne Get Readyyn näiden kahden avulla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Waiting for the Sirens’ Call (2005)

Uran oletettavasti viimeinen levy vetää nuorallatanssiesityksen, mutta pienestä horjumisesta huolimatta albumilta löytyy paljonkin ilon aihetta.

Who’s Joe ja Dracula’s Castle eivät kuulu niihin ilonaiheisiin – ne tuntuvat enemmänkin luovan ummetuksen monumenteiltä. Mutta se tuskin haittaa – nimikkokappale osuu samaan kultasuoneen mihin Temptation lähes 25 vuotta sitten. Muut singlet, Krafty, Jetstream ja Turn muodostavat mainion neljän suoran. Working Overtime päättää levyn nopealla kolmen minuutin pyrähdyksellä. Waiting for the Sirens’ Call kuulostaa parhaimmillaan yhtä spontaanilta ja helppokulkuiselta kuin klassikkolevytkin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

VÄLT[ET]TÄVÄT:

Republic (1993)

Neljä vuotta Techniquen jälkeen kauppoihin saapui Republic, joka on korkeista listasijoituksistaan ja myyntiluvuistaan huolimatta ehkä New Orderin hengettömin julkaisu. Tässä vaiheessa bändi laahaa jo jälkijunassa, koukut puuttuvat ja juuri mikään ei erotu edukseen. Edes singlet eivät aina onnistu – Ruined in a Day on keskinkertainen ja Spooky puhtaasti nolo. Loput levystä on New Orderia automaattiohjauksella vailla inspiraatiota.

Sameus katoaa vain hetkeksi – ensimmäinen single, Regret, on bändin kruununjalokiviä, ja sen uudelleenkuunteluarvo on sen verran korkealla että sen tarkistamiseksi on hyvä etsiä kaukoputki. Tälläkin laululla New Order tosin onnistui ampumaan itseään pahasti jalkaan asettamalla sen levyn avaajaksi.

Republicin kiertue oli bändin kemian kannalta katastrofaalinen, ja Reading Festivalin keikan jälkeen tulikin ilmoitus siitä, että New Order on toistaiseksi tauolla. Akkujen lataaminen kesti kahdeksan vuotta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!