Neljä sooloa*, jotka tekevät Eric Claptonista maailman parhaimman kitaristin

Sanovat minua hidaskädeksi.

* Ja se viides soolo, joka pitäisi unohtaa.

66-vuotias Eric Clapton on varmaankin yksi maailman helpoimmin pilkattavista kitaristeista, eikä toki syyttä. Selvää on, että Claptonin uran parhaat hetket mahtuvat päihteidensekaisille 1960- ja 1970-luvuille ja toisin kuin viinille, joka paranee, Claptonille näyttää käyvän vanhetessaan päinvastoin.

Varsinkin surullisenkuuluisan Unplugged-levyn ja siltä nousseen valtavan Tears in Heaven -hitin jälkeen tosifanikin on joutunut myöntämään, että peli on menetetty. Kun tähän soppaan lisätään vielä vanhemmat wonderfultonightit ja muut itkuvirret, on Claptonista esitetty kritiikki vähintääkin oikeanlaista.

Huolimatta kaikesta menneisyyden hutusta, soolokitaristina Clapton on aivan ykkösluokkaa. Kriitikot iskevät hampaansa aina miehen heikkoihin lenkkeihin: lavashow ei ole kovin taiturimaista, soolot ovat parhaimmillaan vain kierrätettyä ja päivitettyä bluesasteikkoa ja biisit, no, ovat mitä ovat. Jos et kuitenkaan mitään muuta Claptonilta pysty kuuntelemaan, niin kuuntele ainakin seuraavien biisien soolot.

Olemme tehneet tehtävästäsi helpon: voit napata kuulokkeisiisi vain soolon, eikä sinun tarvitse edes kuulla sitä ympäröivää tauhkaa.

1. White Room

http://www.youtube.com/watch?v=uGZeqwdWoeo#t=4m00s

Wah-wah lienee kitaraefekteistä se eniten tunteita herättävä. Jokaisen amatöörin hankintalistalla heti säröpedaalin jälkeen komeileva Cry-Baby (tai sen halpisversio) on väärissä käsissä tappava verme, joka pitäisi ilman muuta alistaa samanlaisen myyntiluvan taakse kuin vaikkapa ampuma-aseet.

Hendrix hanskasi wahinsa, mutta eipä Claptonkaan jää yhtään huonoksi kakkoseksi. Creamin White Roomin soolo on sekä Claptonin tyyliä että wahinkäyttöä parhaimmillaan. Tässäkään soolossa ei supernopeudella kikkailla, mutta Claptonin sooloonsa syöttämää tunnetta on Satriani–Vai-tyyppisten vasenniplaajien mahdotonta ympätä mukaan.

2. Bad Love

Videon upottaminen estetty, joten katso se tästä linkistä.

Claptonin soolotuotanto on mittavaa, mutta silti melko vaatimatonta miehen superbändeihin Creamiin, Yardbirdsiin ynnä muihin, verrattuna. Ja mitä vanhemmaksi Clapton on tullut, sitä heikommaksi on soololevyjen anti käynyt. Yksi poikkeus on kuitenkin joukossa ja se on vuonna 1989 ilmestynyt Journeyman, jonka hienous tiivistyy Bad Love -nimiseen kappaleeseen. Biisissä on kaikki mahdolliset ja mahdottomat kasarielementit – muun muassa Phil Collins rummuissa.

Bad Loven soolo ei ole oikeastaan lainkaan claptonmainen ja ehkä juuri siksi se on niin hieno. Soolo on ensinnäkin vain vajaan puolen minuutin mittainen ja on ehkä moderneinta kitarointia mihin Clapton pystyy. Soolo menee kovaa ja korkealta, ja itse asiassa otelaudan nauhatkin tuntuvat vauhdin huumassa loppuvan kesken.

3. I Shot the Sheriff

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

I Shot the Sheriffin liveversion soolo on juuri sellainen, joita Clapton-fanit rakastavat ja Clapton-vihaajat vihaavat. Soolo alkaa hitaasti tyhjästä, kestää hemmetin pitkään ja nousee huipennukseen loppua kohden. Silti soolossa on kaikki olennainen Claptonin soittotyylistä: slowhandmaisen tarkasti mietittyjä nuotteja (”tärkeintä ei ole se mitä soittaa, vaan se mitä jättää soittamatta”) sekä niin nopeaa tilutusta kuin Claptonin vanhoilla sormilla vain on mahdollista.

Koska soolo on lähes neljän minuutin mittainen, ohessa ohje soolon tulkintaan:

5:10–6:45 Alkulämmittely. Perusblueskikkailua pienellä rytmihöystöllä kuorrutettuna. Joukossa muutama reggaeklisee.

6:45–7:45 Nostatus. Nyt laitetaan jo vähän vauhtia ja tunnelmaa kehiin. Sooloon tulee mukaan Claptonille tyypillisiä venytyksiä sekä hidaskäden tilutusta.

7:45–8:00 Jankkausosa.

8:00–8:51 Nostatus II. Soolo alkaa nousta loppua kohden. Orkesterikin tajuaa, että sooloilija tarvitsee apuja. Hieno lopetus kaiken kaikkiaan.

4. Same Old Blues

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Tällä videolla soittaa ainakin kolme tähden statuksen saanutta kaverusta, mutta silti show on vain yhden miehen. Mark Knopflerin ilmeistäkin jo näkee, että peli on hävitty Claptonille. Jos tätä kuunnellessa ei tule tippa linssiin, niin ei sitten mistään. Edelleenkin: kuunnelkaa Claptonin satumaista säveltajua ja sitä, miten jokainen sävel on tarkkaan oikeaan kohtaan mietitty. Soitannossa on virtuositeettiä, mutta tavalla, jollaiseen Vai–Satriani–Speedy Keinonen -akselilla pystytään vain märissä unissa puolenyön jälkeen. Soolo on blues-Claptonia parhaimmillaan.

Ja se viides, joka pitäisi unohtaa

1. Layla

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Laylan soolon keskellä tapahtuvaan sävellajin muutokseen liittyy muuan hauska legenda, jonka todenperäisyyttä on turha kyseenalaistaa. Luonnollisestikaan näillä liksoilla en jaksa googlailla, mutta biisiä tarkemmin kuunnellessa Layla vaihtuu lähes kokonaan toiseksi kappaleeksi puolivälin kieppeillä. Virallinen selitys on luultavasti tylsempi, mutta epävirallisen tarinan mukaan Clapton lainasi pianoriffin melodian naapuristudiossa nauhoittamassa olleelta Eagles-orkesterilta. Tiedä häntä, hauska juttu kuitenkin.

Alkuperäinen levyversio, jossa soittaa myös Duane Allman, on aivan klassikko, mutta sen sijaan tämä liveveto jostain 1990-luvun puolivälistä ei napsu ihan maaliinsa. Soolo alkaa ajassa 4:58 ja jo kohdassa 5:29 se alkaa mennä niin sanotusta päin helvettiä. Unohdettuja nuotteja ja löysiä bendauksia. Huumorimiehenä Clapton osaa toki itsekin nauraa mokailuilleen.

Eric Clapton esiintyy Hartwall Areenalla 6.6.

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress