Flow-muistoja

Nämä 75 Flow-keikkaa eivät unohdu – Osa 3: Myrskyn jälkeen on poutasää 2015–2017

”Jenny Hval vaeltaa kappaleesta toiseen, sukeltaa sukkahousuun ja sieltä ulos ja kuvaa iPhonella yleisöä sekä itseään. Musiikki on kaunista.”

Viidestoista Flow Festival järjestetään tasan kolmen kuukauden kuluttua. Sen kunniaksi Nuorgamin kirjoittajat kaivelivat muistilokeroistaan välähdyksiä henkilökohtaisen Flow-historiansa tärkeimmistä hetkistä. Keikat ovat järjestyksessä festivaalivuoden mukaan.

#51 Arthur Russell’s Instrumental Show – Heikoilla jäillä (2015)

Arthur Russell oli paitsi suosikkimuusikkoni, mahdollisesti myös maailman paras ihminen ja muutenkin nerokas tyyppi, joka häsäili ja ähersi häsäilemistään ja ähertämistään, eikä oikein koskaan saanut mitään kunnollista aikaan – mitä nyt satoja, tuhansia, kymmeniätuhansia tunteja, kuka ties miljoonia tunteja sinne päin sohellettuja biisiaihioita, jotka olivat kuin arkisen elämänpiirimme ylle pingotettuun harsoon hosuttuja sattumanvaraisia viiltoja, jotka paljastivat tietoisuutemme ulkopuolella piilevän ylimaallisen kauneuden täydellisen sanallistamattomalla tavalla, etten paremmin sanoisi.

Vuonna 1992 Russell mm. kuoli ja kupsahti AIDSiin – mutta onneksemme hänellä oli ystäviä, jotka tiesivät köyhänä ja tuntemattomana edesmenneestä disko-buddha-bubblegum-klasari-house-ambient-sellisti-kamustaan kaiken yllä mainitun ja ryhtyivät vuosituhannen vaihduttua ja Russellin tähden kirkastuttua soittelemaan hänen musiikkiaan (ymmärrettävää, koska parempaakaan ei ole).

Voimalassa Russellin ystävät esiintyivät teemalla Instrumentals. Ohjelmisto koostui siis modernista klassisesta, jollaisen parissa Russell vielä 1970-luvun puolivälissä aherteli. Peter Gordonin (Love of Life Orchestran) johtamassa kokoonpanossa oli hyvää ryhmää kitaristi Rhys Chathamista pasunisti Peter Zummoon, DFA-häärääjä Gavin Russomiin ja The Modern Loversin Ernie Brooksiin.

Nimekkäistä soittajista huolimatta musiikki oli herkkää ja haurasta, kuin peuranvarsan teputtelua heikoilla jäillä – eli juuri sellaista kuin pitääkin. Postuumisti julkaistu Instrumentals-levykin kuulostaa siltä kuin instrumentit alkaisivat Pet Sounds -sessioiden tauottua luritella aamuyön hämärässä itsekseen, niitä näitä, melodiankaltaisia, ihmisiltä salaa.

Istuskelin, kuuntelin, nautin. Yhdessä vaiheessa bongasin yleisöstä tuttavani, joka loikki ohitseni murtuneen näköisenä, sanaakaan sanomatta.

Eikö kelpaa, ihmettelin. Ei kai hän, järkevänä pitämäni ihminen, ole sivistymätön moukka?

Ei sentään. Tunnekuohu vain oli muodostunut ylivoimaiseksi, oli pakko päästä pois. Liiankin kaunista voi näet olla. (Antti Lähde)

#52 FKA twigs – Lipeäminen lokeroista (2016)

”Koreografioita seuraamalla saattoi kuvitella hetken ajan tajuavansa, miten Twigs suhtautuu sanoituksissaan esille ottamiinsa tapahtumiin.”

FKA twigs oli perunut vuoden 2014 Flow-keikkansa, mutta pettymys paikattiin onneksi kaksi vuotta myöhemmin. Perunut Twigs kupli vielä pinnan alla avantgarde-r&b-tuikkeena, mutta kasvoi vain kahdessa vuodessa Other Soundista päälavalle.

Tanssijana uransa aloittanut Twigs synkisteli ja lumosi Flow’ssa lokeroista lipeävillä, kokeellisilla ja paksuilla biiteillä ja urheiluksi käyneestä tanssista huolimatta herkällä laululla. Hän mäjäytti rakentamansa melodiakuviot jatkuvasti palasiksi ja kokosi niistä taas lennossa uudenlaisia. Koreografioita seuraamalla saattoi kuvitella hetken ajan tajuavansa, miten Twigs suhtautuu sanoituksissaan esille ottamiinsa tapahtumiin.

Ilman Twigsin tanssijataustaa esitys olisi varmaankin jäänyt vahvaksi peruskeikaksi, sillä kenen tahansa kehonkieli ei olisi riittänyt välittämään tällaista merkkimäärää yleisölle. Kokonaisuus oli nyt täysin vangitseva ja sisäänsä sulkeva. Toivottavasti Twigs tulee uudestaankin – kaksi vuotta on pian taas kulunut. (Maija Vikman)

#53 CHVRCHES – Jätit jäljen (2016)

”Chvrches osoittaa taitavasti sommitellun konepopin, tarttuvien kertosäkeiden ja hätääntyneen heleän naisäänen mahdin.”

Tavallaan se on popin vanhimpia temppuja: kaksi teknologiaan rakastunutta nukkavierua nörttiä perustaa bändin, johon he ottavat laulajaksi sievän ja lapsenomaisesti laulavan, itseään nuoremman naisen. Mutta Chvrchesissa asiat eivät ole miltä näyttävät.

Iain Cook, 43, ja Martin Doherty, 35, ovat toki molemmat mitättömän näköisiä ja heillä on takanaan vaiheita skottilaisissa postrock-yhtyeissä, mutta trion keulakuva Lauren Mayberrylla, 30, on tutkinnot oikeustieteestä ja journalismista. Eikä hän suostu tulemaan esineellistetyksi.

Eräällä keikalla Mayberry raivostui eräälle häntä kosimaan erehtyneelle yleisön jäsenelle: ”Kuinka usein tuo onnistuu?” hän puhutteli huutajaa yleisön edessä. ”Siis pyytää naimisiin naisia, joita et ole koskaan tavannut? Toimiiko se yleensä, sir?”

Suvilahdessa kukaan ei kosi Mayberrya, ja ehkä siksikin hän vaikuttaa olevan energisellä ja poikkeuksellisen hyvällä tuulella. Chvrchesin erottaa lukuisista kilpakumppaneistaan heidän kappaleidensa neuroottinen vimma ja vain vaivoin peitelty aggressio, ja koska Cook ja Doherty ovat tuomittuja pysymään syntikoidensa takana, Mayberryn tehtäväksi jää antaa hahmo yhtyeen musiikin tuhoisille energioille.

Ja Lauren hyppii, tanssii, hengästyy, mikä näyttää hyvältä ja osuvalta, sillä taustallaan hänellä on Chvrchesin kaksi ensimmäistä albumia, molemmat täynnä kappaleita, joilla kertosäkeet kiipeilevät toistensa päälle ja joilla on koukkuja useamman levyn verran.

Kun yhtye kesällä 2012 ponnahti pinnalle singleillään Lies ja The Mother We Share, kyyniset kaikentietävät viisastelivat, ettei skottitriolla ollut esittää mitään, mitä Purity Ring ja The Knife eivät olleet jo tehneet. Mutta The Knife oli jo matkalla avantgarden kautta hiljaisuuteen, eikä Purity Ring ole vieläkään kirjoittanut yhtään kappaletta, joka koskaan piinaisi korvamatona ketään.

Chvrches sen sijaan osoittaa taitavasti sommitellun konepopin, tarttuvien kertosäkeiden ja hätääntyneen heleän naisäänen mahdin Flow’n iloisesti yllättyneelle yleisölle. He jättävät jäljen. (Samuli Knuuti)

#54 Dungen – Ihanaa villapaitamusiikkia (2016)

Ilmeisesti Ruotsi on maailman ainut maa, jossa kukkatapettien, punamultamökkien ja samettihousujen harrastaminen musiikissa ei ole pelkkää genreuskovaista venkoilua.

Dungenin uusioproge Balloon Stagella lauantai-iltana ei eronnut kovinkaan paljoa Wigwamin tai Trettioåriga Krigetin vuosikymmenten takaisesta villapaitamusiikista, mutta jollakin ruotsalaisella salatieteellä bändi onnistui välttämään monet kuviteltavissa olevat retroansat. (Mikael Mattila)

#55 Ata Kak – Jengi nauraa! (2016)

Vuoden 2016 kesän odotetuin hetki koitti, kun sympaattinen rakkauden lähettiläs Ata Kak aloitti keikkansa täpötäydellä Balloon Stagella Flow-perjantaina. Olin fiilistellyt koko kesän ukon hyväntuulista ja omaperäistä ghanalaista highlife-tanssimusiikkia, joka soi Radio Helsingissä ja Spotifyn listoilla.

Awesome Tapes from Africa -julkaisujen kautta tunnetuksi noussut Ata Kak lauloi, räppäsi ja taikoi uskomattomat tanssibileet pystyyn lofi-soundeillaan ja funkkaavilla tanssihiteillään. Tiukkaakin tiukempi yhtye oli yhtä hymyä, kun hullaantunut suomalaisyleisö lauloi Obaa Sima -kappaletta täysillä mukana.

Illan kovin hitti Daa Nyinaa tiivisti parhaiten kaikkien fiilikset kertosäkeessään, joka ainakin minun mielestäni kuulosti tältä: ”Jengi nauraa, jengi nauraa, jengi nauraa-aa-aa!” (Sami Nieminen)

#56 Draama-Helmi – Erikoistunnelmaa (2016)

Hiphopista on tullut 2010-lukulaisen musiikin eteenpäin työntävä voima. Parasta siinä on, että se voi tarkoittaa nykyään mitä tahansa. Esimerkiksi Draama-Helmiä, räppäriä, josta aitopäät eivät tunnu edes kuulleen.

Siksi hänen esityksensä Tiivistämössä oli räppikeikka, jolla ei käyttäydytä kuin räppikeikalla, vaan ollaan hiljaa, kuunnellaan ja myötäeletään jatkuvia epäilyksiä, ettei lavalla oleva Helmi Kajaste ole yhtään siellä, missä tuntee olonsa luontevaksi. Sillä kukapa tuntisi.

Vaikka Draama-Helmin esityksissä kyse on ollut ensisijassa jäisyydestä ja korkeintaan vaikeilevista sen yrityksistä sen rikkomiseen, yhden ensimmäisistä julkiesityksissään saanut Lommo-kappale sulatti sekunneissa kaiken.

”Pohjimmiltaan minäkin olen tasapainoinen, rauhallinen, mutta vain pohjimmiltani. En väistä enää. Kollaa kestää, minä en”, Draama-Helmi lausui.

Seuraa: Spontaanit väliaplodit. Entistä erikoisempi tunnelma. Juuri oikea tunnelma. (Oskari Onninen)

#57 Sia – Näin nämä asiat koetaan (2016)

Sia – figuuri, joka on ja laulaa, kun hänen ympärillään tapahtuu.

Sia erottuu 2010-luvun muista poppareista sillä, ettei hän tee kasvoistaan tai kehostaan minkäänlaista spektaakkelia. Hän ei ole kaunis tai solakka tai persoonallinen tai atleettinen. Hän on figuuri, joka on ja laulaa, kun hänen ympärillään tapahtuu.

Flow’ssa se tarkoittaa sekä lavalle tuotuja tanssijoita (jotka tanssivat niin synkassa taustavideon kanssa, että hetken kuvittelen, että lavalla tanssivat Kristen Wiig, Paul Dano ja Tig Notaro) että yleisöä, joka osallistuu kokemukseen älypuhelimillaan.

Koskaan en ole nähnyt vastaavaa: yleisö on selin esiintyjään, joka tallentuu selfieiden ja IG-videoiden taustalle. Näin nämä asiat koetaan. (Anton Vanha-Majamaa)

#58 Iggy Pop – Proto-punkin klassikot (2016)

Iggy Pop – pelkkää tykittelyä alusta loppuun.

Bowie oli poistunut keskuudestamme saman vuoden tammikuussa, joten ikääntymistä uhmaavan Iggy Popin näkeminen tuntui erityisen tärkeältä. Iggyltä oli juuri ilmestynyt uusi levy, jota oli työstetty tiiviisti Josh Hommen kanssa. Hommen johtama Iggyn taustayhtye oli kuitenkin vaihtunut ennen Flow’ta toiseen keikkakokoonpanoon, ja johtuneeko siitä sitten, ettei tällä keikalla kuultu uusia biisejä yhtä enempää.

Keikka koostui monen vuosikymmenen takaisista klassikoista, raa’asta energiasta ja sydäntälämmittävästä juoksentelusta ja heilumisesta. Pelkkää tykittelyä siis alusta loppuun. Ilahduin ja liikutuin Some Weird Sinin kuulemisesta niin, etten pystynyt ajattelemaan loppuillan keikoilla mitään muuta. (Maija Vikman)

#59 New Order – Vanhana syntyneet (2016)

New Orderin Bernard Sumner.

Kun on rakastanut New Orderia reilun neljännesvuosisadan, ei voi väittää, etteikö yhtyeen missaaminen sen nuoruuden (tai edes varhaiskeski-iän) vuosina harmittaisi ainakin vähän. New Orderin edellisen Suomen-visiitin aikaan (Provinssirock, 1982) olin seitsemänvuotias, enkä ikävä kyllä osannut vielä arvostaa heitä – eikä sen jälkeen ole sattunut sopivaa tilaisuutta nähdä yhtyettä myöskään ulkomailla.

Luulen silti, että on aika samantekevää, milloin New Orderin näkee. Yhtyeen viehätys ei ole koskaan perustunut virtuoosimaiseen soittotaitoon (onko minkään hyvän yhtyeen ikinä?), riehakkaaseen esiintymiseen tai säteilevään rock’n’roll-karismaan.

Tai no, yhtyeen alkuperäisbasisti Peter Hook on harrastanut rocktähti-larppiaan arveluttavin seurauksin jo vuosikymmenet, mutta laulaja-kitaristi Bernard Sumnerin, kosketinsoittaja Gillian Gilbertin ja rumpali Stephen Morrisin lavaesiintymisessä on suunnilleen yhtä paljon vaaran tunnetta kuin Matti Vanhasen presidentinvaalikampanjassa. Nämä ihmiset näyttävät syntyneet vanhoina.

Olin liikkeellä luonnollisesti fanihousut jalassa, mutta silti aika skeptisin odotuksin, vaikka New Orderin nykykunnosta olikin sanottu paljon hyvää. Ja hyvä se olikin. Toki Sumner osui nuottiin lähinnä satunnaisesti, mutta jokainen New Order -fani tietää, että se on osa jutun viehätystä.

Meillä kaikilla on omat suosikkimme New Orderin katalogista, mutta keikan settilista oli rakennettu sekä satunnaista festivaalivierasta että tosifania silmällä pitäen. Joy Division -klassikoita en osannut odottaa tai myöskään kaivata, mutta olen valmis antamaan anteeksi ihan mitä vain nähtyäni Sumnerin sympaattisen yrityksen tanssia. (Teemu Fiilin)

#60 Thundercat – Pop & Jazz -virnistys (2016)

Suvilahdessa vallitsi epävarma tunnelma: Thundercat veivasi jonkinlaista fuusiojazzia, ja osa yleisöstä kahisi levottamana penkeissään.

Tiedossa oli, että Thundercatin, Flying Lotusin ja Kamasi Washingtonin väsäämä Them Changes olisi hittikamaa – mutta ihan kaikki muu Stephen ”Thundercat” Brunerin Balloon Stagella veivaama musiikki ei ollut.

Pienen rymsteerauksen jälkeen tilanne asettui aloilleen: hitikkään funkin tai r&b:n perässä keikalle tulleet olivat poistuneet ja luovuttaneet paikkansa Sun Ra -myönteisemmälle kansanosalle.

Keikka oli musiikillisesti hauska ja leikkisä, vaikkakin omaan ajatusmaailmaan hiukan liian ”muso”. Turistina/diletanttina sain kuitenkin äärettömästi ekstranautintoa ihastellessani pyörölavan reunalle ahtautuneiden Thundercatin-palvojien (90-prosenttisesti yllättävän nuoria miehiä) ekstaattisia ilmeitä.

Et nimittäin ole nähnyt Pop & Jazz -konservatoriolaisen todella virnistävän ennen kuin olet nähnyt Pop & Jazz -konservatoriolaisen Thundercat-konsertissa. (Antti Lähde)

#61 Anohni – Pakahduttavaa ahdistusta (2016)

Salaperäinen hyvyyden sanansaattaja asetti täysosuma-albuminsa Hopelessnessin keikkamuotoon jopa odotettua kouriintuntuvammin esittäen näytöillä ihmiskohtaloita ja ilmastonmuutosta.

Maailma oli kriisissä jo elokuussa 2016, mutta yhteisöllisyys ja toivo paremmasta maailmasta oli vahvasti läsnä. Tuolloin Trump ei vielä ollut presidentti. Nyt maailmanloppu on lähempänä kuin koskaan ja toivottomuus puraisee vielä syvemmältä. (Markus Hilden)

#62 The xx – Kesän loppu (2017)

Vuoden 2017 lauantai oli varmasti yksi kaikkien aikojen ikimuistoisimmista Flow-päivistä. Kunnia ei kuitenkaan kuulunut musiikille. Illan varsinainen anti muuttui itse asiassa täysin toisarvoiseksi sillä hetkellä, kun ennätysmäisen navakka ukkosmyrsky repi festivaalikentän riekaleiksi, riepotti telttoja ja hakkasi juhlakansan läpimäräksi. Ankarina miekkailleet salamat ja hiilenmustaksi hurjistunut taivas ylittivät elämyksellisyydessään jokaisen konsertin.

Hienointa oli kuitenkin myrskyn jälkeinen tunnelma. Kun aurinko jälleen valaisi Suvilahden, virisi kentälle ainutkertainen, helpottunut hiljaisuus. Ihmiset katsoivat toisiaan epäuskoisina, varovasti hymyillen, jotakin jakaen. Oli selvää, että loppuilta olisi ainutlaatuinen – jos ohjelma vain pääsisi jatkumaan.

Kun valot syttyivät lavoille uudestaan, liittyivät artistit osaksi yllättäen syntynyttä spontaania yhteisöllisyyttä. Läpimärkä festivaaliväki oli valmis syömään muusikoiden kädestä, rakastamaan jokaista ääntä. Ja monet esiintyjät tahtoivat tarjota hieman ylimääräistä; ainakin täydellisen läsnäolon.

Tunnelma oli kuin tehty The xx:n tummasävyiselle mutta lämpöä hohkanneelle musiikille. Eikä yhtye epäröinyt täyttää päälavaa kaikella kuviteltavissa olevalla karismalla. Puoli vuotta aiemmin ilmestyneellä I See Youlla itsensä uudestaan keksinyt kolmikko esiintyi poikkeuksellisen vapautuneesti, hieman haparoiden mutta myös voimalla iskien. Musiikin yksinkertainen kauneus ja henkäyksinä jäsentynyt rakenne hengittivät kuin ukkosen tuomaa viileyttä höyrynnyt ilma. Värit tummuivat, taivas laskeutui intiimiksi katoksi lavan ylle, ja yhtye oli olemassa vain laulujaan varten.

Ensimmäisen ja kolmannen levyn materiaaliin keskittynyt konsertti yllätti etenkin välittömyydellään. Tuntui kuin muusikot olisivat olleet edelleen lapsellisen innostuneita tekemänsä musiikin täydellisyydestä. Siirtymät laulujen osioista toiseen olivat täynnä kätkettyä hurmosta, kappaleiden välit pursusivat vastustamatonta iloa. Ja samalla, tietenkin, kokonaisuus pysyi tyylitietoisena, vähäeleisenä ja harkitsevana.

Vaikka laulujen päävärit olivat musta ja hopea, ulottuivat niiden tunneskaalat laidasta laitaan. Romy Madley Croftin yksin esittämä Presentation esimerkiksi hiljensi koko yleisön kannattelemaan haavoittunutta tulkitsijaa. Ja vain hetkeä myöhemmin Jamie Xx:n soololevyltä poimittu Loud Places sekä sitä saumatta seurannut On Hold innostivat kuulijat euforiaan, joka pysäytti ajan ja villitsi tunteet liikkeiksi.

Syvimmän vaikutuksen teki kuitenkin päätösnumero Angels. Kun myrskyn jäljiltä lämmenneet ihmiset lauloivat hartaana kuorona ”being as in love with you as I am” -mantraa, oltiin lähellä musiikin, yhteisyyden ja ympäröivän pimeyden holviuttamaa pyhyyttä. Ja kuin kliimaksina, laulun soidessa niskassa tuntui hento viileä puhallus. Se oli illan viimeinen ujo tuulenpuuska, mutta siinä ei ollut enää kesän viattomuutta. Vaikka tuuli vasta tunnusteli oloaan, se kantoi mukanaan uudenlaisen sanoman. Tuolla hetkellä kesä loppui ja syksy alkoi.

Astuimme uuteen aikaan. (Hannu Linkola)

#63 The Afghan Whigs – Melankolista säteilyä (2017)

”Saimme kitaravallin, jonka raoista pilkistää huomisen katumusta enteilevä, pirullisesti virnistävä, kaunis auringonlasku.”

Voi, mitä emme saaneetkaan. Emme saaneet uuden albumin eeppistä Into the Floor -lopetusta, joka suloisesti sulautuu sisarlauluunsa, Don Henleyn Boys of Summeriin. Emme Beatles-lainaa Dear Prudence. Emme yhtään Up in It -levyn kappaletta, joilla yhtye on kiertueella hellinyt pitkän linjan faneja. Emme What Jail Is Likea, emme Black Love -klassikkolevyn lopettavaa Fadedia.

Saimme ainoastaan täydellisen amerikkalaisen rockyhtyeen, joka on samaan aikaan uusien voimiensa tunnossa ja täynnä melankolista säteilyä yhden soittajatoverin kuoleman myötä. Saimme Twilight Singersin Teenage Wristbandin ja liudan kahden uusimman levyn kappaleita, jotka eivät ollenkaan kalpene yhtyeen 1990-luvun klassisen tuotannon rinnalla. Saimme kitaravallin, jonka raoista pilkistää huomisen katumusta enteilevä, pirullisesti virnistävä, kaunis auringonlasku.

Emme saaneet riittävästi, mutta jopa vähän liikaa. Ja sinä, jonka päälle läikytin viiniä muovimukista innostukseni keskellä, olen edelleen pahoillani. (Ville Aalto)

#64 Moderat – Kolkkoa vilpittömyyttä (2017)

Yhden viime vuosien parhaista elektronisen musiikin singleistä (Running) julkaissut, Modeselektor- ja Apparat-konemusiikkiyhtyeistä koottu projektibändi pääsi elokuussa 2017 lähes maagiseen asemaan Flow’n historiassa nousseeseen esiintymisslottiin: jättiteltan viimeinen esiintyjä festarin päätöspäivänä.

Moderat oli yllättävän intensiivinen, sopivan koneellisesti kolkko, vilpitön ja tunnepitoinen. Se saattoi johtua siitä, että yhtye lopetti toimintansa toistaiseksi Flow-keikkaan. (Visa Högmander)

#65 Frank Ocean – Intiimit klubiolosuhteet (2017)

Päälavakeikkojen katsominen jää minulta usein festareilla väliin. En ole täysin kotonani tilanteissa, joissa ihmispaljous ympäröi ja esiintyjääkin on tultu katsastamaan velvollisuudesta fonttikoon vuoksi.

Flow’n päälava vuonna 2017 oli kuitenkin poikkeus. Artistivalikoima ja ajoitukset osuivat kohdalleen: Lana Del Reyn nousuhumalaiset kanssalaulajafanit perjantai-illassa aivan idoliinsa verrattavana läsnäolona, Goldfrappin raikas esiintyminen sateen jälkeen auringonlaskun värjätessä taivaan aivan musiikiltaan näyttävässä valaistuksessa sekä The xx:n pinkfloydiaaninen lavaspektaakkeli yössä.

Ja lopulta sunnuntaina siunattu Frank Ocean.

”Frank peruu”, vitsailtiin vielä sunnuntai-iltapäivänä. ”Suurlähettiläät paikkaa”, vitsailtiin hieman lisää. En olisi pannut jälkimmäistäkään vaihtoehtoa pahakseni. Mutta kun se Frank nyt kerrankin saataisiin edes hetkeksi sinne ”lauteille” kammettua, niin olisipa ainakin yksi rasti listasta ruksittuna.

Millainen se kampeaminen sitten oli? Siihen tarvittiin enemmän kuin Kanyen Pekkaniska-nosturi. Olihan lavalla jättimäinen, kömpelöllä tavalla scifistiseltä näyttävä boombox-installaatio, jonka taakse Frank piiloutui. Taisi siellä olla 30-henkinen jousisoitinorkesterikin – screeneistä näin. Sellainen oli haalittu kahden vuorokauden varoajalla Pekka Kuusiston avustuksella. Ja sitten siellä oli Frank Ocean, jonka nostaminen lavalle on tunnetusti yksi Sisyfoksen työmaa.

Keikka alkoi ja siellä Frank olikin, koskettimien ylle kumartuneena tai lavan takaosassa harhaillen; ääni kuului, mutta laulajan näki lähinnä lavaa kehystävien näyttöjen kautta, joista välittyi jossain muualla sijaitsevan, turvallisen ja luovalle työskentelylle tilaa antavan laboratorion ilmapiiri. Hänen preesenssinsä oli poissaolevuudessa ja siinä oli jotain äimistyttävää.

Frank oli jossain kaukana, muualla, ja juuri se teki keikasta niin kiehtovan prosessin. Tuntui kuin olisi katsonut lähetystä Frankin kotistudiosta, jostain missä hän tuntee itsensä paljon vähemmän haavoittuvaksi, vapaaksi kehittelemään jotain ennaltasuunnittelematonta sen sijaan, että olisi lavan edustalla esittämässä millimetrin tarkkaa koreografiaa.

Välillä Frank keskeytti kappaleen vain aloittaakseen alusta, pahoitellen hajamielisyyttään. Tunnelmassa oli jotain epätodellista, tilaa virheille, maailmoja suvaitsevaisuudella syleilevän workshopin ja kosmisen makerspacen ilmapiiriä. Tunsin seuraavani Brian Wilson -tyyppistä nerokasta ihmislapsihahmoa sävellystyössä jossain hulppeassa merenrantatalossa vuonna 1966.

Jalat jämähtivät kiinni asfalttiin, ilma ympärillä oli leuto, seisova, alkemian mysteerien yöhuntu. Nyt ei oltu päälavalla, kaoottisen ja tempovan väkijoukon kuohussa. Nyt ympärillä oli lämmintä ihmisvelliä. Hiljainen, seurakunnanvakava ihmisten katras, joka hiljentyi Frankin äänen äärellä.

”Wow, mikä keikka”, sanoin hieman haikeana valojen sammuttua, koska olin samalla tajunnut jotain.

Frank Oceanin keikan ansiosta musiikkijournalismin saattoi nimittäin lopettaa. Hän oli onnistunut siinä, mitä olimme 50 vuotta vaatineet. Hän oli luonut intiimit klubiolosuhteet. (Joni Kling)

#66 Astrid Swan – Sairauden merkitsemä (2017)

Katson kuolemaa silmästä silmään. Tai vähintäänkin sairautta, joka kuljettaa kuolemaa rivien välissä. Tauti on kietoutunut mustaan kaapuun, illuusiottomaan käärinliinaan, jonka kohtalonomaisuus peittää yksilön alleen. Päänsä sairaus on kruunannut vaaleanpunaisella peruukilla, provosoivalla väriläiskällä. Kasvot ovat todistusvoimaisen vakavat.

Ravistan päätäni. Ei minun pitänyt katsoa tätä näin, näkökulmani ei tee taiteilijalle oikeutta. En kuitenkaan pääse viitekehyksestä eroon. Katseeni on osa performanssia, Astrid Swanin tapa synnyttää keskustelua stigmojen ja identiteettien välille. Se, että minä näen hänet taustatarinan ilmentymänä, kertoo minulle paljon, liikaakin, itsestäni, peloistani.

Ja silti kertomuksessa on niin monta mutkaa, niin paljon arvaamattomuutta, että se jää avoimimmillaankin salaperäiseksi.

Aluksi tämän piti kertoa voitosta. Siitä miten Swan sairastui rintasyöpään, parani ja kirjoitti kokemastaan puhuttelevan levyn (From the Bed and Beyond, 2017). Mutta ei elämä etene kuin käsikirjoitus. Noin kuukautta ennen Flow-festivaalia Swan julkaisi blogikirjoituksen, joka muutti lineaarisen kokonaisuuden puolipisteiden, U-käännösten ja rinnakkaisten juonikulkujen sarjaksi. Syöpä oli uusiutunut, levinnyt, tullut jäädäkseen.

Flow’n lavalle nousi sairauden jälleen merkitsemä ihminen.

Mutta kuitenkin ihminen. Ei sairaus.

Miten muistaisin sen?

Jollakin banaalilla tasolla huomaan draaman voimistaneen laulujen sanomaa. Silti koskettavin viesti välittyy kohtaamattomien katseiden summana; siinä yhdistyvät oma haluni etsiä merkityksiä ja Swanin raukea tuijotus yleisön yli. Tuossa leikkauspisteessä arkinen ylimaallistuu, ylittää helpoimmat selitysmallit. Hän on siinä, paljaana, meille. Ja me olemme tässä, raadollisina, hänelle. Lataus on käsittämättömän voimakas, mutta kuitenkin – musiikin kannattelemana – myös puhdistava.

”Astrid Swan ei näytä tunteitaan, vaan laulaa sanojaan päättäväisesti, kuin muistuttaakseen että tosiasioita ei voi kiertää tai pehmentää.”

Swan ei näytä tunteitaan, vaan laulaa sanojaan päättäväisesti, kuin muistuttaakseen että tosiasioita ei voi kiertää tai pehmentää. Kuitenkin häntä on helppo seurata ja vielä helpompi ymmärtää. Laulut auttavat siinä, sävelkulut ja tulkinnat ovat niin täynnä ihmistä. Kappaleiden orkestraalinen ote toistuu pehmeästi, kiertueelle kasatun yhtyeen soittajista välittyy poikkeuksellinen hartaus. He tietävät tämän merkitsevän. Ja Swan itse kohtaa stoalaisella tyyneydellä, martyrisoitumatta tai valittamatta, koko sen tunnekimpun, jonka origoksi hän on itsensä asettanut. Hän on ruumiillistuma, mutta pidättää sittenkin itsellään viimeisen oikeuden määritellä itsensä.

Sanat paljastavat kuitenkin muutakin kuin itsevarmuuden. Ne tavoittavat huolen, surun, kuolemanpelon, halkeamille lohkeilleen toivon. Swan kertoo kuinka hän pelkää ruumistaan, joka on pettänyt hänet. Hän kertoo unelmista, joilla potilaat pitävät toisiaan hengissä. Hän pysähtyy pitämään pitkän monologin muuttuvasta kehonkuvasta. Ja sittenkin, kaiken surun ja ahdistuksen keskellä hän näyttää onnellisemmalta ja vapautuneemmalta kuin kukaan muu.

Esillepano on samaan aikaan minimalistinen ja suuri. Lavalla on raskasrakenteinen sänky, jonka reunalla istuen Swan laulaa yhden laulun. Soittajien taustalle syttyy kuvanauha, joka on samaan aikaan vertauskuvallinen ja lihaa. Konsertin puolivälissä laulaja katoaa valkoisen lakanan sisään kuin ristille nauliutuen. Näkyville jäävät vain hänen kasvonsa, kätensä ja vaaleanpunainen hiuslaite. Kun yhtyeen jäsenet lopuksi kiertävät lakanan Swanin vaatteeksi, on vaikea sanoa, näyttääkö hän enemmän enkeliltä vai jumalalta.

Joka tapauksessa hänen minuutensa on muuttunut.

Muodonmuutoksen jälkeen yleisöä aletaan kuljettaa kohti vapautumista. Siinä mielessä Swan on meille lempeämpi kuin tauti hänelle. Soitto päättyy helpotukseen, puhtauden tunteeseen. Oloni on kuitenkin hankala. Esityksen tematiikka on ollut suoruudessaankin vaikeaa, siihen on mahdotonta muodostaa yksiselittäistä suhdetta. Sunnuntai on vasta alkanut, mutta tuntuu kuin se olisi jo lopussa.

Onneksi katson vielä kerran lavalle. Näen Swanin hymyn. Se kertoo, että olen ollut koko ajan väärässä. Tässä ei ole kyse kuolemasta, ei ole missään vaiheessa ollut. Kuolema on ollut vain pakollinen sivullinen, johon rinnastamalla varsinainen viesti on tuotu esille. Ja tuossa hymyssä se viesti on.

Kyse on siitä, että olen elossa, että hän on elossa, että me olemme elossa.

Eikä kukaan voi viedä meiltä tätä hetkeä. (Hannu Linkola)

#67 Flume – Flow-historian parhaat dropit (2017)

EDM on yleensä tuupattu suosiolla Weekend Festivalille, mutta Flume koettiin Flow-organisaatiossa genren artisteista tarpeeksi uskottavaksi, jotta se voitiin buukata vuoden 2017 lauantaille.

Ja onneksi buukattiin! Keikka oli silkkaa lasereiden, hien ja kohtalokkaiden droppien juhlaa! (Markus Hilden)

#68 Midori Takada – Rauhoittavaa paukutusta (2017)

On melkoinen suoritus hääriä reilut puolitoista tuntia kohtuuttoman kuumassa ja kosteassa Other Sound -luolassa festivaalin kuumimpana päivänä, mutta Midori Takada esitti konserttinsa tyynesti kuin teeseremonian.

Nykyklassisen kokeellisempaa laitaa edustava Takada paukutteli liutaa lyömäsoittimia taiko-rummuista marimbaan liki rauhoittavalla määrätietoisuudella ja pakotti haastavassa ympäristössä likistelleen yleisön keskittymään hiljaisuuksiin äänien välillä. (Mikael Mattila)

#69 Death Grips – Energiaa (2017)

Joskus silloin, kun Liturgyn kaltaiset yhtyeet tekivät black metalista kaikkien harmiksi ”muodikasta”, Nuorgamissakin spekuloitiin, koska Flow kiinnittää metalliyhtyeen. Sen jälkeen on nähty Swansia ja Oranssia Pazuzua, mutta rankimmasta päästä Suvilahden keinonurmi-idyllin vieraita koskaan on ollut Death Grips.

Kalifornialaisten teollisuusräppäreiden keikassa ei ollut kyse siitä, että olisi tuntenut musiikin, vaan siitä, kuinka Zach Hillin ja MC Riden energian tunsi metrien päähän, eikä sen tielle halunnut osua. Yhtäkkiä oli helppo ymmärtää, miksi Mokoman Marko Annala oli sanonut haastattelussa tulevansa Flow’hun juuri Death Gripsin perässä.

Moshpitin jätin väliin, sillä olin valinnut Flow-asun. Pekka Poutaa en nähnyt. (Oskari Onninen)

#70 Jenny Hval – Sukkahousut päässä (2017)

Olin nähnyt Jenny Hvalin keikalla vuosia aiemmin, mutta vasta vuoden 2016 neroalbumi Blood Bitch teki hänestä minulle tärkeän artistin. Se on huima teemalevy verestä ja vampyyreista ja naisen kehosta, ja Flow’ssa sen kappaleita esittänyt Hval on elementissään.

Hval vaeltaa kappaleesta toiseen, sukeltaa sukkahousuun ja sieltä ulos ja kuvaa iPhonella yleisöä sekä itseään. Musiikki on kaunista.

Conceptual Romancen kohdalla kiinnitän huomiota järjestyksenvalvojaan, jonka tehtävä on tarkkailla yleisöä, mutta joka ei malta olla toljottamatta tyhjästä uima-altaasta noussutta tanssijaa, jonka kehoon Hval soittajineen kirjoittaa vesiväreillä asioita. (Anton Vanha-Majamaa)

#71 Lana Del Rey – Supertähti Adidas-puvussaan (2017)

”Lana liikuskeli laiskasti Adidas-puvussaan, kun yleisössä ihmiset lauloivat sanoja haltioituneina kukkaseppeleet päässä.”

Edelliskesänä ilmestynyt Lust for Life -levy oli niin pitkä ja raskassoutuinen, että sen kuunteleminen kerralla tuntui siltä kuin yrittäisi syödä nopeasti löllöksi sulavaa mansikkajäätelöä liian pitkään kestäneen hellekauden aikana. Vaikka en juurikaan jaksa levyä kuunnella, pidän sitä koskettavana, koska se kertoo siitä, kuinka Lana löytää masennusten, mediaryöpytyksen ja hyväksikäyttöä sisältävien ihmissuhteiden jälkeen toivon ja halun elää.

Lanan keikka ei ollut kovin dynaaminen eikä se silti ollut yhtään puuduttava. Oli täydellistä, että se tapahtui perjantai-illan pimetessä, valojen syttyessä. Lanan tuotannossa on riittävästi timanttisia biisejä timanttisen keikkasetin koostamiseksi, eikä niistä jokainen edes mahtunut mukaan (suosikkini National Anthemin poisjääminen harmitti). Kerrankin tuntui, että Flow’n päälavalla oli maailmanluokan supertähti, joka ”täytti” koko lavan ja jonka säteily ulottui kauas asti.

Lana liikuskeli laiskasti Adidas-puvussaan, kun yleisössä ihmiset lauloivat sanoja haltioituneina kukkaseppeleet päässä. Kun Lana antoi parin katsojan ottaa selfieitä hänen kanssaan, hän vaikutti joltain kreikkalaiselta jumalalta, joka ”laskeutuu kuolevaisten keskuuteen”. Vajosin muun yleisön lailla kukkaishajuveden tuoksuiseen melankoliseen hypnoosiin, jonka jälkeen oli mahdoton enää jatkaa ”festareilla bailaamista”.

Keikan ainoa ahdistava hetki oli, kun joku tyyppi juoksi yllättäen yleisöstä lavalle. On kurjaa, että Lanalla on paljon stalkkereita. ”Noh, itkitkö”, kysyi yksi kaverini seuraavana päivänä vähän ivalliseen ”tietenkin TE TYTÖT itkette Lanan keikalla” -äänensävyyn. No tietenkin! (Iida Sofia Hirvonen)

#72 Julie Byrne – Tuttu menneestä (2017)

Viime vuosina olen mennyt Flow’n festivaalialueelle lähes joka päivä heti, kun alue avataan. Festivaalialue on aina parhaimmillaan, kun se on tyhjä ja sen voi ottaa ”haltuun”.

Kaksi–kolme ensimmäistä tuntia ovat yleensä kaikkein nautinnollisimmat: juomaa ja ruokaa saa, tuttavia on vain vähän joten heidän kanssaan ehtii jopa jutella, liikkuminen on helppoa joten jokaista esiintyjää ehtii halutessaan käydä vaivattomasti vilkaisemassa.

Yhdysvaltalainen Julie Byrne esiintyi lauantaina kello 15.45, vain reilu tunti porttien avaamisen jälkeen. Sää oli ihana – myrsky oli vielä monen tunnin päässä – ja slotti täydellinen akustiselle folkille.

Byrne soitti puoli vuotta aiemmin ilmestyneen Not Even Happiness -albuminsa kappaleita, itseään yksin kitaralla ujosti mutta kuitenkin itsevarmasti säestäen, eli aivan 1960-luvun lopulla laaditun ”runotyttö / hippityttö” -oppikirjan mukaisesti.

Albumin kappaleet, etenkin Natural Blue ja Sleepwalker, olivat nousseet suosikeikseni jo Spotify-rotaatiossa, mutta nousivat aivan uuteen arvoon Ballon Stagen hellässä huomassa.

Syyt tähän eivät olleet pelkästään musiikillisia – jossain vaiheessa nimittäin havahduin siihen, että Byrne näytti pitkissä hiuksissaan ja tummissa piirteissään täsmälleen samalta kuin kaksikymmentä vuotta aiemmin edesmennyt äitini nuoruutensa valokuvissa.

En vetänyt yhdennäköisyydestä mitään sen erityisempiä johtopäätöksiä (äitini oli toivottoman epämusikaalinen, ja uskon esimerkiksi sielunvaellukseen suunnilleen yhtä vakaasti kuin vakioveikkauksen haravajärjestelmien oikeellisuuteen), mutta lauantai-iltapäivän hartaaseen tunnelmaan se toi omanlaisensa sävyn.

Byrnen musiikki ja henkilökohtaiset, siihen millään tavalla liittyvät muistot alkoivat sulautua toisiinsa. Katsoin ja kuuntelin keikkaa toivoen, ettei se loppuisi ihan vielä. Koska tiesin, ettei juuri tämä tilanne ja juuri tämä tunne enää koskaan toistu. (Antti Lähde)

#73 Loiriplukari – Riemua, puhdasta riemua (2017)

Se oli hämmentävää. Ensin YouTubeen ilmestyi Vesa-Matti Loirin intonaatiota mallintaneita hokemia, joiden alla mourusi kevyesti progressiivinen ja vanhahtava soitinpatja. Sitten heräsi lehdistö. Aamulehden Antti Lähde riemastui kuulemastaan, jäljitti laulujen tekijän ja ryhtyi julistamaan konseptin mielenvastaista nerokkuutta pitkin internetiä. Pian hänen vanaveteensä liittyivät muutkin toimittajat. Ja yhtäkkiä lauluista puhuivat odottamattoman monet, niin monet että osan oli kiirehdittävä julistamaan ylenkatsettaan niitä kohtaan.

Tämä herätti myös Loiriplukarin itsensä – toisin sanoen entisen Xysma-basisti Kalle Taivaisen, joka oli kirjoitellut ja äänitellyt lauluja omaksi huvikseen. Kesällä 2017 mies matkasi Mosambikin-kodistaan Suomeen ja laittoi nauhan pyörimään. Tuli keikka, tuli toinen keikka. Ja lopulta, kun kulttisuosio oli kehittynyt odottavaksi kiinnostukseksi, hän kasasi vanhoista soittokavereistaan taustayhtyeen ja pestautui Red Garden -teltan yllätysnumeroksi.

Vaikka Loiriplukarin keikka järjestyi viime hetkellä ja tieto siitä levisi lähinnä puskaradion kautta, oli teltan ympäristö konsertin alkaessa täynnä ihmisiä. Ja kun soitto lopulta alkoi, heittäytyi juhlaväki lauluihin mukaan koko sydämestään. Kanssalaulantaa helpotti sanojen ratkihelppo omaksuttavuus, mutta silti vastaanotto häkellytti. Kuka olisi uskonut, että näin moni ihminen tahtoi viettää lauantaitaan toistellen Hannele Laurin nimeä, ”ei saa laittaa verotukseen” -fraasia tai kesämuistoja Airistolta?

Vaikka konsertin lumovoima perustui ennen kaikkea asetelman järjettömyyteen – ja vaikka huuma olisi saattanut laantua, jos soitto olisi venynyt minuuttiakaan yli puolen tunnin – kantoi musiikki painonsa odottamattoman itsevarmasti. Jukkis Kiviniemen basso ja Olli Nurmisen kitara tavoittivat täydellisesti studioversioiden huojuvan toisteisuuden, ja rumpali Niko Kivikangas liimasi kokonaisuuden kasaan juuri sopivan summittaisesti.

Konsertin hurmaavin hahmo oli kuitenkin Taivainen itse. Vaikka miehestä näkyi lähinnä musta lippalakki, aisti esiintymisen riemun karsinan etäisimpäänkin nurkkaan. Tulkinnassa häivähtivät niin yleisön antaumuksellisuudesta kummunnut hämmennys kuin jättiläismäinen sydämellisyyskin. Parhaimmillaan laulaja heittäytyi tilanteen vietäväksi niin auliisti, että hän unohti tyystin koko Loiri-imitaationsa.

Oikeastaan juuri noilla hetkillä keikka saavutti kliimaksinsa. Kun Taivainen esitti omalla äänellään lauluja, joiden oli tarkoitus kuulostaa Vesa-Matti Loirilta laulamassa taivaalta temmattuja sanoja sinnepäin soitetun musiikin päällä, saavuttiin yhtäkkiä sellaisille metatasoille, että analysointi oli pakko jättää sikseen.

Tilalle jäi vain riemu, aidoimmillaan, puhtaimmillaan, vailla minkäänlaista vaatimusta muista tunteista tai syvemmistä ajatuksista. (Hannu Linkola)

#74 Ceebrolistics – Omassa maailmassaan (2017)

Ceebrolistics – ei syytä nolostella, ei tarvetta nostalgiaan.

Harvan yhtyeen kohdalla olen törmännyt vastaavaan nuoruudensuosikin nolosteluun kuin Ceebrojen. Voi ystävät, olemme tehneet silloin paljon pahempiakin asioita, pitäneet niin paljon pahemmistakin asioista kuin tämän kolmikon runopoikamaisesta reppuräpistä.

Ja kun he nousivat lavalle, tuntui siltä kuin ei aikaa olisi kulunutkaan. Ainoa vaihtoehto oli avata Hyvillä jutuilla. Sitä ei voinut jättää soittamatta, mutta sen säästäminen encoreksi tai setin keskelle heitetyksi fiiliksen nostattajaksi olisi ollut aivan väärin. Ei se olisi ollut Ceebrolisticsia. Se olisi ollut liian miellyttävää.

Ja kun ilmeinen oli pelattu pois alta, yhtye oli edelleen omassa maailmassaan, ja sen myötä me. Ei toista sen kuuloista kappaletta ole tehty kuin eeppinen Nämä aallot – tai yhtä suomalaisella tavalla kaupunkiromanttista dubstepia kuin sen jälkeen soineet syvemmät viillot. Ei ollut mitään syytä nolostella, eikä tarvetta nostalgiaan. Yksikään tällainen hetki ei tule muualta kuin ylhäältä. (Ville Aalto)

#75 Flow-myrsky – Aito rock’n’roll-myrsky (2017)

”Myrskyn jälkeen on poutasää”
(Kari Tapio)

Jälkipolville kerrotaan monia tarinoita vuoden 2017 Flow’n esiintyjistä. Noista rockin ja popin säkenöivistä tähdistä. Rutinoituneesti viihdyttäneestä Sparksista, joukon hurmanneesta Frank Oceanista.

Mutta yksi oli ylitse muiden. Se sai kipinät kalpenemaan salamoinnillaan, se sai valtameret perumaan vuolaudellaan.

Sparks lopetteli, pian soittaisi Kaitlyn Aurelia Smith. Kun yhtäkkiä myrskyrintama vyöryi päin Kattilahallin suunnalta ja taivaat aukenivat. Pahimmalta vedenpaisumukselta säästyi, jos oli tajunnut jäädä Red Tentin suojaan, vaikka telttakangas repesikin kuin temppelin esirippu.

Mietimme, kuinka sen sijaan oli laita heidän, jotka olivat erehtyneet keikan päätteeksi bajamajoihin. He olisivat nyt kuin Mooses-lapsi korissaan, Nooa arkissaan, Kevin Costner Waterworldissa

Se oli Flow-myrsky.

Se oli tulta, se oli tulikiveä.

Paitsi että se oli märkää tulta. Ja nestemäistä kiveä.

Se oli kuin luonnonvoima.

Ja olikin.

Se oli aito rock’n’roll-myrsky.

Se oli tuhansia ihmisiä kertakäyttösadetakeissaan ja se oli meri, nousseena maalle, vetämään muoviroskaajia turpaan.

Se oli maailmanloppu, mutta ei yhtä armollinen.

Maailmanlopun jälkeen ei ole
märkiä
tennissukkia

Se oli Suurlähettiläät kaikilla lavoilla.

Pallolavaa kiertävä ledinäyttö sanoi ”Keep Calm”, mutta Flow-myrsky sanoi ”Obey.”

Flow-myrsky oli nimby joka ei halunnut kaupunkilaisia takapihalleen ja keksi heistä ilkeitä stereotypioita.

Flow-myrsky potki kaikkia perseeseen.

Flow-myrsky vei ihmisten hatut.

Flow-myrsky oli kuin nostalgian zeniläiseksi vääristämä muisto Kolmårdenin eläintarhasta, missä seitsenvuotias söi vettyneitä ranskalaisia rankkasateessa.

Haluaisin kokea Flow-myrskyn uudelleen, koska se opetti nöyryyttä.

Flow-myrsky puhdisti kadut, Flow-myrsky ravitsi pellot. Se oli uusi alku. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!