Flow-muistoja

Nämä 75 Flow-keikkaa eivät unohdu – Osa 2: Suvilahdessa yhdeksi suurista 2012–2015

Belle and Sebastian tarjosi urheilua ja musiikkia. Kuva: Tomi Palsa.

Viidestoista Flow Festival järjestetään tasan kolmen kuukauden kuluttua. Sen kunniaksi Nuorgamin kirjoittajat kaivelivat muistilokeroistaan välähdyksiä henkilökohtaisen Flow-historiansa tärkeimmistä hetkistä. Keikat ovat järjestyksessä festivaalivuoden mukaan.

#26 Chromatics – Himmeä mutta myös hikinen (2012)

Levynkansista vaatteisiin, biisinnimiin ja musiikkivideoihin, Chromatics – kuten kaikki Johnny Jewelin yhtyeet ja projektit – ovat tummanpuhuvaa, tyylikästä ja loppuun saakka estetisoitua pintaa. Soittaessaan Glass Candy- ja Desire-yhtyeidensä kanssa Vuorikadun pikkuisessa Redrum-yökerhossa marraskuussa 2009 Jewelin viileä pinta sai kuitenkin tehdä sijaa sympaattisuudelle.

Kolme vuotta myöhemmin Jewel palasi Suomeen tunnetuimman yhtyeensä, Chromaticsin kanssa. Yhtye oli tuolloin julkaissut läpimurtolevynään pidetyn Kill for Loven (2012), mutta ei toki ollut vielä saanut viime vuoden Twin Peaks -esiintymisen kaltaista kaiken läpäisevää mediahuomiota.

Siinä missä alkuperäinen italodisko sai elämänmehunsa kämäisestä englanninkielestä ja naiiveista melodioista, Chromaticsin italo-vaikutteinen syntsapop ottaa voimansa hitaudesta, jähmeydestä ja surumielisyydestä. Flow-keikallaan Chromatics kuitenkin nosti kappaleidensa tempoa levyversioita reippaammaksi ja sovituksia lihaksikkaammiksi, päätyen lopulta lähemmäksi Tavastian Lauantaidiskon (tai jopa edellä mainitun Redrumin Misf*ts-illan) hien ja kaljan tahrimaa tanssilattiaa kuin Twin Peaksin hämyisän Bang Bang Barin lavaa. Valot muistettiin sentään pitää himmeällä käytännössä koko esityksen ajan. (Teemu Fiilin)

#27 AraabMuzik – Paikkaajasta pelastajaksi (2012)

Flying Lotusta odotettiin vuoden 2012 Flow Festivalille, mutta Steven Ellison päättikin jäädä viimeistelemään myöhemmin samana vuonna julkaistua Until the Quiet Comes -albumiaan. Peruutus ja A$AP Rockyn aneeminen alkuillan keikka loivat lopulta täydelliset olosuhteet AraabMuzikille, koska tilanne vaati jotain paljon kovapintaisempaa ja hyökkäävämpää kuin Flying Lotus.

Valoshow ja äänenvoimakkuus olivat helvetillisillä tasoilla, kun alkuillasta eksyksissä ollut A$AP kävi vielä pelastamassa itsensä hienolla featauksella. Toisaalta, sellaisia taustoja vasten kuka tahansa känninen festarivieraskin olisi saattanut onnistua. (Antti Piirainen)

#28 Bon Iver – Parta-indien huippuhetki (2012)

Bon Iverin eli Justin Vernonin ja hänen yhtyeensä saapumista Suomeen oli odotettu innolla. Flow’n ennakkokonsertissa Bon Iver oli lähes täydessä jättiteltassa herkkä, haavoittuvainen, melankolinen ja ennen kaikkea ihminen, joka ei ole pelkästään rikki menneen ihmissuhteen jäljiltä itseään keräilevä laulaja-lauluntekijä, vaan tunteitaan ja tunnelmiaan taitavasti lauluiksi muotoileva, tällä hetkellä 37-vuotias parrakas mies. (Visa Högmander)

#29 Oneohtrix Point Never – Sympaattista puuhastelua (2012)

Oneohtrix Point Never eli Daniel Lopatin esiintyi pikkuruisessa sisätilassa. Yleisö istui lattialla ja tuijotti matalalla lavalla läppärinsä ylle kumartunutta Lopatinia.

Syystä tai toisesta en katsonut keikkaa kokonaan. Poistuessani sisätilasta edessäni oli valtava ihmisjoukko. He kaikki jonottivat nähdäkseen Oneohtrix Point Neverin. Sillä hetkellä minua alkoi kaduttaa, koska ymmärsin, ettei tällainen mahdollisuus välttämättä koskaan toistuisi.

Seuraavalla Suomen-keikallaan Lopatin jo esiintyi Helsingissä Korjaamon salissa. Poissa oli se sympaattinen puuhastelu, jota Flow-keikalla vielä pääsi todistamaan. (Tuomas Kokko)

#30 Swans – Ai mitkä korvatulpat? (2012)

Blue Tentin suuri synninpäästö näytti jonkinlaiselta joukkohypnoosilta. Korvatulpat olivat ehkä jossain, mutta se oli toisarvoista. Tuntui, että ilma väreili väkivaltaa tai ekstaasia, mutta sellaisia ne joutsenten siiveniskut ovat. Jos et usko, käy Herttoniemessä.

Syystä tai toisesta innostuin lähinnä äänimassasta. Taisin pistää tanssiksikin. Puolisolle lähetin toki viestin asiasta: ”Onpa mukavaa musiikkia! Sellaista kulmahiomakoneen korvaavaa. Taas hoidettu yksi perustarve, josta en edes tiennyt.”

Tuurijuopon riski kannatti tässä kohtaa: poistuin paljon iloisemman näköisenä kuin muut, mutta vältyin tinnitukselta ja muilta vaivoilta. Myöhemmin yksi nuorgamilainen vertasi korvatulppien poistamista avaruuspuvun kypärän poisheittämiseen, enkä minäkään toistaisi tuota temppua enää.

Kummallista kyllä, Swansin seuraava levy oli hyvinkin tanssittava. Toivon olevani profeetta. (Antti Piirainen)

Swansin Michael Gira vuonna 2012. Kuva: Tomi Palsa.

#31 Baba Zula – Tulikuumaa turkkilaista (2012)

Vuodesta toiseen Flow’n parasta antia on Bright Balloon 360° Stagen ohjelma. Vaikka muilla lavoilla voi todistaa musiikillisesti purevampia ja esteettisesti hiotumpia keikkoja, liittyy niihin harvoin sitä löytämisen riemua ja yllätyksellisyyttä, jonka saa kokea postmodernin amfiteatterin lehtereillä. Kun odottamattomaan musiikkiin ja esillepanon paljastamaan kulissientakaisuuteen liitetään vielä viimeisiä lämpöjään tuhlaava elokuinen aurinko, ollaan täydellisen nautinnon äärellä, niin sielullisesti kuin kehollisestikin.

Onko minulla joku tietty keikka mielessäni? Totta helvetissä.

Kun ajauduin lavan äärelle turkkilaisen Baba Zulan soittaessa, en tiennyt yhtyeestä mitään, en edes nimeä. Minut poimi paikalle jokin katsomosuppilon ulkopuolelle karannut kiehtova tahti. Enkä ollut ainoa. Muistan muidenkin pysähtyneen, kääntyneen, päättäneen ottaa riskin, antaa itselleen mahdollisuuden rakastua.

Kukaan tuskin pettyi. Pyöreällä lavalla porisi tulikuuma seospata, josta pulppusi kurittomassa järjestyksessä rytmillisiä hyökkäyksiä, estottomia melodiaporeita ja räävittömän itsevarmoja säeperkeleitä. Muusikkokatras suli musiikkinsa lämmössä monipäiseksi ja -raajaiseksi mutaatioksi, joka vuoroin nuoli yleisöä ja vuoroin sylki sen päälle.

Kärkkäimmällä tuulella tuntui olevan sähköistä saziaan kiusannut Murat Ertel. Vaaleansiniseen kaapuun sonnustautunut hurmahenki riehui niin ylipappina kuin huligaaninakin, vuoroin maanisesti noituen, vuoroin napatanssijan perässä polvillaan laahautuen. Yleisö agitoitui osaksi tätä liikkeiden vuolasta jatkumoa. Katsomot hytkyivät ja hymyt paistoivat kilpaa auringon kanssa. Eikä kukaan tuntunut ymmärtävän, mikä heihin koko ajan iski.

On edelleen vaikea eritellä tulvinutta ääntä. Ainakin siinä oli sähköä, valtavasti, sekä särjettynä murinana että piiskaniskuina. Mutta myös Lähi-Idän rytmiikkaa, jazzin ja funkin tykökäyviä epäsikiöitä, ylijännitteenä tuutattua dubia, korkkiruuvin ympärille punottua bluesia, toikkarointia perinteiden ja jonkin täysin uuden välillä. Luultavasti paljon muutakin.

Oleellisemmalta tuntuu kuitenkin kehollinen muistikuva; kaikki se miksi ääni muuttui kohdatessaan ruumiin. Se oli vääntöä selkärangassa, aalloiksi taipuneita käsien kaaria, levottomia jalkoja, jotka tuntuivat ymmärtävän tahdituksen jokaisen liikkeen, holtittomia ilmeitä, purskahtelevaa nautintoa.

Hikoilin kuin sika. Ja näytin varmasti typerältä. Minä ja muut.

Sillä tuoltahan rakastuminen tuntuu. Hulluudelta. (Hannu Linkola)

#32 St. Vincent – Helevetti sentään! (2012)

Sunnuntain viimeinen iso nimi vuonna 2012 oli koko viikonlopun huippuhetki. Annie Clark oli toki jo hyvän aikaa tehnyt loistavia biisejä, mutta tuossa tilanteessa räväkän meluisa bändi teki omanlaisensa karhunpalveluksen. 20 suosikkia -tunnelmalla vedetty keikka poimi kolmen levyn tärkeimmät huiput ja lisäsi sekaan nerokkaan Pop Group -coverin sekä raakalaismaista lavasukellusnoisea.

Taidepop vääntyi noiserockiksi, kun yksi vuosikymmenen parhaista kitaristeista loihti lauluistaan jotain paljon pistävämpää kuin kukaan yleisöstä odotti. (Antti Piirainen)

#33 Karri Koira – Kuplivaa elämäniloa (2013)

Olen ostanut Flow Festival -historiani aikana yhden ainoan merchandise-tuotteen: Karri Koira -paidan.

Paita oli upea ja aivan liian iso (vaikkakaan ei enää aivan niin liian iso) eli juuri sopiva (vaikkakaan ei enää aivan niin sopiva).

Paidassa lukee kelta-punaisilla ”3D-kirjaimilla”:

K.O.I.R.A.
K.O.I.R.A.
K.O.I.R.A.
K.O.I.R.A.
K.O.I.R.A.

Jokaisen rivin kirjaimista yksi on kelta-vihreä. Kelta-vihreät kirjaimet muodostavat sanan ”I.R.K.A.O.”. Eppu Normaalin Pimeyden tangon sanoin: ”En tiedä mitä se tarkoittaa.”

Sen tiedän, mitä Karri Koiran Flow-keikka elokuussa 2013 tarkoitti. Se oli yksi festivaalin kaikkien aikojen riemukkaimmista. Setin rungon muodosti yhdeksän kuukautta aiemmin julkaistu Karri Koiran esikoisalbumi K.O.I.R.A., jonka hiteissä (Kaikki tai ei mitään, Timanttisade, Ei tarkoittaa ei) kupli elämän- ja musiikiniloa ja rakkautta, jollaiseen en ollut törmännyt suomalaisessa r&b:ssä tai hiphopissa aiemmin – enkä ole törmännyt sittemmin. (Antti Lähde)

#34 Nick Cave & the Bad Seeds – Pulssi tuntui (2013)

Kliseisesti hyvältä liveartistilta vaaditaan kykyä ”ottaa yleisönsä haltuun”. No, Nick Cave otti – tavalla, jota harvemmin näkee tuhansia ihmisiä vetävillä estradeilla.

Vähäeleisesti soittanut taustabändi oli kuin muinaisten suurmiesten loosi Warren Ellisin partaa myöden, ja sen ilmaisussa olisi voinut kuulua jokin vuosituhansien aikana kerrytetty “viisaus”. Kun Cave notkisteli eturivin yllä ja painoi yhden katsojan käden vasten rintaansa tivaten ”can you feel my heart beat”, pulssin tunsi päälavan edessä joka ikinen. (Mikael Mattila)

Nick Cave saapuu tänä kesänä Pori Jazziin. Kuva: Tomi Palsa.

 #35 Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut – Suomipopin esihistoriaa (2013)

Vaikka Flow saa toistuvasti kehuja monipuolisesta ohjelmistosta, tapahtuma on muuttunut muutamassa vuodessa. Nyt on vaikea kuvitella, että Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut -kokoonpanon kaltainen esihistoriallinen suomipop-yhtye soittaisi festivaalilla.

Vielä vuonna 2013 se oli kuitenkin mahdollista. Sisätiloissa soittanut yhtye oli tuolloin festivaalipäivän ensimmäisiä esiintyjiä. Katsojia oli kourallinen enkä usko kenenkään eksyneen tilaan vahingossa. (Tuomas Kokko)

#36 Disclosure – Suuremman äärellä (2013)

Flow-sunnuntait ovat ikuista kamppailua sen suhteen, milloin (krapula)väsymys antaa myöten mennä festivaalialueelle. Kaikki Flow-sunnuntaina 2013 sivuteltalle raahautuneet pystyivät jo keikan aikana taputtelemaan toisiaan olkapäälle: ”Nyt ollaan jonkun suuremman äärellä. Seuraavan kerran kun englantilaisyhtye nimeltä Disclosure Suomeen vaivautuu, on sen paikka päälavalla.”

Näin kävikin, vaikka Disclosuren seuraava Suomi-festivaali olikin aivan toinen. (Matti Markkola)

#37 My Bloody Valentine – 20 vuoden odotus (2013)

My Bloody Valentinen levyjä – varsinkin Lovelessia – kuunnellessa herää kysymys: ”Millä ihmeen tavalla näin kaunista ja outoa musiikkia tehdään”. Levy kuulostaa siltä kuin taikuus olisi synnyttänyt sen. Siksi ajatus siitä, että neljä tuikitavallisen oloista skottia tuottavat tuon saman upean metelin ihmisten silmien ja korvien edessä tuntuu uskomattomalta.

En ollut vuosikausiin pitänyt My Bloody Valentinen näkemistä millään tavoin realistisena haaveena, enkä oikeastaan edes yhtyeen paluuta elävien kirjoihin – kunnes se vuonna 2009 sitten palasi. Meni kuitenkin vielä neljä vuotta ennen m b v -yllätysalbumia (2013) ja viisi ennen Flow-keikkaa.

No, mitä 20 vuoden odotuksesta jäi käteen? My Bloody Valentine todellakin soitti kovaa – jopa helevetin kovaa – ja siitä varoitettiin etukäteen festivaalialueelle levitetyillä lappusilla. Lavalla oli miljoona vahvistinta, Kevin Shields näytti hullulta professorilta pedaalilautansa vieressä, Bilinda Butcher ei ollut vanhentunut vuottakaan 1990-luvulta.

My Bloody Valentine kuulosti aivan My Bloody Valentinelta, enkä vieläkään tiedä, kuinka ne kaikki äänet saatiin aikaan. Vaikka veikkaan kaikilla niillä pedaaleilla ja vahvistimilla olevan asian kanssa jotain tekemistä. (Teemu Fiilin)

#38 The Knife – Kuin todella hyvä näyttely (2013)

Onneksi olin nähnyt tämän jo kerran aiemmin. Nauttiminen oli paljon helpompaa, kun taikatemppu on jo kerran paljastettu.

The Knifen poikkitaiteellinen, enemmän nykytanssishow’ta kuin elektroyhtyeen soittoa muistuttanut esiintyminen on hämmentävimpiä ja ihastuttavimpia näkemiäni keikkoja. Lavalla on kymmenkunta ihmistä tanssimassa – kuka heistä on Karin? Kuka heistä on Olof? Ovatko he lavalla ollenkaan? Ehkä he ovatkin hotellilla syömässä pizzaa?

Ihmiset ovat pukeutuneet kaapuihin, jotka heitetään pian pois ja tanssi jatkuu verkkareissa. Ja soittimet, nehän ovat turhia – joidenkin biisien kohdalla ne viedään kokonaan lavalta pois, joihinkin tuodaan takaisin. Entä mikä tuo kummallinen, lähes pöydältä tai tasolta näyttävä jousisoitin on? (Se oli basso. Viime vuonna kiertueen soittimet huutokaupattiin.)

Entä musiikki? Se on ravea, se on tieteisfiktiota, se on tasa-arvon manifesti, se on vihan purkauksia kauneimmalla mahdollisella tavalla. Samana kesänä Barcelonassa hämmästelin ja kummastelin keikkaa – Helsingissä kaikki tuntui nerokkaalta, luontevalta, hauskalta, inspiroivalta ja kaikkia aisteja stimuloivalta. Kuin todella hyvä näyttely. (Niko Vartiainen)

#39 Minä ja Ville Ahonen – Juuri ja juuri olemassa (2013)

Vuonna 2013 Minä ja Ville Ahonen -yhtyeellä oli takanaan kaksi epätasaista albumia teatraalista kitarapoppia. Keikoilla sitä tosiasiaa ei tullut ajatelleeksi, koska levyiltä sai koottua erinomaisesti toimivan settilistan.

Vuoden 2013 Flow on edellinen kerta, kun olen nähnyt yhtyeen esiintyvän. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, onko bändiä enää vuonna 2018 olemassakaan. Mikäli on, toivoisin sen esittävän elonmerkkejä itsestään, ettei lupaavasti alkanut ura jäisi vain kahden albumin mittaiseksi.

Viimeksi törmätessäni sattumalta yhtyeen keulakuvaan Ville Ahoseen, hän oli blondannut hiuksensa kuin alleviivatakseen olevansa toinen ihminen kuin aiemmin. (Tuomas Kokko)

#40 Kraftwerk – 3D-lasien meri (2013)

Elektronisen musiikin alkuhämärissä mm. kaiken ensimmäisenä tehnyt Kraftwerk toi Suvilahteen setillisen klassikkokappaleitaan. Synanaputtelut ja melodiat soivat täydellisen tanssittavaa, ajatonta nostalgiaa.

Symmetrinen neljän miehen tasavälinen rivi seisoi lavalla pöytiensä takana. Noin kolmetuntinen keikka kuvitettiin 3D-projisoinneilla, joiden katselua varten Flow-yleisölle oli jaettu tuhansittain valkeasankaisia 3D-laseja. Lasien avulla visuaalit heräsivät henkiin Suvilahden pimenevässä illassa. Yleisömeri yhtenäisine, ”futuristisine” laseineen oli viihdyttävä näky, ja toi yleisön osaksi Kraftwerkin robottikuvastoa. (Maija Vikman)

Kraftwerk – siltä varalta, ettette tienneet. Kuva: Tomi Palsa.

#41 Kavinsky – Nightcall-hurmos (2014)

Joskus yksittäinen festarikeikka jää mieleen jättihittikappaleen vuoksi. Kavinskyn keikka Flow’n sinisessä jättiteltassa elokuussa 2014 oli aivan mainio lauantai-illan päätös, mutta ikimuistoiseksi sen nosti viimeisenä kappaleena kuultu Nightcall.

Laulun ensisävelien lähdettyä soimaan yleisö ei niin sanotusti meinannut pysyä kesäpöksyissään ja hurmoksellisen hetken viilenevässä loppukesän yössä huipensi seurassani olleen valkoiseen karitsanvillaiseen neuletakkiin pukeutuneen kauniin henkilön minuun kohdistama nousuhumalaisen herkkä suudelma. (Visa Högmander)

#42 Slowdive – Ihana Rachel (2014)

Jossain on lukittu “laari”, josta jumalainen käsi nostaa yksi kerrallaan kulttistatuksesta legendaksi marinoituneita shoegaze-bändejä esiintymään kesäfestivaaleille. Näistä paluukeikoista ilahtuvat eniten entiset kotona asuvat ruipelonörtit, nykyiset keskivartalolihavat asuntolainanmaksajat.

Vuonna 2014 käsi tarrasi Slowdiveen, putsasi pölyt – ja kas, siellähän olikin oikein elinvoimainen ja oikeasti ajattomaksi muuttunut yhtye. Rachel oli sen Flow-sunnuntain ihanuus. (Matti Markkola)

#43 J. Tolvi – Kelpaa Gröhnillekin (2014)

Sään säikyttämiä tai vain uupuneita, mutta uteliaita kuulijoita varjelleen Voimalan The Other Sound -ohjelma on tarjonnut monia ikimuistoisia hetkiä Flow-kävijöille. Yksi niistä oli vuonna 2014 merkillisiä musiikillisia matkojaan esitelleen Jaakko Tolvin keikka.

Tolvin epätavallisen tuttuja ja arkisen vieraita tilanteita kuvittavat laulut, kuten Ihoni, Kuumaa sekä Pöllöt-yhtyeelle sävelletyt Lentävä talo ja Sade loppuu, soivat Voimalassa huomattavasti pelkistetympinä kuin rikkaasti sovitetuilla äänitteillä. Istualtaan esiintyneen Tolvin konventioita karttava ja hauska tyyli soittaa kitaraa, toteava laulutapa sekä sävellysten lohdullisen melankolinen, 1980-luvun yhtenäiskulttuurisunnuntai-iltojen piirrettyihin tv-sarjoihin ja niiden äänimaailmoihin muistumia luova tunnelma riittivät kuitenkin vangitsemaan yleisön huomion.

Erityisen innostunut kuulemastaan vaikutti olevan edessäni istunut tutun oloinen hahmo, joka ei ollut riemultaan pysyä rahillaan. Hän vilkuili huvittuneena ympärilleen ikään kuin tunnustellen, kuulemmeko me muut saman kuin hän ja ymmärrämmekö, miten mahtavasta musiikista on kyse.

Samassa muistin kuka hän on: levyiltä, lavoilta ja tv:stä tuttu muusikko Pekka Gröhn. En tiedä, kuuliko Gröhn Tolvin lauluja ensimmäistä kertaa, mutta löytämisen ilo, joka hänestä säteili, lämmittää minua yhä ja muistuttaa musiikin ainutlaatuisesta voimasta. (Mikko Valo)

#44 Bill Callahan – kaksi nappia auki (2014)

Olin nähnyt Bill Callahanin viisitoista vuotta aiemmin Roskildessa, tyköistuva tummansininen farkkutakki ylös asti napitettuna, Jim O’Rourke vierellään, murisemassa siitä, kuinka lapsuuden tukahdetut muistot väkivallasta ja tyranniasta muuttavat ihmisluurangon lasiksi.

”She said we didn’t see a thing. We said we didn’t see a thing.”

Callahan (joka vielä tuolloin esiintyi ja levytti nimellä Smog) oli ilmeikäs kuin Mount Rushmore, mutta vaikuttavampi.

Flow’ssa Callahan keskittyi omalla nimellään – jos ”Bill Callahan” nyt on hänen oikea nimensä; sitten I Was a Strangerin (1997) hänet on ollut helppo kuvitella umpimieliseksi puolirikolliseksi, joka vaeltaa pikkukaupungista pikkukaupunkiin ja jättää jälkeensä vain rikkinäisiä perheitä, epämääräisiä huhuja ja väärennettyjä henkilöllisyyspapereita – levyttämäänsä tuotantoon ja sen kolmeen kulmakiveen, vuosien 2009–2013 mestariteoksiin Sometimes I Wish I Were an Eagle, Apocalypse ja Dream River.

Keikka oli alleviivaamattomassa eeppisyydessään juuri sellaista americana-fantasiaa, jota jokainen ”kaktus & preeria” -ansaan kapsahtanut alt.country-artisti tavoittelee mutta johon vain ani harva yltää. Kun American pulssi käynnistyi, sain ns. kylmikset.

Keskilännen kivikasvo oli rennompi kuin viisitoista vuotta aiemmin – hän jopa jutteli. Vaaleansinisen kauluspaidan kaksi ylintä nappia oli auki. (Antti Lähde)

Bill Callahan, kaksi ylintä nappia auki. Kuva: Tomi Palsa.

#45 Belle & Sebastian – Maratoonareita kaivattiin (2015)

Aurinkoisen lauantain alkuiltaan oli vaikea kuvitella sympaattisempaa aloitusta kuin Belle & Sebastian. Girls in Peacetime Want to Dance -levynsä kiertueella ollut yhtye halusi laittaa tytöt ja pojat tanssimaan. Lisäksi se oli tehnyt läksynsä huolella.

Marimekon paitaan pukeutunut Stuart Murdoch tiesi jopa, että Helsingissä juostiin samana päivänä maraton ja spiikkasi sillä sisään keikan huippuhetken, The Stars of Track and Fieldin, jonka taustafilmissä näytettiin filmiä Helsingin olympialaisista.

Tosin kysyessään, oliko keikalla ehkä maratoniin osallistujia, Stuart ei saanut yleisöstä juurikaan vastauksia. Ehkä siksi, että vain oman elämänsä track & field -ammattilainen olisi selvinnyt vain neljä tuntia aiemmin startanneelta matkalta maaliin ja sieltä festivaalille. (Juha Merimaa)

#46 Florence + the Machine – Suurinta päälavakarismaa (2015)

Areenatason poptähdet ovat aina tervetulleita Flow’hun, koska päälava kaipaa spektaakkeleita. Florence and the Machine on feminiininen vastine Muselle, mutta huomattavasti värikkäämpää ja kiinnostavampaa katsottavaa.

Vuonna 2015 Florence Welchillä yhtyeineen oli jo muutaman levyn verran repertuaaria, ääni kunnossa ja karisma parhaimmillaan. Tuloksena eräs parhaita päälavan keikkoja. Spectrumin yhteislaulu muistetaan pitkään. (Markus Hilden)

Florence and the Machinen Florence Welch. Kuva: Tomi Palsa.

#47 Jessie Ware – Herkkä ja välitön (2015)

Kun kuulin suosikkiartistini esiintyvän päälavalla, ja vielä iltapäivällä, petyin. Ajattelin, että Jessie Ware olisi väärässä paikassa väärään aikaan. Hänen katkeransuloinen r&b-hekumointinsa sopi mielestäni paremmin suljetumpaan tilaan ja loppukesän hämärtyvään iltaan.

Ware oli kuitenkin lumoava. Hänen äänensä soi sydäntäraastavalla kohtalokkuudella, ja kappaleiden välissä artisti vaikutti aidosti hyväntuuliselta. Usein kiitokset tulevat rutiinilla, mutta nyt ne tuntuivat tulevan suoraan sydämestä.

Koska Waren kappaleet ovat sovituksiltaan aika vaatimattomia, eikä keikkaa selvästikään oltu suunniteltu isolle lavalle, kaikkea kannatteli artistin välittömyys ja esiintymisen herkkyys. Keikka olisi voinut olla vaikka aamupäivällä Prisman parkkiksella, ja olisin rakastanut sitä. (Juuso Janhunen)

#48 Beck – Tekstaillen ja veippaillen (2015)

Se joka väittää, että Beck olisi pitänyt nähdä 1990-luvun kokaiinihuuruissa, ei selvästikään seurannut vuoden 2015 Flow-sunnuntain hittipotpuria. Beck oli töröttänyt vuosia oman bucket-listani kärjessä, joten odotukseni olivat korkealla. Multi-instrumentalisti oli pitkästä aikaa julkaissut kunnon bilehitin Dreamsin ja kasassa oli kova bändi.

Sea Changen ja Morning Phasen kaltaiset akustiset himmailut loistivat poissaolollaan, ja settilista oli rakennettu Odelayn sekä Midnite Vulturesin tanssihittien ympärille, joista kuultiin muun muassa Sexx Laws, Where It’s At ja Devil’s Haircut. Muita ässävetoja olivat Black Tambourine, Girl, E-Pro sekä tietysti kaikkien aikojen slacker-anthem Loser.

Illan kruunasi encorena kuultu Debra, jonka aikana Beck intoutui räppäämään freestylenä Hyundai-ajelusta Helsingissä, ”tekstaillen ja veippaillen”. (Sami Nieminen)

Beck ”tekstaili ja veippaili” vuonna 2015. Kuva: Tomi Palsa.

#49 Grouper – Ei kiirettä (2015)

Perjantain alkuilta ja hämärä, hiljaa täyttyvä Voimala. Jossain lattialla nököttävien katsojien takana istuu Liz Harris eli Grouper. Hän virittelee instrumenttejaan rauhassa, vähintään vartin verran, ennen kuin mitään tapahtuu. Konsertin rakentaminen on osa konserttia, vähän kuin kahta vuotta myöhemmin Frank Oceanin päälavakeikalla.

Grouper on ensimmäinen vuoden 2015 Flow’ssa näkemäni keikka ja todennäköisesti viikonlopun ikimuistoisin. (Anton Vanha-Majamaa)

#50 Chic featuring Nile Rodgers – Party like it’s 1979 (2015)

Nimi keikkajulisteessa oli vähintään harhaanjohtava. Siitä Chicistä, joka teki upeita discofunklevyjä 1970-luvulla, paikalla ei ollut kuin yhtyeen toinen johtohahmo, kitaristi Nile Rodgers (hänen parinsa, basisti Bernard Edwards kuoli vuonna 1996). Tyylikkäämpää olisi ollut mainostaa keikkaa Nile Rodgersin nimellä.

Muuta moitittavaa keikasta oli vaikea löytää. Rodgers soitti läpi paitsi Chicille, myös Sister Sledgelle ja Diana Rossille kirjoittamiaan hittejä. Lisäksi keikalla kuultiin Rodgersin tuottama Let’s Dance, jonka laulaneen rumpalin (isokokoinen musta mies) Bowie-imitaatio oli hämmentävän tarkka. Myös yhtyeen naislaulajat olivat loistavia.

Oleellisinta oli silti Rodgers itse, hänen millisekunnin tarkasti nakuttava kitaransa ja esiintymisen riemunsa, joka paistoi syövästä parantuneen 62-vuotiaan, mutta täysin iättömän tähden olemuksesta. (Juha Merimaa)

Nile Rodgers esitti hittipotpurinsa Chic-nimellä Suvilahdessa 2015. Kuva: Tomi Palsa.