Flow-muistoja

Nämä 75 Flow-keikkaa eivät unohdu – Osa 1: Makasiineilta Suvilahteen 2004–2011

Janelle Monáe on esiintynyt Flow’ssa vuosina 2011 ja 2014. Monáen kolmas albumi Dirty Computer ilmestyi huhtikuun lopussa. Kuva: Tomi Palsa.

Viidestoista Flow Festival järjestetään tasan kolmen kuukauden kuluttua. Sen kunniaksi Nuorgamin kirjoittajat kaivelivat muistilokeroistaan välähdyksiä henkilökohtaisen Flow-historiansa tärkeimmistä hetkistä. Keikat ovat festivaalivuoden mukaisessa järjestyksessä.

#1 Five Corners Quintet – Varhaisen Flow’n kiteytymä (2004)

Todetaan nyt heti alkuun, että oikeasti aion käyttää Five Corners Quintetiä tekosyynä muistella ihan ensimmäistä Flow Festivaliani.

Olisihan siellä riittänyt muutakin ohjelmaa: lavalla nähtiin Nuspirit Helsinki, brittiräppäri Ty ja päänimenä soultähti Marlena Shaw. Mutta tapahtuman alkuperäisen visionäärin, Tuomas Kallion, yhdessä Antti Eerikäisen kanssa kehittelemä tanssijazzyhtye Five Corners Quintet kuvaa oikein hyvin koko festivaalia.

Ensimmäinen Flow oli melko erilainen tapahtuma kuin nykypäivän Flow. Tokkopa monikaan festarikävijä arvasi, miten tapahtuma reilussa vuosikymmenessä kasvaisi ja muuttaisi muotoaan. VR:n edesmenneillä Makasiineilla keskityttiin festarin ensimmäiset vuodet tiukasti mustaan rytmimusiikkiin. Ja takahuoneessa paukkui teknoa ja housea.

Mutta oli alku-Flow’ssa paljon samaakin kuin tänä päivänä.

Järjestäjien visio tyylikkäästä, yksityiskohtia myöten hallitusta ja tiukan kaupunkilaisesta festivaalista näkyi, kuului, maistui ja tuntui silloin. Oli Marimekon kankaita ja Artekin kalusteita ja tavallista paremmat festivaalisafkat. Vaikka Koneisto oli muuttanut Helsinkiin, ei kaupunkifestareita noihin aikoihin liiaksi ollut. Flow oli raikas tuulahdus: tyylikäs, intiimi ja musiikillisesti aivan omanlaisensa.

Sanotaan nyt jotain Five Corners Quintetistäkin. Tosin kovin tarkkoja yksityiskohtia en noin kaukaisista ajoista muista. Biisilistaa ei ole luvassa. Vähän menee arvailuksi.

Mutta aina Five Corners tykitteli moitteettomalla ammattitaidolla menevää tanssijatsia. Sitä oli mahdoton vastustaa. Oikeastaan oli uskomatonta, että livebändi kerättiin Kallion ja Eerikäisen projektin ympärille vasta myöhemmin. Flow taisi olla yksi bändin ensimmäisistä Suomen-keikoista.

Eittämättä bändi esiintyi tapansa mukaan tyylikkäänä, mustissa puvuissa. Useimmat soittajista varmaankin onnistuivat pitämään viileän vakavat ilmeet naamallaan ensimmäiseen sooloonsa asti.

Rumpali Teppo Mäkyseltä (jonka Nuorgam noteerasi yhdeksi 2000-luvun musiikkineroista) petti pokka luultavasti ensimmäisenä. Todennäköisesti heti, kun hän sai kapulan kouraansa. En ole tainnut koskaan nähdä Mäkysen paukuttavan rumpujaan ilman onnellista virnettä kasvoillaan.

Ja ehkäpä juuri tämä oli hienointa Five Corners Quintetissä: tarttuva, mutkaton ja innostava rakkaus jazzmusiikkiin. Kuten Joonas Kuisma aikoinaan Nuorgamissa kirjoitti, Five Corners Quintet nosti kotimaisen jazzin parrasvaloihin ja tarjosi uudelle sukupolvelle salasanan jazzin kiemuroihin.

En haikaile takavuosien pienemmän Flow’n perään. Olen iloinen, että tapahtuma on menestynyt ja päässyt kasvamaan. Samaa pienemmän festarin tunnelmaa voi nykyään kokea vaikkapa Sidewaysissä. Kiusaus päästä väittämään, että ”eka festari oli paras” on toki kova. Mutta kyllä ne myöhemmätkin ovat olleet tosi hyviä. (Teemu Kivikangas)

#2 Candi Staton – Syvän etelän diskoa (2006)

Kun gospel-laulajana aloittanut syvän etelän kantridiskotäti Candi Staton esiintyi Flow’ssa, festivaali oli vielä sikiövaiheessa. Nykyinen Suvilahden alue otettiin käyttöön vasta seuraavana vuonna – mutta myös VR:n makasiinit olivat historiaa. Vuoden 2006 elokuussa 6. linjan sisäpihalle oli roudattu muistini mukaan yksi lava. Muut ”lavat” sijaitsivat sellaisissa paikoissa kuin Senaatintorin vähälle käytölle jäänyt Valkoinen sali.

Festarin isoimmat starat olivat Staton, uransa alussa räpiköivä José González ja Happy Mondaysin Bez. Jälkimmäinen heitti selittämättömän ”dj-keikan”, joka koostui siitä, että Bez pyöri lavalla ja hoki sellaisia innoittuneita fraaseja kuin ”yeah, Helsinki”.

Statonin keikka sopi lämpimän nousuhumalaiseen myöhäiskesän iltaan täydellisesti. Diskohitistään Young Hearts Run Free (1976) ja ysärianthemista You Got the Love tunnettu laulaja oli tekemässä jonkinmoista comebackia. Keikkavuonna julkaistun His Hands -albumin (2006) tuottajana toimi Lambchopin Mark Nevers ja nimibiisin kirjoitti Bonnie ”Prince” Billy. (Santtu Reinikainen)

#3 !!! – Lainehtivaa tunnelmaa (2007)

Vuoden 2007 Flow tuntui jo ihan oikealta suurfestarilta. Se järjestettiin ensimmäisen kerran Suvilahdessa, kävijöitä oli useampi tuhat, pissapaikat lainehtivat pitkin Voimalan nurkkia ja ruoasta vastasi – kelatkaa tätä – ihan oikea ravintola eikä pyttipannumestari.

Huomiohakuisesti nimetty !!! oli sen vuoden ajankohtaisin bändi. Amerikkalaisyhtye oli alkukesästä julkaissut parhaan albuminsa Myth Takesin ja oli muutenkin verrattomassa livekunnossa. Päälavan nousuhumalan kannalta optimaallisimman slotin saanut seitsenhenkinen yhtye järjesti Flow-vuoden parhaat bileet.

Bändikin taisi tykätä festivaalista, sen alueesta, ruoasta ja lainehtivasta tunnelmasta, sillä yhtyeläisiä nähtiin myöhemmin festivaalialueella ”viihtymässä”. (Matti Markkola)

#4 Samae Koskinen – Jotain Kissistä (2007)

Olen antanut itseni ymmärtää ”kovassa nosteessa” olevan Samae Koskisen esiintyvän takapihan teltassa. Suuntaan telttaan. Pääsen sen liepeille asti, kunnes ulos asti ulottuva yleisömeri muodostaa eteeni tsunamiaallon kaltaisen – saatan liioitella hieman – muurin.

Alan lävistää muuria kuin myrskyaaltoja vastaan taisteleva, riihimäkeläisistä suomipoppareista kiinnostunut ankerias. Luikerreltuani jonkin aikaa eteenpäin huomaan edenneeni vieläkin tiivimpään ihmisseokseen: olen ”kaljajonossa”. Tarvitsen olutta, joten jään paikoilleni mikrotöniskelemään ja shufflaamaan jalkojani muiden janoisten kanssa. En ole nähnyt vielä vilaustakaan Samae Koskisesta.

25 minuuttia myöhemmin. Olen edelleen jonossa juomatiskille, mutta nyt näen siitä jo pieniä pilkahduksia ihmisruhojen lomasta. Koskinen puhuu lavalla jotain Kissistä. En ole nähnyt hänestä vilaustakaan.

Sacre bleu! Olen päässyt juomatiskille ja tavoittanut baarimikon katseen hetkeksi.

10 minuuttia myöhemmin minulla on kädessäni tölkki kylmää olutta. Success! Nyt eteenpäin katsomaan keikkaa. Edessäni on läpitunkematon joukko ihmisiä.

Lähtiessäni yrittämään osmoottista liukenemista yleisön sekaan tajuan, että Koskinen horisee lavalla jotain viimeisestä biisistä. En ole nähnyt hänestä vilaustakaan.

Ihmiset alkavat, eivät varsinaisesti virrata, vaan mataa kohti uloskäyntiä kuin kastemadoista koostuva biomassavuori. Keikka on ohi.

En nähnyt Samae Koskista, enkä oikein kuullutkaan. Mutta ymmärsin, että hän on kova Kiss-fani ja varmaan muutenkin hieno mies. Aloitan hitaan käännösliikkeen kohti uloskäyntiä. (Santtu Reinikainen)

Samae Koskinen on esiintynyt Flow’ssa vuosina 2007 ja 2013. Kuva jälkimmäiseltä keikalta. Kuva: Tomi Palsa.

#5 The Roots – Amerikkalainen craftmanship (2008)

Rap on livenä aika usein huonompaa kuin levyltä. Sanoista saa harvoin selvää, ja taustat tylsyvät festivaaliolosuhteissa helposti monotoniseksi junttaamiseksi.

The Rootsin keikka oli tästä äärimmäinen poikkeus. Yhtye otti levyjensä rikkaan musiikkiperimän ja räjäytti sen suvereenisti uusiin ulottuvuuksiin. Kaikesta näkyi amerikkalainen craftmanship, tinkimätön ammattitaito ja hiottu itsevarmuus. Tuntui kuin olisi katsonut viimeisen päälle hiottua koreografiaa, jossa Blackthoughtin riimit ja yhtyeen rytmit on niitattu paikoilleen huolella ja harjoittelulla.

Silti kaikki näyttää täysin vaivattomalta. Se olisi joissain olosuhteissa voinut olla melkein tylsää, mutta mitä enemmän olen nähnyt puolivillaisia esityksiä eri festivaalilavoilla, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan huippuunsa viritetyn ja virheettömän esityksen vaatimaa duunarietiikkaa. (Juuso Janhunen)

#6 Cut Copy – Täydellinen päätös (2008)

Kymmenen vuotta sitten Flow’ssa ei ollut takuuvarmoja isoja esiintyjiä, vaan festivaali luotti useiden nousevien ja muutamien unohdettujen tähtien vetovoimaan. Esitysten taso vaihteli innokkaasta kerhomeiningistä hiljaiseen himmailuun. Onneksi sunnuntain viimeiseksi artistiksi oli buukattu Cut Copy, joka räjäytti Suvilahden.

Australialaisen elektropopyhtyeen kakkosalbumin In Ghost Coloursin tarttuvat tanssihitit, kuten Lights and Music, Hearts on Fire ja Feel the Love, sopivat täydellisesti vuoden 2008 äänimaisemaan. Valloittavasti esiintynyt yhtye innoitti päälavan yleisön tanssimaan viimein villisti ja nauttimaan viikonlopun viimeisistä hetkistä. Täydellinen päätös ensimmäiselle omalle Flow Festivalilleni. (Sami Nieminen)

#7 Ladyhawke – Ihmishyökyaalto (2009)

Flow on aina osannut haalia ulkomaisesta artistitarjonnasta ajankohtaisia tulokkaita, joiden ensiesiintymisiin Suomessa on kohdistunut suuria odotuksia. Nämä odotukset manifestoituivat Ladyhawken keikalla järkyttävänä tungoksena, joka paikallaolleiden onneksi muuntui tolkuttomiksi bileiksi.

Kun Phillipa Brown yhtyeineen luukutti suoraviivaista kasaripop-indietään, tuntui siltä kuin teltan pimeydessä olisi vellonut yksi suuri, humalainen, onnesta sekaisin tanssiva ihmishyökyaalto. Ainoa vaihtoehto oli joko perääntyä tai heittäytyä täysillä mukaan.

Ladyhawken nimetön esikoislevy (2008) on edelleen artistin paras. Sen häpeilemättömän yksinkertaista poplainailua ja dramaattista lennokkuutta oli silkka ilo todistaa livenä.

Rakas Ladyhawke, vaikka et ehkä ole pystynyt artistina nousemaan enää noihin korkeuksiin, tulen ikuisesti kiittämään sinua siitä täysin pöljästä riemusta, jonka saimme kokea. (Juuso Janhunen)

#8 Seun Kuti & Egypt 80 – Rokkipoliisin turma (2009)

Suurten isien pojat tuovat komeita nimiä julisteisiin, mutta lavoille harvoin mitään ikimuistoista.

Pettymään on joutunut monta kertaa: John Lee Hooker jr. Puistobluesissa oli kamala, Dweezil Zappan Plays Zappa teknisestä taituruudestaan huolimatta ulkokultainen ja Cab Calloway III & His Cotton Club Show Pori Jazzissa puhdas nostalgia-akti.

En odottanut paljoa myöskään Seun ”Felan poika” Kutilta – etenkin kuin Felan pojista Femi oli jo noussut tunnetummaksi. Mutta voi, kuinka iloisesti yllätyinkään! Afrobeatin groove oli kohdallaan ensi tahdeista, Seunin ja yhtyeen yhteispeli loistavaa ja tunnelma lämmin.

Jo ensimmäisen – afrobeatille ominaiseen tapaan pienestä isoksi kasvavan – kappaleen aikana jouduin luopumaan kädet puuskassa seisovan rokkipoliisin asennostani. Toisen kappaleen kohdalla jo tanssin. (Juha Merimaa)

#9 Grace Jones – Katharsis (2009)

Ebony-lehti kuvaili Grace Jonesia osuvasti 1979: ”Grace Jones on kysymysmerkki, jota seuraa huutomerkki”. Enempää ei oikeastaan tarvi tietää.

Tähden setti vuoden 2009 Flow’ssa koostui tutuista hiteistä ja uuden Hurricane-albumin kappaleista. Show olisi varmaankin toiminut, vaikka Jones olisi esittänyt lavalla puolitoista tuntia Kauniiden ja Rohkeiden tunnaria.

Olemme kokemassa Gracea, emme niinkään hänen musiikkiaan. Toki on upeaa, että myös se toimii. Kun La vie en rose soi, yleisö on kuin kukkameri, joka kylpee Gracen lempeän rakastavassa valossa. Slave to the Rhythmiä olisi voinut kuunnella toisenkin vartin. Love Is the Drug olisi silmät suljettuna jo liki täydellinen, mutta muuttuu taianomaiseksi, kun näkee kuinka Gracesta taittuvat lasersäteet leikkaavat yötä.

Jonesin keikka on taidonnäyte siitä, kuinka persoona jalostetaan henkilökohtaiseksi tyyliksi ja kuinka tämän tyylin annetaan valua jokaikiseen sopukkaan ja koloon ja täyttää tila ja aistit niin sataprosenttisesti, että lopulta katsoja saavuttaa katharsiksen: olen kokenut Gracen ja olen kylläinen.

Tätä karismaa ei pidä sekoittaa passiiviseen, synnynnäiseen viehätysvoimaan. Gracen taiteessa on pikemminkin jotain samaa hallittua voimaa kuin miimikon työskentelyssä tai baletissa. Katsoja hurmaantuu lavalla näkyvän energian vaivattomuudesta.

Tuo rentous ja spontaanius on mahdollista saavuttaa vain loputtomalla määrällä toistoja: kymmenien vuosien lavakokemuksella, tuhansilla keikoilla ja tulkinnalla, jota on vuoltu siipale siipaleelta niin, että jäljelle on jäänyt vain olennainen. Kysymysmerkki jota seuraa huutomerkki. (Janne Siironen)

#10 The Juan MacLean – Jerry Fuchsin testamentti (2009)

Kestikö se tunnin? Kestikö se vuoden? Ajantaju katosi, kun The Juan MacLean soitti Black Tentissä, eikä siihen tarvittu kuin kuusi kappaletta.

Keikan kruunasi viime vuosikymmenen upeimpiin tanssibiiseihin kuuluva Happy House, joka useiden kliimaksien kautta venyi valloittavaksi puolen tunnin eepokseksi.

John MacLean ja Nancy Whang ovat The Juan MacLeanin keulakuvia, mutta show’n takuumies oli varmaa jälkeä takonut, kolme kuukautta festareiden jälkeen tapaturmaisesti kuollut rumpali Jerry Fuchs. Kiitos ehkäpä parhaasta kokemastani Flow-keikasta, Jerry – lepää rauhassa. (Niko Vartiainen)

#11 LCD Soundsystem – Vähän hönö (2010)

Sörnäisten korkeiden talojen silhuetin taakse laskeneen auringon loistaessa silmiään siristelleen James Murphyn johtama LCD Soundsystem oli Flow’n ennakkokonsertissa kesällä 2010 juuri sitä, mitä odottaa saattoi: hauska, rento ja vähän hönö.

Vähän väärään aikaan (alkuilta keskellä viikkoa) vähän väärässä paikassa (aivan liian päivänvaloisa päälava), mutta silti vallan mainiota musiikkia ja vallan mainio keikka. (Visa Högmander)

#12 The Chemical Brothers – Suvilahdesta tuli stadion (2010)

Kun The Chemical Brothers julkistettiin Flow Festivalin avajaiskonsertin esiintyjäksi vuonna 2010, kaiken huomion vei toinen tapahtuman kahdesta esiintyjästä: LCD Soundsystem. Tai siis itseltäni vei, olihan James Murphyn yhtye 2000-luvun zeitgeistissa huomattavasti tärkeämpi ja ajankohtaisempi kuin jossain määrin epämuodikkaaksi big beatin ja stadionteknon perusjyräksi leimautunut Chemical Brothers.

Keikkatiedon vastaanotin huvituksella: olisiko Edistä ja Tomista tosiaan täyttämään Suvilahteen saapuvan indiejengin tarpeet? Tai ennen kaikkea omani?

No niinhän siinä kävi, että Chemical Brothers pyyhki lämmittelijässään Suvilahtea. En ollut aiemmin tajunnut, että sellaisetkin kappaleet, jotka Chemical Brothersin levyillä voivat kuulostaa hieman banaalilta ja geneeriseltä luukutukselta, on todellisuudessa tehty sellaisiksi aivan tarkoituksella. Jotta tuhannet ihmiset voivat kävellä keskelle suurta kenttää ja mennä pähkinöiksi niiden tahdissa.

Suvilahti ei ole mikään stadion, mutta ymmärrän oikein hyvin, miksi tätä musiikkia kutsutaan stadionteknoksi. (Teemu Fiilin)

Major Lazer on nähty Suvilahdessa kahdesti, vuosina 2010 ja 2015. Kuva: Tomi Palsa.

#13 Major Lazer – Kohellusbileet (2010)

Vielä vuonna 2010 Diplo ei ollut douchebag, vaan kultasorminen tuottajan pallilla häärijä, jonka jälkiä kannatti seurata, jos halusi löytää sen hetken trendikkäimmät kreisibailut.

Vuotta aikaisemmin perustettu Major Lazer oli Diplon ensimmäinen”oikea yhtye”. Diplon johdolla Major Lazer loihti energiset tanssikohellusbileet, joiden päärooliin nousivat tikapuut.

Valta-asetelma oli silloin vielä niin päin, että Major Lazerin keikan jälkeen Diplo heitti oman dj-keikkansa Voimalassa. (Matti Markkola)

#14 Owen Pallett – Taikatemppu (2010)

Jonotus: aina kamalaa. Jonotus Owen Pallettin keikalle Voimalaan: koomisen kamalaa. Mitään järkeähän ei ollut laittaa puoli vuotta aiemmin läpimurtolevynsä julkaissutta, erityisistä livekeikoistaan tunnettua Pallettia esiintymään muutaman sadan ihmisen tilaan.

Aikaisille, onnekkaille ja kärsivällisille se oli kuitenkin eksklusiivikokemus, joiden perässä festivaaleille saavutaan. Ainakin, jos eksklusiivisuutta mitataan niukkuuden ekonomialla. Nytkin ulkopuolelle jäi kymmeniä metrejä ihmistuhatjalkaista, jolle sanoa jälkeenpäin”I was there”.

Entä se keikka sitten? Suoraan sanottuna: ihan saman keikan olin nähnyt Primaverassa joitain kuukausia aiemmin. Sama Cariboun Odessa-cover. Sama Mariah Careyn Fantasy-cover. Ja vieläpä epämukavampi paikka istua lattialla. Taikatempulta Pallettin pedaalishow vaikuttaa kerta toisensa jälkeen, silti. (Oskari Onninen)

#15 Omar Souleyman – Katkarapusalaattia taivaasta (2010)

Astun telttaan, jossa keikkaansa on aloittelemassa Omar Souleyman. En tiedä kaverista mitään, mutta festariyleisön tuntuu tietävän, että kohta alkaa tämänvuotisen Flow Festivalin paras keikka. Syyria ja Scooter on sanapari, joka on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Keikalle on siis pakko päästä.

Olen ovela ja seuraan minulle tuntematonta naista sisälle telttaan, joka on jo aivan täynnä keikkaa odottavaa festarikansaa. Naisella on kädessään katkarapusalaatti, jonka kanssa hän tasapainoittelee kohti miksauspöytää. Hänelle tehdään kiltisti tilaa. Ettei nyt vain mitään sattuisi.

Mutta sitten alkaa keikka. Jonkinlaista teknoista mölinää kuuluu. Huutoa megafoniin. Jengi sekoaa ympärillämme saman tien. Nainen saa iskun, ja katkarapusalaatti lentää kuin hidastetussa elokuvassa 20 metrin korkeuteen.

Musiikki on niin mukaansatempaavaa että se vie minut mennessään. En ymmärrä mistään mitään, mutta minun on pakko antaa periksi. Huomaan pian, että rummuissa on Tomi Leppänen, moneen taipuvainen rumpalismies. Huudan vierustoverilleni, että Tomi on sankarini ja soittaa monissa suosikkiorkestereissani, mutta että vielä tässäkin tekno-orkesterissa!

Tarkoitan: miten ihmeessä hän ehtii esimerkiksi treenata orkesterin kanssa, joka on kotoisin Syyriasta!

Toki myöhemmin selviää, että Omar Souleymanin rumpukone oli hajonnut matkalla Suomeen ja se oli korvattu Leppäsellä. Lavalla oleva mystinen kapellimestarimies-manageri tms. huutaa ohjeita Leppäselle ja ottaa samalla kännykällään kuvia keikasta. Kuka helvetti hänkin on?

Mietin, mitkä ovat todennäköisyydet tällaiselle musiikilliselle yhtälölle samalla, kun miljoonat katkaravut palaavat matkaltaan teltan katosta ylleni. (Aki Ala-Kokko)

#16 Ville Leinonen ja Majakan soittokunta – Lätkämaski ja lihaveitsi (2010)

Ville Leinonen on showmies ja erikoismies, kuten hyvin tiedetään. Hänen uransa suurimmat spektaakkelit nähtiin vuonna 2010, kun loisteliasta Majakanvartijan uni -levyä seurasi Majakan soittokunta -yhtyeen kanssa soitettuja keikkoja, joita saattoi tulkinnasta riippuen pitää tekotaiteena, kesäteatterina tai leinoslaisena performanssina, jossa ähistään ja puhistaan kirpputorirekvisiitassa ja jonka metodeja ei soisi teatterikoulujen oppimateriaaliin.

Koska kirjoitin konsertista, on helppo tarkistaa, mitä kaikkea lavalla ja Tiivistämössä tapahtui.

Lista tässä: ainakin 30 asteen sisälämpötila saksalaista marssia, purkanjauhamista, lätkämaski, lihaveitsi, tv-uutis-klippejä, yleisön valitusta ”liiasta taiteellisuudesta”, lähinnä Majakanvartija-levyn kappaleita, ei Tähtityttöä tai Suudelmitarta, kitaran tuhoaminen encorena.

Mitään tähän viittaavaakaan nähtiin Flow’ssa seuraavan kerran vasta, kun Jenny Hval pelleili kumiveneineen viime kesänä. Mutta sitä on turha verrata Leinoseen. (Oskari Onninen)

#17 Robyn – Altsudiskodiivan esiinmarssi (2010)

Vaikka Robyn olikin jo aikaa sitten korjannut kurssinsa teini-r&b:stä elektropopiksi, taidepop-Robyn oli vuonna 2010 vielä aika tuore juttu. Robynin kansainvälisen maineen altsudiskodiivana vahvistanut Bodytalk Pt. 1 oli julkaistu pari kuukautta ennen festivaalia, Pt. 2 ilmestyi pari viikkoa sen jälkeen.

Flow’n päälavalla Robyn esiintyi nelikymppisen showbisnes-veteraanin itsevarmuudella ja fitness-tankotanssikurssin vetäjän notkeudella. Vuosien kokemus jenkkilistahitteineen lienee ollut osasyyllinen myös siihen, kuinka taitavasti – herkästi ja voimakkaasti – Robyn täytti laulullaan Flow’n päälavan takaosan kaljateltoille asti. Jättefin. (Santtu Reinikainen)

#18 Circle – Hetki valokeilassa (2010)

2010 oli Circlen hurja vuosi: Roskilden-konsertin jälkeen Dagens Nyheter kirjoitti Sen Arvion, jonka jälkeen kaikki vähemmänkin asiasta kiinnostuneet hyppäsivät voittajan kärryihin ja kokivat bändin tutustumisen arvoiseksi.

Kuukautta myöhemmin Flow’ssa bändi esitti hyvin circlemäisen keikan, jonka arvo oli suurilta osin siinä, että monelle ihmiselle Rätön paikallaanjuoksut ja Jääskeläisten veljesten riffien giganttisuus olivat uutuusarvoisia. Bonuksena Tomi Leppäsen paikallaolo riitti luomaan yhden legendaarisimmista Flow-anekdooteista, kun ihmisrumpukone korvasi rumpukoneen.

Tuo jäänee Circlen uran hetkeksi, jolloin bändi paistatteli cooliuden valokeilassa, josta se on aina pyrkinyt pois. Rautatie-levy oli ilmestymässä, ja NWOFHM löytämässä popeimman muotonsa. Sen jälkeen bändi on julkaissut 11 levyä. Harva on niistä jokaisen tai edes enemmistön kuunnellut. Toistamiseen Flow’ssa ei ole Circleä nähty. (Oskari Onninen)

#19 Sleigh Bells – Tehostetussa tilassa (2010)

Vuoden 2010 Flow-lauantain päätösakteihin kuului teltassa esiintynyt New Yorkin melurytkepopduo Sleigh Bells. Yhtye oli julkaissut Treats-debyyttialbuminsa saman kesän kynnyksellä. Albumin Robocop-biittien, kitaravallien, elektronisen metelin ja kuulaan naislaulun kombinaatio keräsi kriitikkojen kehut. Pitchforkissa kehuttiin albumin kuulostavan hämmästyttävän tuoreelta ja täysin omaperäiseltä; muutkin kärkijulkaisut läpsäisivät erittäin korkeat arvosanat albumin kylkeen.

Mikä olisikaan voinut olla parempi hetki nähdä Sleigh Bells keikalla?

On kuitenkin aika helevetillisen vaikeaa muistaa, mitä tapahtui jollain keikalla kymmenen vuotta sitten yhden maissa yöllä, kun itsekin olit ns. tehostetussa tilassa – ei sillä, että muistaisit sitäkään varmasti. Sen muistan, että tatuoitu hc-jennivartiainen Alexis Krauss lauloi, huokaili ja kirkui, minkä palkeet antoivat periksi, ja esiintyi muutenkin niin antaumuksellisen magneettisesti, että yleisölle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin heittäytyä kiehuvaksi tanssivien jalkojen ja vimmatusti huispaavien käsien noidankattilaksi.

Loput joudutte kuvittelemaan sulkeutumalla pimeään komeroon jouluvalosetin kanssa ja soittamalla Treats-albumia täydellä volyymilla. (Santtu Reinikainen)

#20 Pantha Du Prince – Äänikirja tulevaisuudesta (2011)

Rehellisesti sanottuna en muista Pantha du Princen keikasta mitään järin yksityiskohtaista. Sen muistan, että paksun teknobiitin lomaan ui jään halkeamiselta, vuoripuroilta, tuulen ulvonnalta ja ikivanhoilta kellopeleitä kuulostavia äänimaisemia. Ja sen, että olin hetken kuuntelun jälkeen hillittömän innoissani, koska en osannut rinnastaa kuulemaani mihinkään, mitä olin aikaisemmin kuullut.

Se oli tutkimusretkeilyä teknon ehdottomuuden ja herkän luontoambientin välillä, ja tuntui jotenkin täysin irralliselta kaiken muun festivaalihälyn ja livekeikkojen rinnalla. Se oli äänikirja jostain kaukaisesta tulevaisuudesta. Se oli kuin kävely kovalla pakkasella öisessä Merihaassa. Tai tyhjä hautausmaa lokakuussa.

Sellainen muistikuva, jonka sanoittaminen ilman kliseitä on ilmeisesti helvetin vaikeaa. (Juuso Janhunen)

Destroyerin Dan Bejar löysi yllättävän suosikkiartistin Dxxxa D:stä. Kuva: Tomi Palsa.

#21 Destroyer & DxxxA D – ”Suomalainen Sun Ra” (2011)

Aikaa piti olla riittävästi. Junani Mikkelistä saapui Helsinkiin vartin yli viisi, ja Dan Bejarin johtama kanadalaisyhtye Destroyer aloitti keikkansa telttalavalla kello 18.10. Veljeni toi minut autolla Suvilahteen, lipuntarkastusjonon päähän. Asetuin jonoon ja odotin. Ja odotin.

Täsmälleen kymmenen yli kuusi Destroyer aloittaa keikkansa Chinatownin tutuksi tulleilla rummuniskuilla. Olen siinä vaiheessa vielä kymmenien metrien päässä portista. Blue Eyes, Savage Night at the Opera… Tällainen odotus on aina yhtä turhauttavaa.

Kolmen vartin odotuksen jälkeen pääsen lopulta sisään, kesken Painter in Your Pocketin – sattumalta juuri sen kappaleen, joka avasi minulle portin Destroyerin maailmaan vuonna 2006.

Suicide Demo for Kara Walkerin aikana ehdin hakea oluen ja hakeutua lähelle lavaa. Keikka on varmaankin noin puolessavälissä, ajattelen. Raukea groove ja viehko saksofoni saavat odottamaan vielä ainakin paria biisiä. Kaputt meni jo, mutta kenties European Oils vielä? Tai Song For America? Bay of Pigsin nyt ainakin olettaisi tulevan.

Mutta niin vain kappale loppuu, eikä seuraavaa kuulu. Tea Khalifa säntää pikaravia lavalle ja ilmoittaa päälavan seuraavan esiintyjän. Olen häkeltynyt, pettynyt. Ystäväni levittelee käsiään ja huutaa ”BAY OF PIGS!”

Khalifa ei reagoi, vaan kävelee pois. Yhtyeen kosketinsoittaja vaikuttaa aidosti pahoittelevalta kohautellessaan olkapäitään ja irvistäessään. Destroyerin ensimmäinen keikka Suomessa, vuosien odotuksen jälkeen – ja soittoaikaa 40 minuuttia.

Pari tuntia myöhemmin harhailen Cirkoon, missä DxxxA D ja Nukkehallitus ovat hetken päästä aloittamassa. Kiertelen säkkituolien keskellä ja huomaan tuttuja naamoja – Bejar ja tämä käsiään levitellyt kosketinsoittaja ovat tulleet katsomaan keikkaa. Pyydän saada lyöttäytyä seuraan ja saan luvan.

Tilanne tuntuu absurdilta. DxxxA höpisee mikrofoniin ties mitä salatiedettä, basisti jammailee nauhattomalla bassolla ja yhtye soittaa jotain fuusiojazzin ja funkin väliltä. Ei tästä ymmärrystä saa suomalainenkaan, niin kuinka sitten kanadalaiset? Mutta mitä sillä on väliä – musiikki itsessään on nerokasta ja kiehtovaa. Bejar kuvailee keikkaa myöhemmin ”suomalaiseksi Sun Raksi”, mikä on varsin osuva määritelmä.

Juttelemme niitä näitä. Olen lähdössä kolmeksi kuukaudeksi Yhdysvaltoihin matkailemaan, ja kysyn Bejarilta, missä kaupungeissa kannattaa käydä. Hän suosittelee yliopistokaupunkeja, sillä niissä on hyvä tunnelma: Charlottesville, Chapel Hill, Charleston, Savannah. Käyn myöhemmin niistä jokaisessa ja viihdyn. Voin siis toistaa Bejarin kehut.

Lisäksi saan kirjasuosituksen: Michael Herrin sotareportaasi Vietnamista nimeltä Dispatches. Se on hyllyssäni, lukematta. (Niko Vartiainen)

#22 Janelle Monáe – Funkia sfääreistä (2011)

Janelle Monáen tyrmäävän Flow-keikan pohjustuksena oli kolme pettymystä samalta ja edelliseltä päivältä.

Destroyer: Ontto. Jumitukseksi liian pop ja popiksi aivan liian vähän liikkuvia osia. Midlake: Kuilu kunnianhimon ja todellisuuden välillä. Lavalla on vaikea olla. Iron & Wine: Introverttiä kipuilua. Miksi?

Tilapäinen totaalikypsyminen indiemusiikin itseaiheutettuun tuskaisuuteen unohtui, kun Janelle Monáe aloitti. Toisena tai kolmantena kappaleena paukahtanut Tightrope muutti kaiken. Siirryttiin hyönteisten ininästä sfäärien funkiin. Lavalta vyörynyt energia oli lähes pelottavaa.

Janelle oli supersankari, jonka laulussa ja tanssissa soi kokonainen maailma. Mustan musiikin myyttinen ylivoima oli kanavoitunut yhdessä hetkessä yhteen naiseen. Pateettis-romanttisessa tunnekuohussa kuvittelin, että Cab Calloway, Jackie Wilson, Michael Jackson, James Brown ja Prince leijailivat henkinä kaiken yllä kannustamassa Janellea: ”Go Girl. Näytä niille mistä on kysymys.”

Nauroin ääneen lähes koko keikan ajan. Toinen vaihtoehto olisi ollut itkeminen onnesta. Se olisi ollut liian kiusallista.

Mietin keikkaa monta päivää. Mietin kokemaani kulttuurien kohtaamista ja haasteasetelmaa. Toisaalla on hyväosaisten valkoisten kehittämä näytelmä siitä, kuinka vaikeata on olla ”minä”. Toisessa kehäkulmauksessa vaikeuksista kasvanut perintö, jonka tavoite on osoittaa vääjäämättömästi kuinka elämä voittaa kaiken paskan. Kumpaa kuuntelisi? (Pekka Laine)

#23 MC Taakibörsta – Kännissä ja läpällä (2011)

Open Source Stagen edustalla kuhisee. Vuosituhannen vaihteen myyttinen räppiryhmä MC Taakibörsta on voittanut yleisöäänestyksen ja tekee nyt paluun lavoille.

Kun keikka lopulta käynnistyy – roimasti myöhässä – tuntuu koko vihreä minikenttä tutisevan massojen alla. Pelkään, että minä hetkenä hyvänsä rojahdamme maan sisään.

Itse keikka on hapuileva ja huuruinen, mutta se tavallaan kuuluu asiaan. On kivaa kuulla PA 2001 livenä ja tajuta, että se todella on yhden sukupolven anthem. (Anton Vanha-Majamaa)

The Human Leaguen Phil Oakeyn karisma on ikuista. Kuva: Tomi Palsa.

#24 The Human League – Myönnytys synapopin klassikoille (2011)

Flow Festival ei etenkään varhaisina vuosinaan ollut järin kiinnostunut menneiden vuosikymmenien popartistien kärräämisestä Suomeen, ei edes niiden uskottavuutensa säilyttäneiden. Veteraanikiintiöpaikat oli säästetty ennen kaikkea soulin, jazzfin, funkin, reggaen ja erilaisten ”maailmanmusiikkien” mestareille.

Tämä on tietyllä tavalla sääli, sillä kun festivaali 2010-luvulle tultaessa alkoi höllentää tässä suhteessa linjaansa, alkoi monen aikakautensa suuruuden kohdalla olla liian myöhäistä.

Ensimmäisen syntikkapopin klassikkonsa (jollaisiksi aiemmin esiintyneitä Kraftwerkiä tai Grace Jonesia ei oikein voi laskea) Flow esitteli vasta vuonna 2011, mutta buukkaus oli varmasti juuri se, jota festivaalin yleisö hartaimmin toivoi: The Human League.

Sheffieldiläisyhtye lopetti erinomaisten levyjen tekemisen jo vuosikymmeniä sitten, mutta tasaisesti keikkailemalla, levyjä olympiadin tai kolmen välein julkaisemalla ja maailman parhaan ihmisen tittelistä kamppailevan Phil Oakeyn murenemattoman karisman voimin se on pysynyt ”hyvien puolella” koko 40-vuotisen uransa.

The Human League oli Flow’ssa aivan ihana, juuri sellaisella tavalla kuin vedossa olevan veteraanibändi vain voi olla: pakollisten uusien biisien (pölvästi Night People) aikana yleisö tsemppaa bändiä, klassikoiden soidessa (Don’t You Want Me, Fascination, The Sound of the Crowd, Love Action, Together in Electric Dreams… jatkanko?) syö sen kädestä. (Antti Lähde)

#25 Kanye West – Eeppisintä popjuhlaa koskaan (2011)

Kanye Westin kolmas ja toistaiseksi viimeinen Suomen-keikka (tekstin virhe korjattu, kiitos tarkkaavaisille lukijoille! – edit. huom.) muistetaan Ramirent-nosturista ja kovan tuulen aiheuttamasta viivästyksestä, mutta myös siitä, että se oli aivan järjettömän kova yhdistelmä Westin egomaniaa, itkettävää kauneutta ja Monsterin kaltaisia hillittömiä rap- ja pophittejä.

Muistaakseni kolmannelle tunnille venynyt keikka on eittämättä Flow-historian eeppisin, ja sen ylittämiseen on tänä vuonna edes etäisiä mahdollisuuksia ainoastaan Kendrick Lamarilla.

Ramirentille Kanyen keikkaan osallistuminen oli varmasti parasta brändäystä koskaan. (Markus Hilden)