The Mekons – Ancient & Modern (1911–2011)

Sin/Bloodshot

The Mekons jurottaa hurmaavan kyynisenä.

Ääriproletaarit taidepunkkarit jurottavat jälleen hurmaavan kyynisinä. The Mekon ei tunnu vanhenevan, saati nuorenevan.

Kun joukko T.J. Clarkin johdolla opiskelleita nuoria situationisteja Leedsin yliopistosta perusti 1970-luvun lopulla punkbändin, sisältyi heidän ohjelmajulistukseensa varsin ehdottomia momentteja: ei promokuvia, ei albumeja, jäsenten nimiä ei saa julkaista, ei keikkoja muutoin kuin kakkosaktina… Tyypillistä nuorten intellektuellien uhoa ja varsinainen promoottorin painajainen.

Onneksi yhtye taipui lopulta tekemään myönnytyksiä änkyrämanifestinsa suhteen ja 1980-luvulle tultaessa Mekons oli hetken ajan maailman tiukin rockyhtye, jota Lester Bangs väitti kieli poskessa suuremmaksi kuin The Beatles ja jota Greil Marcusin kaltaiset taideteoreetikot puhkianalysoivat kirjoituksissaan.

Läpi vuosikymmenten Mekonsin käyntikorttina on toiminut ryhmän tunnistettava, kansanomainen ääni, joka idiosynkraattisuudessaan kuitenkin karttaa peribrittiläisen pubirockin kliseitä. Flirttailu kaljoittelupunkin ja kansanmusiikin kanssa asetetaan lähes ohjelmallisesti vastakkain ristiriitaisien elementtien kanssa. Seesteisimmillään Mekons on kuin The Pogues vaivaantumassa akateemisessa cocktail-tilaisuudessa, houreisimmillaan kuin Death in June nyrpistelemässä punkkareiden sorbus-orgioissa.

Myös Ancient & Modern koostuu genreharjoitelmista, joita on ravisteltu sieltä täältä vinksalleen kuin pelkästä ärsyttämisen halusta. Ahdistunut avausraita Warm Summer Sun voisi jonkun muun käsissä taipua maalaisviululla höystetyksi surunvalitukseksi. Nyt se on kuin kyläjuopoksi ryhtyneen John Calen pimeä pelimanninumero. Tällaisia kappaleita et löydä S-ryhmän irkkubaarien soittolistoilta.

Anglikaanihymniä muistuttava I Fall Asleep kuuluu albumin seesteisempiin hetkiin. Tom Greenhalghin tapa tulkita rukouksensa keskelle nukahtavaa kertojaa on vaarallisen lähellä pateettisuutta, mutta unihoureet kalojen kanssa kaveeraamisesta ja punaisella linja-autolla matkustamisesta tekevät omituisen taikatempun naivistiselle kappaleelle ja houkuttavat palaamaan sen pariin yhä uudelleen.

Kryptinen lyriikankirjoitus jatkuu dylanilaisessa Calling All Demonsissa, ja Space in Your Face nojautuu poleemiseen punkrock-paahtoon muistuttaen bändin parhaista vuosista. Myönnetään, että Ancient & Modern ei ehkä ole The Mekons Rock’n’Roll tai Fear and Whiskey – miten sellaista voisi odottaakaan? Pikemminkin materiaali palaa yhtyeen viriileimpiin hetkiin niiden muistoa vesittämättä.

Juuri kyky olla kuulostamatta eläköityviltä muusikoilta kopioimassa kultakautensa soundia on Ancient & Modernin vahvuus. Tällaiseen otteeseen kykenevät vain harvat seniorisarjan artistit. Mekonsin ohella ensimmäisinä mieleen tulevat Mark E. Smith ja Luke Haines. Parhaimmillaan albumi kuulostaa joltain nuoremman polven autotallibändiltä varastamassa temppuja mentoreiltaan.

77 Tuttujen keinojensa lomassa Ancient & Modern kuulostaa yllättävän paljon nuorten vihaisten muusikoiden tilitykseltä. Ikä ei ole tuonut tämän ryhmän sointiin mitään turhan levollista: Mekonsin maailma on edelleen tummasävyistä ja sateen piiskaamaa englantilaista noiria, jonka päähenkilöitä ajavat eteenpäin politiikka, pelko ja viski.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!