Matka ihmemaahan ja takaisin – katsaus Donna Summerin pitkään uraan

Donna Summer menehtyi 17. toukokuuta ollessaan 63 vuoden ikäinen.

Donna Summer oli jo 27-vuotias, kun hänestä tuli – melkein vahingossa – supertähti. Vuosia Euroopassa musikaaliteattereissa esiintynyt, Saksassa asuva Summer oli menestynyt paikallisesti jo jonkin verran debyyttilevyllään Lady of the Night (1974). Varsinainen jättipotti tuli kuitenkin kun alun perin demoksi levytetty Love to Love You Baby kulkeutui yhdysvaltoihin ja Casablanca-levy-yhtiön pomon Neil Bogartin käsiin. Bogart ihastui kappaleeseen niin, että tilasi siitä tuottaja Giorgio Moroderilta 17-minuttisen version ja tarjosi saman tien Summerille levytyssopimusta. Eroottinen Love to Love You Baby oli sensaatio ilmestyessään, myyden erinäisistä boikoteista huolimatta miljoonia.

Oli vuosi 1975. Donna palasi nyt kotimaahansa kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Lähtiessään hän oli ollut lahjakas tummaihoinen, uskonnollisen kasvatuksen saanut tyttö Bostonista, palatessaan hän oli vuoden uusi tulokas – nainen, jonka 17 minuutin orgasmi oli talletettu vinyylille.

Donna Summer vietti seuraavat viisi vuotta elämästään discobuumin pyörremyrskyn silmässä. Viidessä vuodessa hänestä tuli Yhdysvaltojen menestynein naisartisti, discon kuningatar. Viidessä vuodessa julkaistiin yhdeksän Giorgio Moroderin ja Pete Bellotten tuottamaa menestysalbumia, tehtiin kaksi isoa kiertuetta, loputtomia haastatteluja, tv-esiintymisiä ja lehdistötilaisuuksia. Donna oli kaikkialla: Rolling Stonen kannessa, laulamassa Unicefin megakonsertissa, duetoimassa Barbra Streisandin kanssa, näyttelemässä discoelokuva Thank God It’s Fridayssa, esiintymässä Oscareissa…

Sitten discobuumi oli ohi ja hengissä selvinneet yrittivät jatkaa eteenpäin tahoillaan.

Viime kuussa LaDonna Gaines Sudano Summer kuoli 63 vuoden iässä. Julkkikset Barack Obamasta lähtien esittivät suruvalitteluja tai muisteloita, mediat kertasivat Summerin uraa ja uutisoivat some-reaktioita. I Feel Love -klippiä pyöritettiin.

Roskalehdet yrittivät, mutta eivät onnistuneet saamaan kuolemasta mitään lokaa irti. Donnan läheltä ei löytynyt bobbybrowneja, tai ahneita sukulaisia valmiina reality-ohjelmiin. Laatujulkaisut julistivat Donnan merkittäväksi tanssimusiikin pioneeriksi, joka oli ollut mukana luomassa kokonaan uutta populaarimusiikin soundia.

Oma henkilökohtainen fanitukseni alkoi 1990-luvun alun rippileirimatkalta Lappiin.
Kuten tuolloin oli tapana, löytyi huoltoasemien alelaareista todella hämäriä valikoimia poistokasetteja. Eräästä poimin pölyisen On the Radio: Greatest Hits Vol. 1 -c-kasetin ja luukutin sitä koko yön korvalappustereoissani kiitäessämme pitkin pimeää lumista maisemaa, jossain päin Lappia. Outo miljöö, tähtisadetta korviin tiputteleva discosoundi ja tuo uskomaton ääni teki lähtemättömän vaikutuksen.

Vuosien saatossa keräilin ensin hitit, sitten hudit, ja lopuksi huomasin, että minulla oli kattava kokoelma Donnan studio-, live- ja kokoelmalevyjä. Jopa yksi joululevy. Ja nimikirjoitus.

Alun innostus Giorgio Moroderin discobiiteistä, mielikuvituksellisista sovituksista, Donnan uskomattomasta äänestä, ajan kreiseistä levynkansista jne. vaihtui hiljalleen kiinnostukseksi Summeriin artistina ja laulunkirjoittajana.

Summer kirjoitti kaiken materiaalinsa tuottajiensa kanssa; toisena, kolmantena tai neljäntenä pyöränä. Huomasin, että vaikka rakastin Giorgio Moroderia, Quincy Jonesia, Stock-Aitken-Watermania, Clivilles & Colea tai muita lahjakkaita maestroja, jotka vuosien saatossa työstivät Summer-soundia, niin loppujen lopuksi se mystinen ainesosa oli aina tämä tavallinen tyttö Bostonista.

Kartoitan tässä Summerin uraa valitsemani viiden albumin kautta.

Once Upon a Time… (1977)

“Once upon a time there was a girl
Who lived in a land of dreams unreal
Hiding from reality
Treated like a stranger
Living with her fantasies
Trapped within their world”

Once Upon a Time… oli Donna Summerin ensimmäinen tuplalevy, ja siihenastisista kuudesta albumista selkeästi kunnianhimoisin. Levyn konsepti oli Donnan oma: discofantasia Tuhkimosta. Levy on jaettu neljäksi näytökseksi, yksi per puoli. Päällisin puolin itse tarina on tietenkin vain jonkinlainen melko pöhkö kehys nipulle uusia Summer-Moroder-Belotte-sävellyksiä. Mielenkiintoisesti levyn yhdeksi teemaksi nousi jo silloin irrallisuus ympäröivästä, kaoottisesta, ahdistavasta maailmasta – Summerin uralla paljon myöhemminkin käsitelty aihe.

Tavallisen tytön muuttuminen yhdessä yössä klubien sensuelliksi kuningattareksi ei ollut tapahtunut ihan kivuttomasti. Menestyksen tuoman valtavan työmäärän lisäksi Donna koki Casablancan luoman ”musta Marilyn Monroe” -imagon harhaanjohtavaksi ja rajoittavaksi. Stressi ja ahdistus purkautuu Once Upon a Timella paikoin melko synkkinäkin sanoituksina:

”People pushing, hustling
Rushing on into the future
Windows open, closing
In a way that they just never used to
Oh there’s violence lurking
In the alleys where no one should dare go
So keep walking faster, faster and faster to nowhere”
(Faster and Faster to Nowhere)

Vaikka satu saa onnellisen lopun ja ”Tuhkimo” löytää etsimänsä, eli rakkauden, jää tuplalevystä vahvimmin mieleen tunne, että sen päähenkilö ei tahdo saada henkeä. Donna kertoi myöhemmin, että koko levy purkitettiin alusta loppuun kolmessa päivässä, käytännössä ilman unta, ja aiheutti artistilleen niin vakavan romahduksen, että hän joutui sairaalahoitoon uupumuksen takia. Ja tässä vaiheessa Donna ei tiennyt, että suurin menestys olisi vasta edessä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bad Girls (1979)

“Foreign cars full of stars
Tinted glass to hide the scars
From sunset, from sunset

Billboard signs on the strip
Glamorize the latest hits
On sunset, on sunset

Sunset people, doin’ it right
Night after night”

SE Donna Summer levy, joka jokaisella kannattaisi olla. Bad Girls oli valtava menestys niin musiikillisesti kuin kaupallisestikin.

Levy on hengästyttävä musikaalinen kaleidoskooppi Team Summerin maailmaan vuonna 1979. Albumilta löytyy rockia, elektronista tanssibiittiä, r&b:tä, pop-balladeja, jopa countryä. Vain perinteisin disco tuntuu puuttuvan. Tekijät tiesivät, että buumin harja oli ylitetty ja edelläkävijöiden piti hamuta jo uutta soundia.

Bad Girls on matka katutallaajan silmin pelkästään öisin elävän kaupungin läpi. Sen yleissävy on röyhkeä ja räikeä, kovakin. Summer esittelee kuitenkin myös herkkää puoltaan kokonaan balladeille omistetulla levynpuoliskolla.

Donna kirjoitti yksin levyn miljoonahitin, upean Dim All the Lightsin, sekä eteerisen There Will Always Be a You -kappaleen. Molemmat toimivat todisteena: Summer todella osasi säveltää ja sanoittaa, jaetut krediitit kappaleissa eivät olleet pelkästään taloudellinen diili tai egotrippailua.

Levyn nimikappaleen Summer kirjoitti elämänkerrassaan syntyneen hänen jutellessaan yhden levy-yhtiönsä sihteerikön kanssa. Poliisit olivat luulleet näyttävää tummaihoista nuorta naista prostituoiduksi ja melkein pidättäneet hänet, ilman mitään syytä. Syntyi ajatus työskentelevistä tytöistä ja ”työskentelevistä tytöistä”: ”Now you and me, we are both the same / But you call yourself by different names / Now your Mama won’t like it when she finds out / Girl, is out at night”. Klassinen toot toot heyyy beeb beeb -koukku oli myös Summerin oma idea ja jäljittelee tietenkin asiakasta, joka yrittää kiinnittää ilotytön huomiota tööttäämällä tälle autostaan.

Bad Girls oli Donnan toinen albumilistan ykkönen yhdysvalloissa, kolmas tuli samana vuonna On the Radio -kokoelmalla. Kaikki kolme peräkkäistä ykköstä olivat tuplalevyjä. Vastaavaan ei kukaan toinen artisti ole vielä tänäkään päivänä pystynyt.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Wanderer (1980)

“Woke up this morning
Dragged myself across the bed
Alice went to wonderland
But I stayed home instead
I started feeling bad
’Cause I was left behind
’Cause I’m a wanderer
Oh yes, I’m a wanderer”

Rolling Stone antoi The Wanderer -albumille täydet viisi tähteä ja kuvaili levyä ”kartaksi Donna Summerin sieluun”. The Wanderer onkin selkeästi Summerin siihenastisista levyistä selkeästi persoonallisin, ja sen hetken supertähdeltä todella voimakas irtiotto sekä soundillisesti että teemallisesti. Vain vuotta aiemmin Bad Girls oli vielä hehkunut Sunset Stripin syntisissä neonvaloissa, mutta The Wandererilla Donna tekee juuri mitä levyn nimi kertoo: vaeltaa pois, omille teille, pois discoista kohti todellista Donna Summeria, nyt 32-vuotiasta aikuista naista, joka etsii itseään.

Levyn soundi on new wave ja rock. Suunta on todella rohkea, Donnahan oli ”discon kuningatar”, mutta tällä levyllä ei kuulla yhtään discokappaletta. Tummaihoisille artisteille oli varattu radiosoitossa tietyt soundit; soul, disco, reggae ja r&b. Summer-Moroder-Belotte -tiimi lähti kuitenkin tekemään rock-levyä, vaikka rock oli valkoisten ja miesten musiikkia.

Lopputulos on erilainen. Sen minkä albumi häviää hiteissä ja koukuissa, se voittaa muodostumalla mietitymmäksi ja eheämmäksi albumikokonaisuudeksi kuin aiemmat albumit. Omat suosikkini levyltä ovat mystinen Grand Illusion ja springsteenmäinen, Donnan itsensä kirjoittama Running for Cover. Levyn päättävä I Believe in Jesus on myös artistin omaa käsialaa, eikä jätä mitään epäselväksi. Hengellinen herätys on tapahtunut ja Summer haluaa, että myös hänen kuuntelijansa tietävät missä nyt mennään. Mitään saarnaavaa tai tekopyhää The Wandererissa ei kuitenkaan ole.

The Wanderer ei muodostunut odotetunlaiseksi megamenestykseksi ja Donnan uusi levy-yhtiö Geffen päättikin hyllyttää seuraavan Summer-Moroder-Bellotte -tuotoksen I’m A Rainbow’n. Sen sijaan hänet pistettiin takaisin studioon tekemään omaa Thrilleriään kultasormi Quincy Jonesin kanssa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Cats Without Claws (1984)

“I was stranded in the dark
Trying to find an open door so alone
Chains were wrapped around my heart
Didn’t know what love was for, no more
Heard these voices in my head
Telling me ‘ you’ll never escape’
No you can’t get away”

Summerin discografian hiljainen yllättäjä. Edellisvuonna Summer oli vielä loistanut listoilla 80-luvun isoimmalla hitillään She Works Hard for the Money, mutta sitä seurannut Cats Without Claws oli Summerin mittapuulla kaupallinen floppi. Levy nousi vaivoin yhdysvaltojen albumilistan top 40 -listalle ja siltä lohkaistiin vain yksi top 40 -single, versio The Driftersin There Goes My Babysta.

Ensireaktioni levystä oli, että se on alusta loppuun täyteratoja, synteettisen hengettömästi tuotettuna. Vuosin vieriessä huomasin yllätyksekseni palaavani sen pariin. Siinä alkoi viehättää Summerin oman äänen kuuluminen. Cats Without Claws on tavallaan Summerin selkein singer-songwriter-levy.

Donnan aisaparina levyllä toimi tuottaja Michael Omartian, jonka vaikutus kuuluu lähinnä hieman muovisessa, hyvin synteettisessä tuotannossa. Itse biisimateriaali on kuitenkin hyvin selkeästi artistin näköistä. Levyn kantaviksi teemoiksi nousevat pelko ja sen karkoittava spirituaalisuus.

Nimikappale ja Eyes leikittelevät Los Angeles -elämäntyylin tyhjyydellä: ”TV’s on and someone’s watching, eyes, in the kitchen someone’s watching, eyes, and the maid and butler’s watching, eyes”.

Levyn keskivaiheen synkkä sävy muuttuu loppua kohden omaelämänkerrallisten Maybe It’s Overin, calypso-henkisen kaunokin I’m Freen ja loistavan nyky-gospelin Forgive Men myötä. Jälkimmäinen on yksi Donnan hienoimpia laulusuorituksia, ja hän pokkasikin kappaleesta Grammy-palkinnon. Muutenkin Donna tuntuu olevan todella inspiroitunut sanoituksistaan ja laulaa läpi levyn upeasti, vaihdellen soundiaan välillä radikaalistikin.

Seuraavaksi Summer lähti urallaan kuitenkin etsimään hittiä. 80-luvun lopulla tuottajiksi palkattiin Richard Perryn ja Stock-Aitken-Watermanin kaltaisia takuuvarmoja hittitehtaita varmistamaan, että tuotemerkki nimeltä Donna Summer säilyttäisi markkina-arvonsa vielä 90-luvullakin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Crayons (2008)

“Miami, London, Paris in a week
Lying in private, catching up sleep
Celebrity parties, politic profits
Rock ’n’ roll bullyboys walk the red carpet
Getting in VIP through the velvet rope
Shake hands, photograph and you gotta go
Little black book pools with the CEO Smile
and tell ’em what they wanna know
And tell ’em what they wanna know”

Jostain oudosta syystä, tai syistä, Donna Summerin viimeistä levyä Crayonsia edelsi 17 vuoden tauko edellisestä studioalbumista. ”Taukoon” tosin mahtui yksi joululevy, live-levy, pari kolme virallista kokoelma-albumia, sekä muutama erinäisistä syistä hyllytetty albumi. Donna myös konsertoi menestyksekkäästi koko 90- ja 2000-luvun alun.

Yritys päivittää Summer-soundi 2000-luvulle onnistui osittain; tuttu monipuolisuus on tallella. Levyllä seilataan soundista toiseen, mukana on mm: brasilialaista biittiä, bluesia, sekä kevyttä reggae-soundia. I’m a Fire on suoraviivainen klubihitti ja Sand on My Feet miellyttävä MOR-balladi. Studiossa ohjia oli ottamassa alan (sen hetken) kovimpia tuottajia tyyliin Greg Kurstin, J.R. Rotem ja Toby Gad. Ihailtavalla tavalla Crayons on kuitenkin ennen kaikkea Donna Summer -levy eikä levy, jolla kuullaan vain Donna Summerin laulua.

Sanoituksissa tutut teemat toistuvat. Nyt Summer kuitenkin puhuu vanhemman hovinaisen varmuudella, varoitellen uusia tulokkaita maineen kultaisesta häkistä.

Crayons tuntuu monellakin tavalla ympyrän sulkeutumiselta. Kappaleita kirjoittamaan on eksynyt myös paljon hittejä tehtaillut Evan ”Kidd” Bogart, edesmenneen Neil Borgartin poika. Neil Bogarthan oli juuri se moguli, joka oli muuttanut tavallisen bostonilaistytön discon jumalattareksi 33 vuotta aiemmin.

Kuolemansa aikoihin Summer levytti cover-albumia, jolla oli tarkoitus kuulla hänen versioitaan omista suosikeista. Ehkäpä jotain tähän tyyliin:

http://www.youtube.com/watch?v=XWllCbRDs6w