Suuri Madonna Countdown

Madonnan singlet paremmuusjärjestyksessä, #20–#11: ”Time goes by, so slowly”

La Isla Bonitassa Madonna uneksii mystisestä ”some-Pedrosta” – tai sitten ei.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden kolmannessa osassa paljastetaan sijat 20–11 sekä kerrotaan, mikä on singlejen perusteella Madonnan paras albumi. Koko homman tuottajan pallilla hääri Markus Hilden, grafiikat teki Kimmo K. Koskinen.

#20 Express Yourself (1989)

8,64 | albumilta Like a Prayer

Kiistatta upeaa julistusta – mahtipontinen self help -pop ei tästä parane. Salaisuus lienee siinä, ettei biisi hellitä missään vaiheessa: Madonna saarnaa kuin Sarasvuo alusta loppuun juuri henkeä vetämättä, ja tuotanto pauhaa taustalla kaikki vastaväitteet alleen jyräävänä. Touhussa on ilman muuta ideologisesti nihkeä sivumaku – puhutaan jostakin, joka ei ole lainkaan sama asia kuin itseilmaisu minun sanavarastossani – mutta ihan sama kai se tällaisen monsterin tapauksessa on. (Niko Peltonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#19 Lucky Star (1983)

8,71 | albumilta Madonna

Tulen tästä aina hyville mielelle! Haluaisin tavallaan, että tämä olisi Kylie Minoguen tulkitsema ja vieläkin ”tyttömäisempi” soundiltaan, vaikka synkemmät viehkoilut, kuten ”shine your heavenly body tonight”, sopivatkin täydellisesti juuri nasaali-Madonnalle. Ehdottomasti hieno ja vakuuttava klassikko, yhtä tunnistettava kuin Ray-Banit. (Hanna Valle)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#18 Beautiful Stranger (1999)

8,72 | soundtrackiltä Austin Powers: The Spy Who Shagged Me

Tajusin kai jo Beautiful Strangerin ilmestyessä, miten Ray of Lightin chemicalbrothermaisuuksien jälkeen vuorostaan vedettiin vielä överimmäksi ja alettiin pastissoida ei-vain-Beatlesiä, vaan kulashakereita ja muuta övereintä brittipoppia. Silti pidin tätä silloin aivan ylivoimaisen hyvänä biisinä, koska melodiassa on auringonkukkakuvastosta huolimatta jotain juuri oikealla tavalla uhkaavaa, mikä on aina hyvän psykedelian merkki, oli se sitten alkuperäinen 1960-luku, Chemical Brothers tai vaikka 1980-luvun lopun Soup Dragons. Kaava on sama, eikä se vanhene. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#17 Human Nature (1994)

8,74 | albumilta Bedtime Stories

Joka kuvitteli, että Madonna olisi täysin nöyrtynyt ja asettunut patriarkaatin asettamiin rajoihin Erotican, Sexin ja muutaman pornahtavan leffan jälkeen, oli väärässä. Human Nature muistuttaa tähden rautaisesta kyvystä ja rohkeudesta kiskoa itsensä rintaliivien olkaimista takaisin (jäte)kukkulan päälle ja sivaltaa kaksinaismoralisteja. Huumoria, r&btä, nahkaa, lateksia, köysitemppuja, piiskaa. Mitä muuta ihminen ylipäätään tarvitsee? (Olli-Pekka Kursi)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#16 Borderline (1983)

8,75 | albumilta Madonna

Borderline ilmestyi Madonnan debyytin viidentenä singlenä lähes vuosi albumin julkaisun jälkeen, 15. helmikuuta 1984. Samana päivänä minä täytin kuusi vuotta, mutta se ei ole syy miksi pidän tätä Madonnan parhaana kappaleena. Ei se kappaleen merkitystä toki vähennäkään.

Tätä ennen julkaistut singlet (Everybody, Burning Up, Holiday ja Lucky Star) ovat paitsi heikompia, myös viestivät siitä, ettei levy-yhtiössä osattu heti nähdä Madonnan hienostuneemman ja melodisemman puolen myöhemmin kiistattomaksi osoittautunutta arvoa, vaan häntä puskettiin ensin läpi yksinkertaisemmilla diskojumputuksilla. Paikkansa ja arvonsa niilläkin.

Borderline – ”tyylikäs discopop-laulu, joka ei ole kovinkaan kaukana Abbasta.”

Borderline on pelkkää melodiaa, toinen toistaan hienompaa. Kappaletta leimaa kahtiajakautunut jännite: simppelin poppiksen (säkeistö) ja hienostuneen harmonisen soinnuttelun (bridge, kertosäe, varioiva c-osa) luonteva yhdistäminen. Sävellys yllättää joka kerta laskeutuessaan (aivan, ei noustessaan) bridgeen ja siitä vielä kertosäkeeseen. Kierroksia vähennetään, mutta melodisuuden ja kompleksisuuden lisääntyessä intensiteetti kasvaa. Tyylikäs discopop-laulu, joka ei ole kovinkaan kaukana Abbasta.

Kappale ei ole Madonnan säveltämä, mutta tarinan mukaan hänellä oli oleellinen rooli sen lopullisessa sovituksessa, jonka hän vei läpi väkisin ja osittain säveltäjä Reggie Lucasin toiveiden vastaisesti. Madonna halusi, että tuotanto on vähäeleistä ja instrumentaatio niukkaa, ja sehän tässä ihastuttaakin. Jokainen elementti on oleellinen: kahdeksastoistaosia haitsulla sitkeästi nakuttava ja fillejä välttelevä rumpali, kepeä synamelodia ja selkeyttä tuova pianosoinnuttelu. Kaiken huomion vie ansaitusti ilmiömäinen, vallattomasti pomputteleva bassolinja.

Sanoituksesta ei syvempää tulkittavaa löydy, onpahan vain muutamasta pökkelöriimistä huolimatta hyvin toimiva kiihkeän rakkauden (vai seksin, orgasmin?) kuvaus.

Laulajana Madonna jo löytänyt tässä omat vahvuutensa (joissa hän ei sittemmin ole aina malttanut pysyä): ei hienostunut eikä erityisen sävykäs, mutta voimakas ja selkeä. Vähän nuhainen, siellä täällä sopivasti särkyvä. Just hyvä. (Mikko Meriläinen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#15 La Isla Bonita (1986)

8,75 | albumilta True Blue

Viehättää se, että tässä lattaria lähestytään samalla tavalla huolettomasti kuin vaikka Pet Shop Boys teki, ilman että yritetään replikoida jotain ”etelän kiihkeyttä” ja sitten sähelletään hirveessä kiireessä. Mulle tässä on silti aivan liikaa lomakeskuksen diskotunnelmaa. Ollaan juuri otettu miehen kanssa vähän espanjankurssia työväenopistossa ja mennään Malagaan, tilataan oranssit drinkit, joissa on pinkki sateenvarjo ja ananasrengas ja säilykekirsikka ja mennään ottamaan varovaisia tanssiaskeleita. San Peedroo! Aulan saa ottaa -hyllystä löydän entisen lomalaisen jättämän Harlekiini-kirjan ja haaveilen salaa tulisesta lomaromanssista ”some Peedron” kanssa. (Iida Sofia Hirvonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#14 Hung Up (2005)

8,83 | albumilta Confessions on a Dance Floor

Ray of Lightin jälkeen Music oli tuntunut välityöltä ja American Life tunkkaiselta flopilta. Mutta sillä ei juuri ollut väliä. En vain ollut tajunnut, ettei kyse ollut siitä, ettei minulla olisi ollut riittävän henkilökohtaista suhdetta Madonnaan, vaan siitä, että hän oli jo sulautunut osaksi jokaista ympäröivää asiaa. Miten voi lähestyä tunteella universaalia, joka on läsnä kaikessa? Vuoden 2005 lopussa olin juuri muuttanut Helsinkiin ja Rautatientorilla metrosta ulos astuessa jokaisessa mainoskehyksessä oli Confessions on a Dance Floorin kansikuva. Hung Up soi kaikkialla, siis ihan kaikkialla. Se tuntui oikealta comebackilta. Se tuli lähelle ja ja tuntui heijastavan intensiivistä pinkkiä hohdetta ympärilleen joka paikassa, missä Hung Up soi. Se oli tässä.

Madonna oli vain ottanut jälleen uuden hahmon ja tullut näkyväksi. Värittänyt jotain jo olemassa olevaa tästä maailmasta henkensä siihen siirtäen. Se oli valmiita asioita. Se oli vaaleanpunainen trikoo ja permanentti. Se oli disco ja 1970-luku. Ja 1970-luku rakasti mahtipontisuutta. Se oli vuosikymmen, jona jopa Bee Gees halusi tehdä oman Sgt. Pepperinsä. Samoin Confessions on a Dance Floorin halusi uskoa olevan”diskoaiheinen teemalevy” yöelämästä, jonka narratiivi olisi jotain niin heppoisaa kuin yhden illan matka ja ihmiskohtalot keskiyöstä varhaiseen aamuun.

”Confessions of a Dance Floor kertoo ajan kadottamisesta äänen jatkuvuuden kautta, kappaleiden salakavalasta lomittumisesta toisiinsa.”

Mutta se ei ole sitä. Se on levy ajan kulumisesta ja kuinka hahmotamme sen äänen kautta. Se on kertomus yhdestä soundista, sen hahmoja eivät ole henkilöt vaan preset-asetukset, efektilaitteet, samplet, ja kuinka kuulemme ne eri vuorokaudenaikoina, eri paikoissa. Kuinka kuulemme ajan. Ja kuinka kuulemme sen yöllä. Siksi tanssilattia. Siksi Hung Up, jonka intro kuulostaa heräämiseltä unesta.

Aika kuuluu Sorryn kellona nakuttavassa biitissä, joka on enemmän kuin vain onomatopoeiana päähän iskostuva tiktok-rytmi jonkin yhden tempun popkappaleen kertosäkeessä. Se on koko kappaletta määrittävä nosteen, liikkeen, ehkä MDMA:n takapotkun odotuksen tuntu. Haluamme kuulla junia Future Loversin pitkiin suoraviivaisiin linjoihin yhdistyvässä morodermaisessa sekvenssisäksätyksessä ja autoja I Love New Yorkin krautrockissa. Ehkä siksi, että näiden asioiden on opetettu kuulostavan tältä, tai koska se vain on kiihtyvyyden ääni. Portaaton säätö kuulostaa tältä. Klubeille pitäisi voida ajaa liukuportaita pitkin, koska portaiden kiipeäminen askel kerrallaan tuntuu kanttiaalloilta.

Confessions kertoo ajan kadottamisesta äänen jatkuvuuden kautta, kappaleiden salakavalasta lomittumisesta toisiinsa. Ääni velloo, se lainehtii, lattian reunalta toiselle, ihmisiä toisiinsa liittäen,”musiikkiin sulauttaen”. Miksi kaikki toistelevat sitä? Koska musiikki on niin vahva liuotin. Se imaisee itseensä jopa Abba-samplen, jota ei tunnista edes vanhaksi suosikkikappaleekseen, vaan kuvittelee taitavaksi mukaelmaksi. Madonna jälleen kaikessa.

Confessions on äänen pysyvyys, sen paino. Sen tapa käyttää epäaineellista ja silti raskaana leijuvaa, läpikuultamatonta filtterisoundia on helppo, halpakin: imelän parfyymin lailla ranskalainen house on yltympäriinsä sen liepeille pinttyneenä, ja Get Togetherin pastellisävyissä animoitu musiikkivideo näyttää ja maistuu 2000-luvun alun Coca Cola -mainokselta.

Hung Up on viimein sen parhaiten suodatettu tinktuura. Hetki, jossa kaikki tulee todeksi. Niin todelliseksi, että se voisi olla unta tai vasta jonkin vahvemman hetken kokemisen alku. Sen volyymi kasvaa pahaenteisesti saaden yökerhon tihkumaan narikkaan, piirtäen helpolla taajuudenkorjausefektillä jännitteen, jolle se oudosti rytmitetyissä ja ajoitetuissa säkeistöissään ja huippukohdissaan on rakennettu, simuloiden täydellisesti, miltä klubin lähestyminen tuntuu, miltä äänentoisto kuulostaa ulko-ovelle, kadulle, mustasta laatikostaan ulos valuen. Sen narratiivi ei ole tapahtumissa, vaan siinä, kuinka nuo öiset laatikot vuotavat aikaa illasta toiseen ja samalla kadottavat sen lukemattomilta ihmisiltä sisällään, ehkä jotain heiltä varastaen ja heidät hölmistyneinä aamuun jättäen.

Popkappaleet mittaavat aikaa, koska niiden oletetaan kertovan kohtaloita tiivistetysti, tuttuun rytmiin asetettuina. Hung Up on formaatissa tyyliharjoitelma, joka vain hieman leikittelee ikuisuudella.

“Time goes by, so slowly.” (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#13 The Power of Good-Bye (1998)

8,88 | albumilta Ray of Light

Muistan lukeneeni Ray of Lightista jonkun aikalaisarvion, joka oli kehuva, mutta jossa vähän kritisoitiin tätä biisiä turhan sovinnaiseksi balladiksi. Olin eri mieltä: minusta tämä oli levyn paras single, vaikka tuntui ”väärältä” ja ehkä jopa vähän”nololta” olla sitä mieltä. En näköjään ole muuttanut mielipidettäni: tämä on edelleen levyn paras single. Tosi vahva sävellys ja ihon alle menevä dramaattinen tulkinta, yksi Madonnan parhaita laulusuorituksia. Orbitin jututkin toimivat tässä hyvänä mausteena saamatta ylivaltaa. Soundi on ajattomampi kuin Frozenilla, sävellys aavistuksen vahvempi (nämähän ovat suunnilleen samaa viitekehystä). Hitto, tämä saattaa jopa olla Madonnan paras single kaikilta 1980-luvun jälkeisiltä vuosikymmeniltä, yksi parhaista ainakin. (Niko Peltonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#12 Deeper and Deeper (1992)

8,88 | albumilta Erotica

Ensimmäinen humala, bileet vähän tuntemattomaksi jääneen rinnakkaisluokkalaisen kotona. Koko luokkataso paikalla, nekin tytöt, joita olen vasta hiljalleen havahtunut katsomaan. Mieletön määrä toiveita, jotka ovat samalla syliinpuserrettavan viattomia. Omenaviini, Marlin helmeilevä. Koko pullo. Makeanhapan kalvo, niin omassa suussani kuin siinä kielessä, joka suuhuni yhtäkkiä tulee. Kaadumme eteisessä kenkä- ja takkipinoon, hukun hänen punaisiin hiuksiinsa.

Puhun siitä, kuinka humala saa kaiken tuntumaan siltä kuin olisin elokuvassa. Hänkin puhuu jotain; on kuulemma katsonut minua jo pitkään, vaikka minä en ole huomannut häntä. Nyt hän haluaa omistaa, tekee fritsun, en vastusta, haluankin olla omistettu. Tyttöystävä, vihdoinkin, minullakin.

”Deeper, deeper, sweeter, sweeter. Voi hyvä taivas, miten hienolta kaikki tuntuu; elämä, samaan aikaan turruttavalta ja kirkkaalta. Tätä se siis on. Minä todella elän.”

Kaverit virnuilevat, joku könyää päällemme. Käytävän päästä kuuluu naurua. J on kuulemma sammunut vessaan. Ovi murretaan auki, nauramme J:lle. Hänen silmänsä ovat puoliksi kiinni ja suupieli oksennuksessa. Jätämme J:n toipumaan ja menemme olohuoneeseen. Valot ovat poissa, kaikkialla suudellaan. Sohvalla on tilaa, meille. Kaikki kieppuu, musiikkikin. Sanat pyörivät päässä, yhdistyvät tuntemuksiin. Deeper, deeper, sweeter, sweeter. Voi hyvä taivas, miten hienolta kaikki tuntuu; elämä, samaan aikaan turruttavalta ja kirkkaalta. Tätä se siis on. Minä todella elän.

Kotimatkalla bussissa hän antaa puhelinnumeronsa. Tiedän soittavani. Olemme yhdessä kolme ja puoli kuukautta. Niihin tuntuu mahtuvan koko nuoruuteni, kaikki sen tunteet. Ajattelen häntä edelleen joskus, taisin rakastaa vaikka en tiennyt mitä tuolla tunteella olisi voinut tehdä. Ehkä ymmärsin sen sisällön vasta sitten kun olimme eronneet. Deeper, deeper, hän on tässä nytkin. Hänen nuori kehonsa, varmempi kuin minun mieleni. Tukka kuin auringonlasku, kaulassa pieni sydänkoru, vaniljahajuvesi, huulirasvan ja jonkun itselleni vieraan makuinen suu. Kaikki se mitä hänestä opin. Sweeter, sweeter.

Mitä tapahtui? Vastahan me olimme tuossa. (Hannu Linkola)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#11 Drowned World / Substitute for Love (1998)

8,91 | albumilta Ray of Light

Täydellinen avaus täydelliselle levylle. Rakastan sitä, että levyn ekaksi biisiksi laitetaan jotain tällaista ei-sinkkukamaa, teemoittavaa tai taustoittavaa. Lukuohjeet pitää antaa rauhassa eikä hätäisesti jonkun sinkun muodossa, ja tässä se on osattu. Vähän niin kuin vittu jossain Raamatussakin on osattu aloittaa tarina ja koukuttaa kuulija heti, mutta niin että se laitetaan janoamaan lisää, eikä niin että se kokisi jo saaneensa kaiken tarvittavan. Avausbiisin pitää herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mutta ei saa olla liian kryptinen koska sitten kukaan ei halau kuulla sitä loppustooria. This is my religion -loppulaini kruunaa kaiken upeuden. Perfect. (Anna Brotkin)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus! Madonnan albumit paremmuusjärjestyksessä singlejen perusteella!