Suuri Madonna Countdown

Madonnan singlet paremmuusjärjestyksessä #10–#6: ”Romeo and Juliet, they never felt this way I bet”

Italialaiset tekevät sen paremmin, Madonna tietää.

Madonna on määrittänyt populaarikulttuurin trendejä omalla jäljittelemättömällä tavallaan jo 35 vuoden ajan: tyyli-ikoniutta, seksuaalisen vapauden puolesta taistelemista, priimaa popmusiikkia. Nuorgam arvioi kaikki Madonnan 81 suurilla markkina-alueilla ilmestynyttä singleä. Tavoitteena oli löytää Madonnan parhaista paras kappale.

Eräänä talvipäivänä Nuorgam-sylttytehtaalla syntyi järjetön, mutta ihana ajatus: katsoa ja arvioida Madonnan 60-vuotisjuhlan kunniaksi kaikki hänen tekemänsä tai tähdittämänsä elokuvat.

Projekti osoittautui hankalaksi ja kaikin tavoin järjettömäksi.

Niinpä idea jalostui projektiksi, jossa kuunneltiin joukolla Madonnan kaikki isoilla markkina-alueilla singleinä julkaistut kappaleet (joita oli 81) ja arvioitiin ne kouluarvosanoin.

Iloisessa Facebook-ryhmässä lopulta 38 henkilöä suoritti projektin loppuun. Heidän taustansa Madonnan suhteen oli moninainen: yksi tunsi vain hitit, toinen oli hillitön fani jo 1980-luvulla, kolmas oli lakannut seuraamasta Madonnaa vuosituhannen vaihteessa. Kaikkia yhdisti tänä keväänä aito kiinnostus popin kuningattaren yli kolmen vuosikymmenen ajalle jakautuvaa tuotantoa kohtaan. Lopputulos määräytyi arvosanojen keskiarvon perusteella.

Tässä juttukokonaisuuden neljännessä osassa käydään esseiden kautta läpi arviointiprojektin kovatasoisen top tenin sijat 10–6.

#10 Cherish (1989)

9,06 | albumilta Like a Prayer

”Don’t underestimate my point of view”

Madonna on aina viittannut musiikissaan – ja musiikkivideoissaan – popkulttuurin muihin tuotoksiin, mutta harvoin niin hienovaraisesti kuin Cherish-singlellä.

Cherishin melodinen ja lyyrinen nyökkäys The Associationin samannimiseen jättihittiin (US #1, 1966) on ilmeisyydestään huolimatta hillitty ja alleviivaamaton; se ei ole kappaleen olennaisin koukku, eikä ilmestyessään merkinnyt mitään Madonnan keskeiselle kohderyhmälle.

Se on Madonnan tapa huikata: ”Tietäjät tietää.”

Muistan, kuinka riemastuin äkätessäni yhteyden Madonnan Cherishin ja kalifornialaisen harmoniapopyhtyeen kaksikymmentäkaksi vuotta varhaisemman Cherishin välillä.

En riemastunut oman nokkeluuteni vuoksi vaan siksi, että ammottava kanjoni artistin ja kuulijan välillä tuntui pienenevän.

Madonna oli aina ollut niin mahdottoman etäinen, samalla tavalla saavuttamattomissa kuin Prince, Michael Jackson ja muut (jos nyt ketään muuta voi samaan kastiin laskea) lapsuuden supernovat.

Mutta ajatus Madonnasta kikkailemassa singlelleen satunnaista sunshine pop -upotusta – oli idea sitten hänen tai laulun toisen kirjoittajan, tuottaja Patrick Leonardin – teki hänestä ainakin hetkeksi tavallisen kuolevaisen, levyhyllyään ideoiden toivossa selailevan popnörtin.

Cherish.

Cherish on ystävällinen, lempeä, iloinen, ottaa kädestä ja hymyilee. Se kutsuu luokseen aivan toisella tavalla kuin sitä edeltäneet singlet Like a Prayer -albumilta: nimikappale, joka on aivan kenen tahansa elämää suurempi anthem, tai Express Yourself, joka murskaa alleen (murskasi ainakin minut) päällekäyvässä voimauttavuudessaan.

Sen musiikkivideokin huokuu kaikesta poskiapunottavasta eroottisuudestaan huolimatta lähinnä lempeyttä ja hyväntuulisuutta.

Cherish ei ole Madonnan olennaisin tai varsinkaan madonnamaisin single, mutta se on hänen parhaansa – ja nimenomaan siksi, että sen olisi voinut levyttää kuka tahansa.

On ihana kuulla Madonnan laulavan ilman Merkittävän Statementin taakkaa. Cherishillä hän rallattaa kuin itsekseen, hajamielisesti haaveillen ja hyvä biisi luureissa pauhaten – ja kuulostaa paremmalta kuin koskaan.

Cherishin nerous on salakavalaa laatua. Suuret eleet eivät sitä paljasta, sillä se piilee sovituksessa: kimmoisasti polveilevassa bassomelodiassa, kuin huomaamatta kerrostuvissa syntikkamatoissa, haukahtelevissa taustalauluissa.

Kertosäkeeltään Cherish on silkkaa Motownia, mutta sen säkeistöjen ja väliosien katkeamattomana virtana kehittyvään melodiaan on kätketty valtavasti jännittettä ja nuotteja, kenties jopa rahtunen progea ja liukasta jazzfunkia.

Musiikki on vaikeaa, mutta samanaikaisesti täydellisen vaivatonta tavalla, joka tuo mieleen Stevie Wonderin, Steely Danin, Hall & Oatesin, ehkä Joni Mitchellinkin.

Jos uskoo kielitieteilijä Thomas Sebeokia (kukapa meistä ei heikkona hetkenään uskoisi, vaikkakaan itse en usko!), Cherishin tekstissä viitataan Paul Ankan, Sam Cooken, The Holliesin, Bruce Springsteenin ja Elvis Presleyn klassikkobiiseihin. Retrohommia tai ei, se on silti ennen kaikkea moderni poplaulu.

Nostalgia on läsnä, mutta se ei suuntaudu menneisyyteen vaan nykyhetkeen. Koko laulu on kuin ohikiitävä, hiukan epätodellinen hetki, jolloin kaikki on juuri oikein. Kaiken onnen alla kuplii melankolia.

”Romeo and Juliet, they never felt this way I bet”? Paskapuhetta, mutta uskon! (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#9 Open Your Heart (1986)

9,07 | albumilta True Blue

Nylon Beatin uran alkuvaiheessa monet yhtyeen kappaleista saivat hymyilemään – tuottaja ja laulunkirjoittaja Risto Asikainen oli selkeästi kuunnellut Madonnansa. Asiasta sen tarkemmin tietämättä oli helppo veikata, että erityisesti Open Your Heart oli pyörinyt studion cd-soittimessa referenssikappaleena.

Madonnan kolmannen studioalbumin True Bluen (1986) neljäs single on kuitenkin luonnollisesti jättimäisen paljon enemmän kuin referenssikappale Nylon Beatille. Samalla tavalla kuin Madonnan oma Papa Don’t Preach, Pet Shop Boysin Being Boring, Bananaraman Robert De Niro’s Waiting ja Love in the First Degree, Blackin Wonderful Life sekä Kylie Minoguen Je ne sais pas pourquoi, se on jättimäinen osa lapsuuttani – yksi ensimmäisiä musiikkikappaleita, joista olen pitänyt todella paljon.

Miksi? Siitä yksinkertaisesta syystä, että helvetti sentään, onpa hyvä meininki. Alle kymmenenvuotiaana ei osannut vielä tiukasti analysoida musiikkia tai muun muassa mitään, mutta hyvän musiikin osasi jo jotenkin haparoiden tunnistaa ja oman musiikkimaun suurimmat linjat alkoivat löytyä.

Open Your Heart.

Open Your Heart ei ole ydinfysiikkaa. Se on vähän naiivi, yksinkertainen, tarttuva ja sekä viattoman pidättelevä että avoimen riemukas, avoin tunnustushuuto ihastuksen kohteelle, jonka kanssa hommat eivät oikein ota edetäkseen ja joka on poistumaisillaan asetelmasta takavasemmalle: tässä minä olen, tässä on sydämeni, olen valmis, esteitä ei ole, tajua nyt jo, senkin saapas.

On totta, että kappaleen kertosäe ei kuulosta enää yhtä vetoavalta kuin noin 30 vuotta sitten, kun kuulin sen ensimmäisen kerran, mutta jotkut asiat ovat vain niin väkevästi peruskiveen juurtuneita, ettei niihin voi edes kuvitella vaihtoehtoisia toteutusmalleja. Open Your Heart kaikkine ominaisuuksineen on yksi niistä.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kappale on soinut taustalla repeatilla. On käynyt, kuten jokaisella kerralla, kun Open Your Heartin kuulee – olen hymyillyt hölmönä koko ajan. Ja hymyilen edelleen. (Visa Högmander)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#8 Live to Tell (1986)

9,10 | albumilta True Blue

En tiedä, tuntuvatko ihastumisen ja rakastumisen ensivaiheiden adrenaliinirysäykset muiden kehoissa samalta? Ne tulevat voimalla ja yllättäen, kuin oven läpi lentävä, tappion kynnyksellä sinnittelevä päähenkilö westernistä. Epätoivon hetki uhkaa murskaavana: sankari leijuu ilmassa pölyn ja laudankappaleiden lennellessä taustalla. Edessä on kenties nöyryytys, katkera taistelu tai ylösnousemus.

Näitä rakastumisen fyysisiä tuntemuksia ja (todennäköisesti onnettomasti) päättyvän suhteen dialektiikkaa kuvaa Live to Tell. Yksinkertainen räjähdyslaukaisu ja sitä seuraava, läpi kappaleen taustalla lymyilevä, kevyt syntetisaattorin melodia saattelevat sydäntäsärkevään matkaan, joka muistuttaa lapsuuden tv-sarjojen introista.

Live to Tell on yhtäaikaisesti hauras, mutta valtavan tunnelatauksen biisi, joka aiheuttaa kirjaimellisesti fyysisiä reaktioita. Se tuntuu samalta kuin vastarakastuneena: yhtäkkiä itkettää, oksettaa, väsyttää, mutta siltikin olo on kupliva ja kevyt. Ehkä juuri kevyen ja raskaan vuoropuhelun aiheuttama kontrasti tekee Live to Tellin tunnelmasta niin vangitsevan. Se pakottaa pysähtymään hengästyneen itkun jälkeen, vakuuttaa kuin 911:iin soitettu hätäpuhelu, että nyt on tosi kyseessä.

Live to Tell.

Live to Tell oli True Blue -albumin (1986) ensimmäinen singlejulkaisu, yhteistyössä Patrick Leonardin kanssa tuotettu kasariballadi. Moni muistaa kappaleen myös vuoden 2006 Confessions Tour -kiertueen esityksestä, jossa Madonna laulaa sen valaistulla ristillä, ristiinnaulituksi Jeesukseksi orjantappurakruunuineen muuntuneena. Vaikka esitys on vavisuttava kuolettavine urkukuvioineen, ei versiointi pärjää sydämessäni ikinä alkuperäiselle.

Live to Telliä kuunnellessa ei voi olla ajattelematta Madonnan silloista aviomiestä Sean Penniä ja myrskyisän suhteen dynamiikkaa. Pariskunta tapasi vuonna 1985 Pennin vieraillessa Material Girl -musiikkivideon kuvauksissa ja avioitui saman vuoden elokuussa. True Bluen kansilehden omistuskirjoituksessakin lukee:”This is dedicated to my husband, the coolest guy in the universe.” Näistä sokerisista sanoista huolimatta Pennin uskotaan olleen väkivaltainen ja käyttäneen Madonnaa hyväkseen nelivuotisen ja tabloid-lehtien otsikoihin päätyneen suhteen aikana. Myöhemmin Madonna on kiistänyt Pennin väkivaltaisuuden, mutta se ei poista mielikuvaa arvaamattomasta ja aggressiivisesta miehestä, joka on käynyt (todistettavammin) toisten kimppuun.

”I have a tale to tell
Sometimes it gets so hard to hide it well
I was not ready for the fall
Too blind to see the writing on the wall”

Live to Tellin voi tulkita kuvastavan monenlaisia traumoja, oli kyseessä sitten perheväkivalta, onnettomasti päättynyt rakkaus tai ihmissuhteiden outous ylipäänsä. Sanat ovat yksinkertaiset, kuin päiväkirjaan kirjoitetut. Madonna vaikuttaa ujolta ja naiivilta, mutta kuitenkin vuosituhansia eläneeltä, kokeneelta. Hän on ehkä haavoittuvaisempi kuin missään muussa tuotantonsa balladikappaleessa. Hän on epävarma, uupunut ja pelokas.

Moni varmasti pitää Madonnan ääntä heikohkona juuri slovareissa, mutta itkemisen jälkeistä tilaa muistuttava tukahtunut ja hiukan käheä ääni kuljettaa Live to Telliä uskottavammin kuin kukaan sävelasteikkojen kuningatar olisi pystynyt tulkitsemaan. Kuka vastikään jätetty tai rakkaudessa pettynyt muka nousee aamun harmauteen taistelutahtoa ja tulevaisuuden uskoa uhkuen? Voimat riittävät ehkä alakerran Alepaan asti. Siinä tilassa jokainen vastaantulija on aave, ja kieli, jota nämä varjot puhuvat, on tuntemattomaksi muuttunutta suhinaa ja muinaisten aikojen television ”lumisadeääntä”.

”If I ran away, I’d never have the strength
To go very far
How would they hear the beating of my heart
Will it grow cold
The secret that I hide, will I grow old”

Ehkä on kevät ja aurinko väkivaltaisesti korventaa jo valmiiksi punoittavia silmiä? Kuljet hälvetilassa, jossa tunnet muuttuvasi näkymättömäksi. Sulkeudut takaisin asuntoosi. Ostat vain ruokia, joiden laittamiseen ei vaadita enempää vaivannäköä kuin korkeintaan veden keittäminen tai pakkauksen avaaminen. Ehkä on jo taas syksy ja lohduton pimeys hiipii olkapäillesi, eivätkä ystäväsi jaksa enää kuunnella masentunutta valitustasi siitä samasta tyypistä?

”How will they hear
When will they learn
How will they know”

Live to Tell on mielessäni ennen kaikkea saavuttamattoman rakkauden kertomus. Olet tavannut ihmisen, josta tiedät jo heti alkuunsa, ettei tästä tule muodostumaan mitään. Ihastuneisuus ja pohjaton melankolia kulkevat vieretysten: olet ikäänkuin eronnut, vaikka suhdetta ei ole edes ehtinyt muodostuakaan.

”Hope I live to tell
The secret I have learned, ’till then
It will burn inside of me”

Live to Tell ei saavuta minuuttiensa aikana koskaan toiveikasta nousua. Se ei anna lupausta rikkonaista suhdetta seuraavasta rakkaudesta tai traumojen parantumisesta, se ei tuo toivomaasi ihmistä lähemmäs ruumistasi. Viimeiset syntetisaattorin sävelet jäävät jännitteisinä kytemään pimeään, lipuvat peiton alle ja lopulta turtuvat omaan pahaan oloonsa. Live to Tell on lohduttava silitys uneen vaipuessa, sekoitus selvitymistarinaa ja tappiota. (Hanna Valle)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#7 Papa Don’t Preach (1986)

9,27 | albumilta True Blue

Minulle Papa Don’t Preach on aina ollut Madonnan paras biisi.

On Madonna-biisejä, joissa sanotaan jotain tärkeää. On Madonna-biisejä, jotka ovat loistavaa poppia ilman, että niissä sanottaisiin mitään tärkeää. Jälkimmäisiä on eittämättä enemmän.

Ensin mainitut ovat aika usein vähän jähmeitä eivätkä niin loistavaa poppia. Se on ihan ok – yhden artistin tapauksessa ei voi aina saada kaikkea. On hienoa, että saa paljon. Sitä paitsi loistavan tanssibiisin kuunteleminen ei varsinaisesti houkuttele yhteiskunta-analyysiin, eikä sen pidäkään. Nämä kategoriat ovat toisistaan erillisiä.

Madonna on ilman muuta pelannut enemmän tanssilattialla kuin luentosaleissa. Hän on ymmärtänyt vahvuutensa. Niitä ovat esimerkiksi oman artistipersoonan muuntautumiskyky, oikeiden yhteistyökumppaneiden löytäminen, tarkka popvaisto, visuaalinen pelisilmä – nämä aina kaikessa hänen parhaassa tuotannossaan – mutta sitten on vielä yksi tekijä. Se on kai se henkilökohtainen tekijä. Se, mistä hän tulee.

Tässä on vaan se juttu, että mitä kauemmas catholic girl etenee taustastaan, sitä vähemmän se kuuluu. Maailman polviensa eteen langettanut supertähti ei jotenkin vain voi kanavoida todellista henkilöhistoriallista kipuilua. On se kipu siellä tietenkin. Ei ole edes artistin vika, ettei sitä voi tuoda esiin vilpittömästi. Se on systeemivirhe. Kukaan meistä ei voi ymmärtää, millaista on olla Madonna sanotaan nyt vuodesta 1987 eteenpäin. En tietenkään minäkään.

Papa Don’t Preach.

Papa Don’t Preach julkaistiin vuonna 1986.

Tämä on tottakai jo supertähden biisi. En ole niin tyhmä, ettenkö ymmärtäisi monen ihmisen monessa toimistohuoneessa – Madonnan yhtenä heistä – miettineen tämän kappaleen ja sen videon julkaisuun liittyviä taloudellisia kysymyksiä, mahdollisuuksia ja uhkia.

Ja voin olla huijattu diletantti, mutta silti – ja subjektiivinen kokemushan on tärkeintä – tämä kappale on paitsi kympin arvoista popneroutta, myös itselleni tärkeintä Madonnaa, kaikkien hänen itseäni eniten puhuttelevien teemojen risteyksessä soivaa Tärkeää Poppia. Biisi, jossa kaikki on kohdallaan musiikillisesti. Jonka teksti tarttuu Madonnalle ilmeisen tärkeään aihepiiriin, muttei osoittelevasti tai moralisoivasti, vaan ambivalentisti ja elämän monimutkaisuuden hyväksyen. Tämä on taidetta, jos taiteen määritelmänä vastakohtana viihteelle pidetään sitä, ettei ole mustaa eikä valkoista, vaan miljoona kaunista ja kauheaa harmaan sävyä.

Minulla on heikkouksia, ja yksi niistä on popmusiikkiin, joka pyrkii rakentumaan yhteiskunnallisiksi pienoisdraamoiksi, vieraantuneisuutta välttäen, intohimon säilyttäen.

Tehdä elämän monimutkaisuudesta intohimoinen popkappale. Siihen ei moni kykene. Tässä, yhdessä maailman parhaista popkappaleista, siihen on todellakin kyetty. (Niko Peltonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#6 Justify My Love (1990)

9,35 | kokoelmalta The Immaculate Collection

Esteettisessä mielessä seksiä kiinnostavampaa ovat hetket ennen seksiä. Madonna tuntuu tietävän tämän, ja rakentaa Justify My Loven täyteen latautunutta tunnelmaa, joka ei koskaan purkaudu. Kyse on katseista, katseiden kohteina olemisesta, odotuksesta, fantasioista, imaginaarisen alueella olemisesta.

Romanttiset, näennäisen viattomat haaveet kuiskataan kuin salaa kuuntelijan korvaan:

”I want to kiss you in Paris
I want to hold your hand in Rome
I want to run naked in a rainstorm
Make love in a train cross-country”

1990-luvun kosmopoliittisessa ilmastossa kaikki tuntuu mahdolliselta. Tekisi mieli matkustaa rakastajan kanssa Euroopan suurkaupunkeihin ja olla niin kuin uuden aallon elokuvassa tai matkaesitteen sivuilla. Euroopassa tunnetusti suhtaudutaan seksiin vapaamielisemmin kuin kaksinaismoralistisessa Yhdysvalloissa.

Justify My Love on mustavalkotelevision särisevältä kuvalta kuulostava antibiisi. Triphop-biitin päällä ujeltaa öisen kylmä syntetisaattori, bassoa ei lainkaan. Lenny Kravitzin ääni tuntuu kuuluvan kaukaa, kuin musiikkivideon hotellin käytävän toisessa päässä olevasta toisesta huoneesta.

Jean-Baptiste Mondinon ohjaama, muun muassa Jacques Demyn Des Baies des Angesiin, Chelsea Hoteliin ja The Night Porter -elokuvaan viittaileva musiikkivideo vie ränsistyneeseen pariisilaishotelliin. Madonna hortoilee käytävällä päihtyneen tai väsyneen näköisenä, päällään juuri sellainen musta trenssi, jonka alla ei voi olla muuta kuin kalliit pitsialusvaatteet ja sukkanauhat. Madonna päätyy harrastamaan seksiä miehen ja naisen kanssa. Videolla sukupuolet kuitenkin sekoittuvat, eikä katsoja voi olla varma, kumpi on kumpi. Roolit eivät ole sukupuolioletuksiin sidottuja.

”I don’t want to be your mother
I don’t want to be your sister either
I just want to be your lover”

Madonna painottaa kappaleessa kommunikaation merkitystä. Toisen seksuaalisia haluja ei voi arvata, vaan ne pitää sanoa ääneen, silläkin uhalla, että puhuminen nolostuttaa ja tekee haavoittuvaiseksi.

”Talk to Me
Tell me your dreams
Am I in Them?
Tell me your fears
Are you scared?”

Sanat muuttuvat haasteeksi, jonka Madonna esittää koko maailmalle: mitä jos puhuisitte seksistä avoimesti?

Video kiellettiin tunnetusti jo ennen ilmestymistään MTV:llä, joten Madonna alkoi myydä singleä VHS-kasetilla. Nyt videon BDSM-estetiikka ja roolileikit ovat populaarikulttuurin kuvastossa niin ubiikkeja, etteivät ne hämmennä katsojaa muuten kuin ehkä mapplethorpemaisella tyylikkyydellään.

Justify My Love.

Jälkeenpäin Madonnalta odotettiin selitystä ja anteeksipyyntöä, vähän samaan tapaan kuin joltain – anteeksi, kun en keksi parempaa vertausta – Jari Sillanpäältä metamfetamiinikohun jälkeen. Nightlinen haastatteluvideo vuodelta 1990 näyttää kuulustelulta. Madonna vastaa toimittajan kysymyksiin suoraselkäisesti, mutta coolin kyllästyneesti, kuin hänellä olisi parempaakin tekemistä kuin selittää tekemisiään mistään mitään ymmärtämättömille toimittajakorpuille.

Toimittaja kysyy Madonnalta, missä raja oikein menee, mihin Madonna vastaa, että raja menee siinä, mikä suostumuksellisen seksin osapuolista on mukavaa. Madonna kysyy myös kysymyksen, joka on yhä relevantti amerikkalaisen elokuvateollisuuden kaksinaismoralismin kannalta: miksi äärimmäisen väkivallan näyttäminen on videoissa ok, mutta aikuisten ihmisten välinen suostumuksellinen seksi herättää hysteriaa?

Anteeksipyytelemättömyydessä ei ole kyse ”röyhkeydestä”, vaan oikeaksi koettujen arvojen ja taiteen puolustamisesta. Tabuja rikkomalla kulttuuriset arvot alkavat hiljalleen muuttua, ja muu maailma seuraa perässä. ”Poor is the man whose pleasures depend on the permission of another”, Madonna huokaisee kappaleen säkeissä, kuin aavistaen tulevan mediakohun. Sitaatti kuulostaa hämmentävästi siltä, että se voisi olla Oscar Wilden keksimä, vaikkei sitä ole.

Toisaalta videon loppupuolella huoneen seinällä vilahtaa krusifiksi, kuin muistutuksena siitä, että vaikka ajautuisi kuinka pitkälle hedonismin maailmaan, katolinen syyllisyydentunne ei katoa koskaan. ”Because in Catholicism you are born a sinner and you are a sinner all of your life”, Madonna selitti katolisen estetiikan käyttöään vuonna 1989 Rolling Stonen haastattelussa. Kenties nimenomaan taustalla korventava syyllisyys ja transgressio on salaisuus 1980-ja 1990-luvun Madonnan esteettiseen tehokkuuteen. Sisäinen taistelu tukahdutettuja seksuaalisia himoja vastaan on niin syvällä katolisessa perinteessä, että jopa pyhä Augustinus rukoili tunnustuskirjassaan jumalalta: ”Tee minusta hyvä, mutta älä ihan vielä!”

Musiikkivideon lopussa Madonna nauraa ilkikurisesti ja poistuu hotellista.

Nightlinen haastattelussa toimittaja sanoo, että kehtasit sitten rikkoa MTV:n sääntöjä ja vielä tehdä myydyillä videokaseteilla hillittömästi rahaa.

“Yeah? So. Lucky me”, Madonna virnuilee. (Iida Sofia Hirvonen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!