Nuorgamin joulukalenteri 2012

Luukku 19

Grouper heittäytyi aiempaakin eteerisemmäksi.

Nuorgamin levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat päivittäin kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä reissueta, kokoelmaa tai ep:tä. Vuorossa Tapio Reinekoski.

Grouper: Violet Replacement: Sleep

Kitara-feedbackilla, juuri ja juuri henkäykseksi kiteytyvällä laululla sekä huurtuneilla melodian varjoilla valvetta parempia painajaisia tehnyt Grouper eli Liz Harris eteeristyi tänä vuonna entisestään. Abstraktin ääniluonnosteluteoksen Violet Replacementin toinen osa Sleep onnistuu tempussa, josta jokainen ambient-puoskari salaa haaveilee: antamaan ääniplacebon sijaan rauhoittavaa, joka herkistää kaikelle. Vajaan tunnin kestonsa aikana Sleep poimuttuu Harrisin mystisten c-kasettien kätköjen tarkkaan harkitusta ja huomaamatta huomion vievästä kerrostelusta tilaksi, jossa viettäisi aikansa kaikkein mieluiten. Toiston massasta alkaa erottua kuvioita, suuntaa jonnekin, tarkoitusta jollekin – onnea, jonka tarpeeseen havahtuu vasta kun äänet häviävät, nauhat loppuvat ja Harris kääntää viimeisenkin nupin kiinni.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!
Kuuntele ensimmäiset kymmenen minuuttia…

…tai kokonaan Spotifystä.

Actress: R.I.P

Darren Cunninghamin rave-haudanavaus on edennyt ruumiinavausvaiheeseen. Hänen patologinsa Actress paloittelee ja siirtää mikroskoopin alle Brittein saarten housen, garagen, junglen, breakbeatin, dubstepin ja niiden kaikkien muidenkin tunnistettavat ihonriekaleet ja luunjämät. Jotkin levyn biitit tunnistaa enää hammaskarttojen avulla, toisinaan ne joutuu kuvittelemaan itse kaiken oheishälyn sekaan. Muutama kappale saa onneksi muutkin kuin nörtähtäneet hermoradat nytkymään. Ehkä seuraavaksi Actress kloonaa aineksistaan uuden Frankenstein-genren, joka täyttää MTV:n vuonna 2022.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Vatican Shadow: Ornamented Walls

Prurient-nimellä ja liian monella muulla aliaksella väkivaltaista suhinaa, pihinää ja kokaiinikuolemalta kuulostavaa painu nyt helvettiin siitä -noisea tehneen Dominick Fernow’n toistaiseksi miellyttävin projekti on Vatican Shadow. Heltymättömästä sekvensseri-jynkytyksestä, epätoivoisesta jihadista ja äärikristillisestä öljysodasta, piuhojen läpi ajetusta c-kasettisuhinasta ja spastisesta raivosta – niistä on vuoden ankein ja turmelluin livelevy tehty. Teknostakin saa käsitetaidetta, joka tuntuu ja haisee pahalta – ja jonka tahtiin hävettää liikahtaakaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS! Annette Peacock: I’m The One

Yhdeksi suurimmista unohtuneista levyistä uudelleenjulkaisunsa myötä julistettu I’m The One on tyrmäävä ompelus free-jazzia, motownia, lällyä soulia ja syntikkaulinaa. Ensimmäisten joukossa Moog-syntetisaattorin lelukseen saanut ja sillä ääntään pistävästä hauraaksi luontevasti manipuloiva Annette Peacock taisi vuonna 1972 tehdä kaiken siistin ennen muita. Musiikin lisäksi hän taiteili avant-garde-nonparellien Albert Aylerin ja Salvador Dalín kanssa ja nai 19-vuotiaana basisti-demiurgi Gary Peacockin.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!