Nuorgamin joulukalenteri 2012

Luukku 1

Pet Shop Boys – parempaa kuin teollinen suklaa.

Nuorgamin tämän vuoden joulukalenterissa yksi kirjoittaja päivässä esittelee kolme ylistyksen arvoista tämän vuoden albumia sekä halutessaan yhden tänä vuonna ilmestyneen kokoelman, reissuen tai ep:n. Kalenterin avaa Samuli Knuuti.

Pet Shop Boys: Elysium

Syntikkasetien yhdestoista sooloalbumi ei ole heidän paras, yhtenäisin eikä rakastettavin albuminsa, mutta portfoliona kuuttakymppiä lähestyvien Neilin ja Chrisin luovuuden tilasta se on vakuuttava. Sielukas Leaving ja Please-pastissi A Face Like That olisivat 1980-luvulla olleet jättihittejä, kun taas kauniit Breathing Space ja Requiem In Denim And Leopardskin todistuksia siitä, ettei kokemuksen tuoma patina ole aina pahasta popmusiikissa. Musikaalikummajainen Hold On, sormianapsutteleva 1960-lukulaispastissi Give It A Go ja myrkyllinen Your Early Stuff taas muistuttavat, että sydäntäsärkevän hoksotinpopin valtiopäämiehet ovat poptaivaaseen noustuaan pidättäneet itsellään oikeuden tehdä aivan mitä itse lystäävät.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Marina & The Diamonds: Electra Heart

Marina Diamandisin brutaalisti väheksytty kakkosalbumi on harvinainen tapaus: äärikaupallinen popalbumi, joka useista tuottajista ja biisinkirjoittajakumppaneista huolimatta kuulostaa alusta loppuun mietityltä ja linjakkaalta temaattiselta kokonaisuudelta. Radioactive ja Power & Control ovat vuoden parasta klubipoppia, kun taas hiturit Fear & Loathing ja Buy The Stars pakahduttavat kuin parfymoitu tyyny vasten kasvoja. Sekään ei suoranaisesti haittaa, että Marina näyttää kokopäivätoimiselta jumalattarelta ja on sitten esikoisensa oppinut laulamaan kuulostamatta siltä että hänellä olisi äänenmurros kesken.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Twilight Sad: No One Can Ever Know

Jos Editorsin yhä vain pidemmäksi venyvä tauko ahdistaa, skottilainen Twilight Sad tulee apuun. Siinä missä yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia olivat Mogwai-henkistä kitaramöyryä mongertavalla skottimurteella kuorrutettuna, Andrew Weatherallin tuottama No One Can Ever Know on koneellinen, kliininen ja kylmä kuin konepeltiin kaiverrettu itsemurhaviesti. Ilopillerien lailla nimetyt Sick, Dead City ja Kill It In The Morning ovat hyytävintä ja elähdyttävintä ahdistuspoppia pitkiin aikoihin, kun taas Another Bedin syntikkakoukku on vasen koukku oikeaan osoitteeseen. Sanoitusviholle olisi tosin ollut käyttöä.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS! My Bloody Valentine: Loveless

Sitä toukokuun päivää moni ei olisi uskonut näkevänsä. Hiottuaan klassikkolevynsä kansisuunnittelua neljä vuotta Kevin Shields viimein päästi käsistään uusintajulkaisun, jolla psykedeelisen pörinäpopin helmet soivat entistä kuulaammin kahdella ihmiskorvalle täysin identtisellä cd-levyllä.

 

 

Sarja jatkuu huomenna.