Looking for Clues – 10 klassista rockveteraanien uuden aallon levyä, osa 2

H2O

Punkin rysähtäessä läpi popmaailman porteista 1970-luvun lopulla se yllätti useimmat vanhan kaartin rocktähdet housut kintuissa. Lihavat vuodet tropiikin auringossa pöhöttyneitä levyjä tehden tai eeppiset stadionegotripit olivat kertaheitolla ohi.

Suurin osa näistä usein alle nelikymppisistä has-beeneistä vetäytyi kartanoihinsa murjottamaan, mutta jotkut pop-veteraanit lähtivät rohkeasti tunnustelemaan uutta ja outoa maaperää. Tulokset eivät aina olleet loistavia, mutta useimmiten vähintäänkin kiinnostavia. Tulipa joistakin näistä veteraanien uutta aaltoa, punkia, post punkia ja aikansa tuoretta tanssimusiikkia kanavoivista albumeista oikeita klassikoitakin.

#5 Robert Palmer – Clues (1980)

Robert Palmer ei oikeastaan ollut mikään veteraani tehdessään Cluesin, mutta päteviä soul-, funk-, reggae- ja disco -vaikutteisia rocklevyjä tehnyt Palmer vaikutti eilispäivän tähdeltä jo ennen kuin oli edes kunnolla lyönyt läpi. Karibialla asuneen vokaalivirtuoosin laiskanpulskeat albumit saattoivat olla kova sana ennen vuotta 1976, mutta punkin jälkeisessä maailmassa Palmerin pröystäilevä poptähteys alkoikin vaikuttaa nololta (samaan meininkiin tosin palattiin nopeasti 1980-luvulla). Cluesilla Palmer tekikin täyskäännöksen. Hän oli innostunut Gary Numanin syntetisaattoripopista ja tämä kuului vahvasti albumilla.

Cluesilla Palmer versioi Numanin I Dream of Wiresia ja kirjoitti tämän kanssa levyn päättävän Found You Now’n. Syntetisaattorit hallitsevat myös levyn parasta ja tunnetuinta kappaletta Johnny and Marya, jolla kaihoisa surumielisyys yhdistyy täydellisesti elektroniseen viileyteen. Looking for Cluesilla ja versiolla The Beatlesin Not a Second Timesta Palmer osoittaa hallitsevansa napakan uuden aallon kitarapopin, ja Woke Up Laughingilla hän tuo onnistuneesti mukaan keitokseen suosimiaan karibialaisia rytmejä. Myöhemmin 1980-luvulla Palmerista tuli todellinen supertähti Addicted to Loven myötä, mutta hän ei koskaan ollut yhtä hyvä kuin tällä tiiviillä ja iskevällä levyllä.

Ennen: Every Kind of People

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jälkeen: Johnny and Mary

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

 

#4 King Crimson – Discipline (1981)

Jos progressiivinen rock oli punkin vihollinen, Robert Fripp ei ollut saanut kyseistä muistiota. Sellaisille albumeille, kuten Daryl Hallin Sacred Songsille, Peter Gabrielin nimettömälle toiselle levylle (alias ”Scratchille”) ja omalle Exposure -soololleen hän oli ottanut David Bowien ja Brian Enon Berliini-kokeilujen (Fripp soitti Heroesilla) lisäksi vaikutteita myös uudesta aggressiivisemmasta kitaramusiikista, etenkin Talking Headsin neuroottisesta tanssimusiikin ja rockin hybridistä.

Talking Headsin vaikutus häämötti suurena myös Disciplinellä, jolla Fripp esitteli uuden King Crimson -kokoonpanonsa. Avainasemassa oli kitaristi-laulaja Adrian Belew, joka oli esitellyt avantgardistista, mutta samalla räkäisesti rokkaavaa soittoaan muun muassa Bowien ja Talking Headsin levyillä. Disciplinellä kuultiin elementtejä edellisen vuosikymmenen taiderockista, mutta sellaisilla kappaleilla, kuten maanisella, Belewin ällistyttävän kitaroinnin hallitsemalla Elephant Talkilla, neuroottisen kaoottisella Indisciplinellä ja abstraktisti tanssittavalla Thela Hun Ginjeetillä King Crimsonin hermostuneesti nykivä rokkaus oli täydellisesti synkassa aikansa moderneimman popin kanssa.

Ennen: Moonchild

http://www.youtube.com/watch?v=w4wWTOCe26A&feature=related

Jälkeen: Elephant Talk

http://www.youtube.com/watch?v=HLQhLcKyGs8

 

#3 Daryl Hall & John Oates – Voices (1980)

1970-luvun kuluessa alun perin Philadelphian soul-skenessä tavanneet Daryl Hall ja John Oates olivat siirtyneet vähitellen folkista eleganttiin, mutta hiukan juustoiseen rockin, popin ja soulin yhdistelmään, joka toi heille sellaisia hittejä, kuten She’s Gone, Sara Smile ja Rich Girl. 1980-luvulle tultaessa duon hittihana oli kuitenkin alkanut kuivua, eikä se ollut osunut napakymppiin enää vuosiin. Oli toisin sanoen aika joko muuttua tai maatua. Hall ja Oates huomasivat soulahtavan popilmaisunsa sopivan hienosti uuden aallon soundiin, ja Voices aloitti duon 80-luvun alkupuolen hittiputken. Sellaiset kappaleet, kuten Big Kids, United States, Gotta Lotta Nerve (Perfect Perfect) olivat Elvis Costello-, XTC-, Devo– ja Talking Heads -vaikutteista napakkaa uuden aallon poppia. Kiss on My Listillä, You Make My Dreamsilla ja Everytime You Go Awaylla hohtavan virtaviivainen soundi yhdistettiin souliin ja r&b:hen loistokkain tuloksin.

Ennen: She’s Gone

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jälkeen: You Make My Dreams

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

 

#2 Fleetwood Mac – Tusk (1979)

Epätodennäköistä, mutta totta – kaikista suurista 1970-luvun rockyhtyeistä juuri Fleetwood Macin kokkelinokkaiset harmoniseen pehmoiluun mieltyneet rock-aateliset olivat ensimmäisiä, jotka hyväksyivät punkin ja uuden aallon pysäyttämättömän nousun ja ottivat vastaan sen heittämän haasteen. Etenkin kitaristi/laulaja/lauluntekijä/tuottaja Lindsey Buckingham ihastui uuteen pelkistettyyn ja aggressiiviseen soundiin. Ottaen huomioon, että Fleetwood Macin Rumours -jymymenestyksen keskitien pop oli lähestulkoon suorassa ristiriidassa punkin kanssa, oli tämä vähintään yllättävää. Buckinghamin ja uuden aallon kuherruskuukauden lopputulos oli Tusk, outo ja ainutlaatuinen mestariteos, joka on kuin Rumoursin nyrjähtänyt heijastus huvipuiston peilisalissa.

Fleetwood Mac oli koko sen vuodesta 1975 alkaneen valtavirtasuosion ajan ollut kolmen erityylisen laulunkirjoittajan hallitsema. Buckingham oli aikaisemmin aina onnistunut tuotannollaan ja sovituksillaan yhdistämään omansa sekä Christine McVien ja Stevie Nicksin sävellykset tiukaksi kokonaisuudeksi. Tuskilla Fleetwood Macin yhtenäisyys kuitenkin hajosi ja sen kolme laulunkirjoittajaa kulkivat kaikki omia polkujaan. Buckinghamin kappaleet olivat kummallisia, mutta tarttuvia yhdistelmiä Talking Headsin hermostuneisuutta, Brian Wilsonin harmonia-aaltoja ja kaikuisasti läpsyvää fiftarirock-pauketta. Stevie Nicksin tummasävyiset rock-fantasiat olivat yhä polveilevampia, hyvänä esimerkkinä upea Sara, joka kesti kuusi ja puoli dramaattista minuuttia. Kolmikosta perinteisin oli Christine McVie, jonka kappaleet edustivat samaa kuulaan vaivatonta kantri- ja folkpohjaista poppia, jota oli kuultu jo yhtyeen edellisillä hittilevyillä. Nicksin ja McVien kappaleet eivät olisi voineet olla kauempana punkista, mutta niille tuottaja Buckingham loihti leijailevan unenomaisen tunnelman, joka oli olennainen osa Tuskin rönsyilevää soundia.

Kahdenkymmenen kappaleen tuplalevy Tusk myi edeltäjiinsä verrattuna huonosti ja syntipukiksi nimettiin Buckingham. Sekä Nicks että Buckingham tekivät seuraavaksi soololevyt, ja Fleetwood Mac palasi vuonna 1981 Mirage-albumilla, joka haikaili Rumoursin suuntaan. Sitä rohkeaa kokeellista huippua, jota Tusk edusti, se ei tulisi koskaan saavuttamaan.

Ennen: Dreams

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Jälkeen: Not That Funny

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

 

#1 Marianne Faithfull – Broken English (1979)

Marianne Faithfull oli kuin langennut enkeli. Eteerisen kaunis ja kuulaalla pikkutytön äänellä laulanut Faithfull oli 1970-luvun alussa täysverinen narkomaani, joka eli kaduilla Lontoon Sohossa. 1970-luvun lopulla hän oli muuttanut poikaystävänsä The Vibrators -yhtyeen Ben Brielyn kanssa vallattuun taloon, jossa ei ollut edes sähköä tai lämmintä vettä. Törmäys punk-kuvioiden kanssa kuitenkin innosti Faithfullia palaamaan musiikin pariin. Lopputuloksena oli hänen uransa kruununjalokivi ja todellinen rock-klassikko.

Broken English on samalla sekä innostava että sydäntä särkevä. Faithfullin ennen niin heleä ääni saattaa olla riekaleina vuosien ketjupolton ja aineiden vetämisen ansiosta, mutta arvet ovat jälkiä taistelusta, joka hänen on täytynyt käydä voittaakseen demoninsa. Olennaisia ovat toki hienot kappaleet, kuten vasemmistolaisterroristi Ulrike Meinhofille omistettu synteettisesti funkkaava nimibiisi, keskiluokkaisen perheenäidin ahdistuksesta kertova ilmava Ballad of Lucy Jordan tai rääväsuisen vereslihainen, melkein seitsenminuuttinen Why D’ya Do It?, jolla Faithfull jättää Johnny Rottenin nielemään pölyä. Punkkia Broken English saattaa olla enemmän asenteeltaan kuin musiikiltaan, mutta sitä asennetta sitten piisaakin.

Ennen: As Tears Go By

http://www.youtube.com/watch?v=FhPPJ5dolxU

Jälkeen: Broken English

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Sarja päättyy.