Kuusi Suomi-indien legendaarista demoa

Kukka oli täydellinen indieyhtye.

Kukka oli täydellinen indieyhtye.

Muistatko vielä demot? Ne keskeneräisiksi tarkoitetut versiot tulevista hittibiiseistä. Ne, joita ei suunnattu suurelle yleisölle, vaan kavereille ja levy-yhtiön jätkille. Joita julkaistiin, jotta joku tulisi, löytäisi bändin ja nostaisi sen tähtiin.

Ennen puoli-ilmaisten digitaalisten äänityssoftien, iPad-appien ja vaivattoman nettijulkaisun aikaa bändien oli osattava asiansa hyvin, jos ne halusivat herättää demoillaan levy-yhtiöiden ja yleisön mielenkiinnon. Ei se tietenkään helppoa ole nykyäänkään, mutta kun preset-soundien ja puoliautomaattisen äänenkäsittelyn taakse ei voinut piiloutua, jäljelle jäi vain talentti. Ja sitä oli harvalla.

Nyt esittelyssä on kuusi suomalaisen indien valioluokkaan kuuluvaa demoa vuosituhannen vaihteen molemmilta puolilta.

#1 Kukka: Chabom

Kukka oli täydellinen indieyhtye. Moppi, Risto Ylihärsilä ja Ville Koistinen olivat soittaneet yhdessä ja erikseen eri kokoonpanoissa Finlaysonin treenikämpällä Tampereella, ja kun kämppä oli mennyt alta, bändi oli alkanut harjoitella biisit kirjoittaneen Mopin kotona.

Ensimmäisen, kodikkaissa tunnelmissa soivan demonsa Kukka nauhoitti neliraiturilla, tarinan mukaan ”salaa jollakin treenikämpällä”. Risto soitti alun perin rumpuja, mutta koska hän halusi keskittyä koskettimiin, Kukka hankki rumpukoneen. Bändin keikoilla kuultiinkin sekä oikeita että koneen soittamia rytmejä, Mopin kitaroinnin vaihdellessa lempeästä fiilistelystä bändin loppuaikojen vyöryvään kitarameluun.

Moppi osasi kirjoittaa loistavia biisejä, joista tunnetuimmat lienevät Merceedees-yhtiön kautta julkaistun Kukka-ep:n Machine ja Hot Light. Yhtyeen keikkasuosikkeihin kuului loppuun saakka ensimmäiselle demolle taltioitu sympaattinen Chabom, joka esittelee Kukan soundia ajalta, jolloin yhtye ei vielä ollut siirtynyt koneiden käyttöön.

#2 Ville Leinonen: Valumo

Tampereen Yo-talolla järjestettiin maaliskuun alussa 2000 Kaukana väijyy ystäviä –festivaali, jossa musisoivat muun muassa Cessna, Velvolino, Murha Murha Itsemurha ja ruotsalainen Pluxus. Festarin puhutuimmasta esityksestä vastasi soolona akustisen kitaran kanssa esiintynyt Ville Leinonen, joka hurmasi yleisön vangitsevalla lavakarismallaan, vahvalla kappalemateriaalillaan ja hauskoilla välispiikeillään.

Reilu vuosi aikaisemmin Tampereelle muuttanut Leinonen oli vasta pienen piirin suosikki. Fonal Records oli julkaissut Ville Leinosen & Valumon ensimmäisen 7-tuumaisen Yöaikaan / Surusirpale, mutta bändi ei ollut vielä eksynyt kotimaisen rocklehdistön tutkaan. Yo-talon keikan näki myös Jouni Tamminen, joka oli tuohon aikaan Pokolla töissä. Tamminen esitteli Leinosen Epelle, joka vakuuttui laulaja-lauluntekijän kyvyistä vielä samana keväänä Doriksessa järjestetyllä keikalla.

Vaikka Ville Leinonen tuntuikin tupsahtaneen suomalaiseen musiikkimaailmaan kuin tyhjästä, hän oli kirjoittanut ja taltioinut omia kappaleitaan jo vuosia. Vuonna 1997 Kulttuuriyhdistys KuuMaa oli julkaissut hänen Raastinlauluja-kasettinsa (jonka Fonal julkaisi myöhemmin cd-levynä), ja Leinosen kappaleita oli sisällytetty myös KuuMaan kokoelmille The Greatest Underground Hits Ever (1996) ja Muutoksen kevät (1999). Varsinkin viimeksi mainitulla julkaisulla Leinonen alkoi jo olla vahva biisinkirjoittaja.

Valumo päätyi myöhemmin tukevampana versiolle Ville Leinosen & Valumon albumille Uuden aamun lauluja (2003).

#3 TV-resistori: Blondiini

Turkulainen TV-resistori tuli tunnetuksi naivistista indiepoppia esittävänä ryhmänä, mutta bändi oli uransa alkuvaiheessa lähempänä kokeellista underground-hassuttelua kuin söpöä intiaanidiskoa. TV-resistorin ensimmäisellä, vuonna 1999 julkaistulla demolla kummallisuuden aisti jo biisien nimistä: Penis/aortta-akseli, Booako?, Tänään kuoli 10, jne.

Yhtyeen vetovoima oli silti olemassa alusta saakka, ja Yrjö Saarinen osasi kirjoittaa biisejä, joiden kekseliäisyyttä hän ei pystynyt piilottamaan lofi-outoilun alle. Tämän huomasi myös Fonal Recordsin nokkamies Sami Sänpäkkilä, joka tarjosi TV-resistorille sopimusta bändin demon kuultuaan.

Sanoitusten puolesta Saarisen kappaleet olivat kekseliästä dadaa kaskelotin reisineen ja vääntyneine rustoineen. ”Vaniliini , askorbiini, salesyyli / äitiliini on niin kovin fiini” ei kuulu perinteisimpään lyyriseen muotokieleen kotimaisessa sanataiteessa, eikä TV-resistori itsekään jatkanut enää myöhemmin samalla linjalla.

#4 Monza Speedway: Erase Me

Jotkut unelmat eivät toteudu. Monza Speedway kuului Tampereen elinvoimaiseen indieskeneen 2000-luvun vaihteessa, mutta ei koskaan ehtinyt julkaista virallisesti mitään. Antti Pinomäen (joka johti aiemmin Dada Girl -yhtyettä ja tekee nykyään musiikkia nimellä Stop Damien) orkesteri kuului samaan kaveripiiriin kuin Hämeenlinnasta käsin vaikuttanut Tunaflakes ja esitti samantyylistä brittivaikutteista indierockia.

Erase Me ihastutti ensin keikoilla ja myöhemmin studiossa taltioituna demoversiona, joka sai muun muassa Pokon kiinnostunaan bändistä. Sopimusta ei kuitenkaan syntynyt, ja kun Monza Speedwayn kitaristi ei muilta kiireiltään ehtinyt harjoituksiin, yhtye haipui hiljalleen unohduksiin. Netti ei vielä ollut kehittynyt uusien bändien ensisijaiseksi promokanavaksi, eikä monikaan saanut koskaan kuulla Erase Men tarttuvaa bassokuviota, tyylikästä kitarointia ja loistokkaasti räjähtävää kertosäettä.

Tästä biisistä moni nykyinenkin yhtye olisi kateellinen.

#5 The Crash: Sugared

Jälkikäteen ajateltuna asia ei yllätä, mutta vuonna 1998 tuntui käsittämättömältä, kuinka valmis bändi The Crash oli. Teemu Brunilan ja kumppaneiden yhtye nauhoitti ensimmäisen omakustanne-ep:nsä vuoden 1997 lopulla, ja Radiomafia otti demon majesteetillisen avauskappaleen soittolistalleen heti alkuvuodesta 1998. Vastaavaa ei juurikaan ollut tapahtunut.

Lukuisat levy-yhtiöt osoittivat kiinnostuksensa bändiä kohtaan, ja lopulta The Crash päätyi Warnerin talliin. Ison levy-yhtiön valinta ei tullut tuossa vaiheessa enää yllätyksenä, kun The Crashia oli alettu pitää yhtenä potentiaalisimmista ulkomaan menestyjistä HIMin ja The Rasmuksen ohella.

Bändin Comfort Deluxe -debyytille (1999) päätynyt tulkinta Sugaredista ei poikkea juurikaan demoversiosta. Demo on tuotannollisesti karumpi, tempoltaan aavistuksen verran hitaampi eikä siinä ole viulusovituksia. Tulevan suuruuden pystyi kuitenkin jo aistimaan.

#6 Regina: Salakuvaaja

Myös Regina tiesi alusta saakka, miten homma hoidetaan. Vuonna 2004 yhtye julkaisi nettisivuillaan kolme kappaletta, jotka käynnistivät melkoisen pöhinän elektroniseen indiepopiin mieltyneiden keskuudessa. Mikko Pykärin ja Iisa Pajulan aikaansaannokset huomattiin myös muun muassa Rumbassa, ja sana loistavasta uudesta bändistä alkoi kiiriä.

Kun Salakuvaaja ilmestyi, Regina ei ollut tehnyt vielä yhtään keikkaa. Bändin vetovoima oli kuitenkin niin suuri, että Next Big Thing kiinnitti yhtyeen rosteriinsa heti ensimmäisen esiintymisen jälkeen. Debyyttialbumi Katso maisemaa (2005) myi kotimaisen elektropopyhtyeen ensimmäiseksi tuotokseksi hyvin ja nousi jopa Suomen viralliselle albumilistalle. Levyn suurin hitti oli radiosoittoakin saanut Olisitko sittenkin halunnut palata, mutta Salakuvaaja ei lopulta koskaan päätynyt viralliselle julkaisulle saakka.

Huom!

(Kaikkien demojen uudelleenjulkaisusta ei ehditty pyytää bändien lupaa. Voimme poistaa kappaleet netistä, jos asianomainen taho niin haluaa.)