Kolme rakkaudentunnustusta Hectorille

Heikki, nämä ovat sinulle.

Hector, suomirockin suuri kundi Stadista ja Asfalttiprinssi lumisen enkelin armosta, on palannut. Jäähallikiertue starttasi viime viikolla ja uutta levyä on jo lupailtu.

Ilouutisista herkistyneinä kolme Nuorgamin toimittajaa ja vannoutunutta Hector-fania päätti laskea kyynisyyden suojakilpensä ja tunnustaa rakkautensa idolilleen. Kolme kirjettä fanilta idolille, ihmiseltä ihmiselle, rohkeasti ilman ironian suomaa suojaa.

Päästä minut pahasta (albumilta Nuku idiootti, Flamingo 1987)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Rakas Hector,

olin silloin niin pieni, ettet varmaan huomannut minua. Sinä tunnuit puolestasi suurelta ja viisaalta. Olit televisiossa, käytit aurinkolaseja sisällä, näytit huolettomammalta ja jollakin tavalla ihailtavammalta kuin sukuni miehet. Nimessäsi oli outoa imua, voimaa, ytimekkyyttä ja vieras kirjain.

Taisit laulaa Levyraadissa. Kappale keinui pehmeästi, tuntui kuin sillä olisi ollut omat lanteet. Muut tuolloin kuuntelemani kappaleet sahasivat, juoksivat, rynnivät, potkivat, mutta sinä pysäytit ajan.

Myös sanasi keinuivat. Niiden vertauskuvat muuttuivat lapsen mielessä tosiksi. Siksi kuvaelmat kiehtoivat. Ikkunalaudalta kadonnut nainen, avoin hauta, meren kuollut vilja. Näin tuon kaiken, mutta en ymmärtänyt näkemääni. En ollut elänyt vielä tarpeeksi tietääkseni, että kielikuvat kertovat maailmasta enemmän kuin suorat lauseet.

Löysin kasettisi kesämökkimatkalla pohjoissavolaisesta kirjastosta. Nuku idiootti. Musiikki kuulosti yhtä rohkealta ja aikuiselta kuin levyn nimi. Kasvoin vuosia vanhemmaksi, kun lausuin sanojasi. Tuona kesänä olit minulle eno tai setä, joku omia vanhempiani etäisempi ja siksi läheisempi. Kuljetit minua väsymättä kielen maisemiin ja takaisin. Väitän, että tajusin ne tunteet, joista lauloit, vaikka minulla ei ollutkaan niille sanoja. Ne sanat, jotka tunnistin, täytin avullasi vaikuttavilla merkityksillä.

Muistan monta kuvaa, jotka lauluissasi näytit. Ymmärsin, että ne kuvat olivat jostakin menneestä, ymmärsin, että elämää voi mitata muutenkin kuin kellolla.

Se oli aika suuri oivallus kymmenvuotiaalle.

Seuraavana kesänä minulle lauloivat muut. Kun näin sinut uudestaan, olin jo alkanut löytää omia käsitteitä, omia vertauskuvia. Vaivaannuin hiukan, kun pyysit ottamaan yhteyttä apinaan. Vaihdoin televisiosta kanavaa. Ehkä halusin osoittaa, että osaan seistä omilla jaloillani.

Löysin vähän aikaa sitten levysi uudelleen, pilkkahintaan divarista. Palasin maisemiisi ja kielikuviisi. Laulusi olivat niin tuttuja, että aikatasot painautuivat toisiinsa kiinni. Sanat, jotka olivat tuntuneet aikoinaan kiehtovalla tavalla vierailta, olivat yhtäkkiä niin totta, että kurkkuuni puristui pala. Nieleskelin palaa kuin menneitä vuosiani.

Aivan kuin olisit istunut viereeni laiturille. Olin jälleen sinua pienempi. Katsoimme järvelle, aloit kertoa tuttua tarinaa, jonka sanat ymmärsin nyt syvärakenteita myöten.
Järven pinnassa näin kaksikymmentä mennyttä vuotta.

Rakkain terveisin,

Hannu Linkola

Lapsuuden loppu (single, Top Voice 1974)

Kappaletta ei valitettavasti löydy Tuubista. Kuuntele se Spotifysta tästä. 

Ei liene nuoruus auvoista aikaa kenellekään. Tuskin sinullakaan, Hector, oli aina helppoa, kuten jo Peitsamo laulussaan pohdiskeli: tytöt tuottavat ongelmia ja välillä korstot ahdistelevat nakkikioskilla. Ja sitten on kaikki nämä suuremmat metafyysiset kysymykset aiheuttamassa unettomia öitä.

Teini-iässä oma maailmani pyöri kahden kiintopisteen ympärillä, joista toinen oli David Bowien vieraantuneen tunnekylmä muukalaishahmo, toinen scifi-romaanit. Erityisesti mieleeni on jäänyt Arthur C. Clarken Lapsuuden loppu: ekofagian, transhumanismin ja maailmanlaajuisen eksistentiaalisen kriisin teemat eivät silloin vielä täysin avautuneet, mutta jokin tuossa synkeässä kertomuksessa kiehtoi.

Kaiken tämän taustalla soi myös sinun musiikkisi. Paikallisradiossa raikuivat Hectorockin ja Herra Mirandoksen aikaiset klassikot, mutta yksi varhaistuotantosi helmi uupui aalloilta. Vuosia myöhemmin olinkin koko lailla kananlihoissani kuullessani kappaleen, jossa yhdistät Clarken kirjan ja vaikutteet Bowien pahimmista dystopioista selkäpiitä karmivan kammottavaksi lopputulokseksi.

Eikä kylmäävä tunnelma jäänyt itse sävellykseen. Aikalaiskronikat Lapsuuden lopun kontekstista kiehtovat minua edelleen. Esitit kappaleen ensimmäistä kertaa vuoden 1974 Syksyn sävelessä, päätit ilmeisesti hieman repäistä. Laulukilpailu oli tuolloin kotimaisen viihdemusiikin lippulaiva, ei mikään shokkirokkimatinea. Sinä ilmestyit lavalle mustassa viitassa, naama kalkittuna ja silmät hautausurakoitsijameikissä. Täytyy ihailla pokkaasi – mummojen mielestä olit luultavasti ilmestys helvetistä.

Kilpailussa Jussi Raittinen pani lopulta pisteiden osalta paremmaksi. Puvustosta löytyi viime hetkellä ylle munkinkaapu, ja Hector-demoni manattiin Metsämökin tonttu -mantralla sijalle neljä. Suuri vääryys, mutta eipä toisaalta ollut ensimmäinen kerta, kun ykköspaikka meni täysin väärälle artistille. Mahtoi silti harmittaa? Olit kuitenkin rustannut kilpailun parhaan, tai ainakin diipeimmän, biisin.

MTV on tiettävästi sittemmin hävittänyt kyseisen lähetyksen nauhat. Että sellainen kulttuuriteko. Jos esityksestäsi ei olekaan tallennetta jäljellä, on yhtä epäreilulla tavalla koko kappale jäänyt pimentoon. Se ei päätynyt yhdellekään albumeistasi, mikä on tavallaan ymmärrettävää. Sait Lapsuuden lopusta kohtuuttoman paljon päänaukomista osaksesi, aina Leo Lastumäestä Sliippareihin. Huhuttiin, että olit saanut turpaan snagarilla ja vetänyt siksi yllesi Suomen ensimmäiset goottimeikit.

Mutta usko pois, Lapsuuden loppu on silti parhaita biisejäsi. En voi kuitenkaan olla miettimättä, mitä mielessäsi tuolloin liikkui. Maailmantuskaa? Menestyksen paineita? Halu provosoida kylmänhaaleita laulelmiaan luukuttavaa iskelmäkansaa? Niin tai näin, voin vain arvostaa kykyäsi järjestää spektaakkeli.

Rakkain terveisin,

Joni Kling

Hannikaisen baari (albumilta Hotelli Hannikainen, Love Records 1976)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Rakas Hector,

Kesäkuussa 1995 poika saa vanhemmiltaan 10-vuotislahjaksi ensimmäisen cd-mankkansa. Mukana on kolme levyä: JJ Calen Okie, jonka faija on oikeasti ostanut itselleen, Bon Jovin Slippery When Wet sekä sinun Asfalttiprinssi-kokoelmasi.

Lyhyen ja intensiivisen Bon Jovi -innostuksen jälkeen poika ottaa ensi kertaa Asfalttiprinssin käteensä. Kannessa näytät erehdyttävästi pojan naapurilta Jokelta. Poika selailee kansivihkoa. Ei siksi, että kiinnostaisi – poika ei ole kuullutkaan sinusta, Hectorista – mutta äiti on sanonut, että kaikkea lautasella pitää maistaa ja kaikilla lahjoilla pitää leikkiä ainakin kerran.

Poika kuuntelee levyn. Sitten uudelleen. Ympäri ja ympäri, sanoja opetellen. Poika on yhtä aikaa vaivaantunut ja lumoutunut siitä, että joku aikuinen on niin herkkä. Vähän kuin näkisi isänsä itkevän.

Jotkin levyn biisit ovat liian kryptisiä ja raskaita pojan nuorelle mielelle. Poika ei ymmärrä miksi aikuinen sanoo, että ”sota on siistii”, ja heti perään, että ”on sota välillä isien ja poikien”. Tai että miksi Vierivä kivi on niin pelottava. Pojalle tulee näistä turvaton olo, hän näkee lauluista painajaisia. Muut kappaleet hän opettelee ulkoa.

Poika ei ole ikinä ollut mitenkään erityisesti musiikista kiinnostunut, mutta sinä kesänä hän uppoutuu täysin maailmaasi ja jokin muuttuu. Poika innostuu musiikista enemmän kuin jalkapallosta tai partiosta. Yhteen kappaleeseen hän palaa kerta toisensa jälkeen. Hannikaisen baari. Sen hän kuuntelee aina useamman kerran peräkkäin, hihitellen.

Samana vuonna poika on tavannut koulussa veljekset Pedron ja Benkun, ja heistä on tullut tiivis kolmikko. He kuuntelevat Asfalttiprinssiä yhdessä usein, ja Hannikaisen baarista tulee kaikkien yhteinen suosikki. Benkku ja poika väittelevät usein sanoituksen merkityksestä – Benkku väittää, että säkeet ”oltiin jotain kuustoist kesää, paidat nailonii / ja kolmen kaljan jälkeen oltiin puolet vanhempii” tarkoittavat laulun poikien joutuneen vankilaan.

Poika ei koskaan tajua tulkintaa. Pojan mielestä tarinan päähenkilöiden itsetunto kasvaa kaljaa juomalla.

Ystävykset leikkivät usein leikkiä, jossa vuorotellen esitetään kappaleita aukomalla suuta ja elehtimällä biisin päälle. Pedro vetää yleensä Bon Jovia, Benkku 22-Pistepirkkoa tai Crash Test Dummiesia. Poika esittää aina Hannikaisen baarin roskakorin päällä istuen, muka kitaraa rämpyttäen. Leikin innoittamina kolmikko perustaa bändin. Vuosi on 1996. Poika soittaa bändissä rumpuja.

Vuoteen 2008 mennessä bändin nimi, laulajat ja musiikkityyli ovat ehtineet vaihtua kerran jos toisenkin, mutta ydinnelikko, johon on kymmenen vuoden ajan kuulunut myös Antsa, on pysynyt. Bändi on ensimmäistä kertaa radiohaastattelussa. Poika ei ole päässyt haastatteluun, mutta on antanut oman toivekappaleensa muiden mukaan. Hannikaisen baari kuunnellaan ohjelmassa kiltisti alusta loppuun koko 4:43 mitassaan muiden leikkiessä ilmapalloilla tarkkaamossa. Poika kuuntelee radiota vähän häpeissään mutta samalla innoissaan, ihan kuin olisi paljastanut itsestään liikaa. Vähän kuin lukisi omia runojaan koulun kevätjuhlassa.

Vähän myöhemmin nelikko pääsee keikan yhteydessä käymään Turun olutravintola Hannikaisen baarissa. He eivät ole varmoja, onko baari oikeasti se kappaleessa mainittu. Poika on päättänyt uskoa, että on. Kuvasi roikkuu heidän loosinsa yläpuolella. Kaljat juodaan ja kuvia otetaan. Noloa, mutta pakkohan se on. Pojalla on kuvissa vinkeä hymy.

Kesällä 2009 poika menee naimisiin. Polttareissa Tallinnan-laivalla hänet pakotetaan ensi kertaa karaokeen, kappale on valittu valmiiksi. Tulkinta Hannikaisen baarista on raivoisa ja mylvähtelevä, mutta avonainen lääkäritakki ja kaksi kokoa liian pienet Beckenbauer-shortsit hämmentävät yleisöä.

Häissä pojan bestmanit ja tuoreet kummisedät Pedro, Benkku ja Antsa esittävät Hannikaisen baarin muiden bändikavereiden kanssa. Esiintyjien ja sulhasen väliset katseet ovat tietäviä, jokin ympyrä on juuri sulkeutunut. Poika pidättelee nieleskellen, onnistuu melkein.

Syksyllä 2011 Nuorgam tarjoaa pojalle mahdollisuuden kertoa tämän kaiken sinulle, Hector. Musiikkisi, ja erityisesti Hannikaisen baari, on ollut elämäni ääniraidalla pitkä punainen lanka. Kepeät värssysi ihmisiä käyttävistä automaattibingoista, eguttomasta omeletista ja tuhkakuppiin oksentavasta gentlemannista naurattavat edelleen, mutta syvemmällä tasolla kappale kuiskii korvaani nykyään toisenlaista tarinaa, ja ujuttaa kuin varkain pehmeän kimpaleen aataminomenan alle: 16 vuodessa neljästä pierukilpailuja pitävästä parhaasta ystävästä on tullut aikuisia. Benkku on ammattimuusikko, ja hän on joutunut jättämään yhteisen bändin aikapulan takia. Pedro on tutkija ja Antsa konservaattori. Kertosäkeen riimit nousevat kurkkuun – Pedro, Benkku, Antsa ja Poika joivat kolme kaljaa. Ja kuustoista kesää hujahti ohi.

Kiitos sinulle Hector, että kuljit rinnalla.

Rakkain terveisin,

Jarkko Immonen

Hector kiertää Suomea lokakuusta joulukuuhun AikaMatka 1966–2011 -kiertueella. Konserttien ajat ja paikat löydät täältä.